Karjala comeback

By Marja-Leena Tiainen

Kun Sulo Kuikka ja hänen poikansa Ismo ja pojanpoikansa Santtu lähtevät matkalle menetettyyn Karjalaan, matka tarkoittaa eri asioita jokaiselle osanottajalle. Sulo on odottanut lähes viisikymmentä vuotta, että pääsisi jälleen kotiseudulle Impilahdelle. Vasemmistolaishenkinen Ismo puolestaan aikoo tehdä matkasta freelancer-toimittajana jutun. Seitsemäntoistavuotiaan Santun mieltä taas painaa lähinnä se, että hänen tyttöystävänsä on tullut raskaaksi. Vaikka miehet edustavat eri sukupolvia erilaisine ongelmineen, matka kuitenkin sitoo heitä yhteen yllättävällä tavalla.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 2, 2021
• ISBN: 9788726779110

Book preview

www.egmont.com

Konduktööri tuli. Sulo Kuikka ehätti ensimmäisenä ojentamaan lippuaan.

— Moneltako ollaan Lappeenrannassa?

— Yhdeksän ja neljäkymmentäseitsemän.

— Kiirettä pittää jot ehitään linja-autoon, Sulo pyöritti huolestuneena päätään.

— Moneltako se bussi sitten lähtee? Ismo tiedusteli.

— Kymmeneltä, eihän siihen jää vaihtoaikaa kun vajjaat kymmenen minuttii… Miten pitkä matka siit asemaltakii lienöö sinne linja-autoasemal… Sulon silmät alkoivat vilkkua hermostuneesti.

— Kyllä ne meidät oottaa, Ismo rauhoitti. — Kyllä sä ennätät sinne Karjalaas vähemmälläkin hosumisella.

Sulo mutristi suutaan. Poika naureskeli hänen kiireelleen, sen näki selvästi. Olihan se tietysti kokeneempi matkustaja, monet kerrat Venäjälläkin reissannut. Kortteja oli tullut milloin Leningradista, milloin Moskovasta. Huonoa paperia ne olivat olleet; niitä kortteja käännellessään hän oli ajatellut, ettei ikinä siihen maahan jalallaan astuisi. Tässä sitä kuitenkin istuttiin. Juna jyskytti Lappeenrantaan, mistä matkantekoa jatkettaisiin bussilla. Vielä tänä iltana oltaisiin perillä Aunuksessa.

— Sinä isä et ole tainnut ennen Neuvostoliitossa käydäkään? Ismo kohdisti katseensa Suloon.

— En. Enkä mänis nytkää jos eivät Impilahelle laskis.

— Entäs Santtu? Ismo siirsi katseensa vieressään istuvaan poikaansa. Santtu istui korvakuulokkeet korvilla ja silmät ummessa. Ismo otti kuulokkeen toisesta korvasta ja toisti kysymyksensä: — Oletko käynyt ennen neukkulassa?

— En. Santtu laski kuulokkeet kaulaansa ja napsautti virran pois. Ikkunan läpi paistava kirkas aurinko sai hänet räpyttelemään silmiään.

— Etkö ole Annelinkaan kanssa käynyt, et edes Leningradissa? Ismon äänessä oli ihmetystä.

— En. Olisiko pitänyt? Santtu kaivoi taskustaan aurinkolasit ja pisti ne nenälleen.

Juna ohitti Hammaslahden pysähtymättä. Sulo nousi penkistä ja ilmoitti menevänsä kahville. — Mennään mekin, Ismo viittasi Santun mukaansa ja läksi painumaan isänsä perässä.

Kahvi oli kuumaa ja väkevää, juuri sellaista kuin kahvin piti ollakin. Neuvostoliitossa, niin Sulolle oli kerrottu, kahvia ei saanut kaupoista ollenkaan. Yhden paketin Sulo oli varannut mukaansa. Jos vaikka majapaikan emäntä siitä hänelle kohvit tirauttaisi, ei tarvitsisi koko reissun ajan kahvintuskassa olla. Hän oli ollut koko ikänsä kova kahvinjuoja. Päivölässä, ennen vanhaan, kun muut olivat juoneet saijua, hän oli vaatinut kohvia pöytään.

Sulo pani tyytyväisenä merkille, että Ismokin joi pelkkää kahvia. Tiskiltä olisi saanut oluttakin; viereisessä pöydässä sitä näytettiin jo urakalla ryypättävän.

Santtu tuli limsapulloineen ja istahti isänsä viereen. Sulo tarkasteli pojanpoikaansa vaivihkaa. Poika oli muuttunut aika tavalla siitä kun hän oli sen viimeksi nähnyt, runsas vuosi sitten. Tuolloin poika oli tehnyt siivon vaikutuksen. Nyt sen hiukset roikkuivat silmillä, teki mieli ottaa kampa taskusta ja vetäistä karvat suoriksi. Korvakorukin sillä oli, mutta vain yhdessä korvassa. Ranteessa oli ketju ja kaulassa toinen. Kaula oli täynnä sinisenpunaisia puremajälkiä.

Sen asemalaituritytön aikaansaannoksia, Sulo ajatteli. Joensuun asemalla Santtu oli roikkunut jonkun tytön kaulassa niin hartaasti, että hän oli pelännyt pojan jäävän junasta. Nykyään riijustelukin aloitettiin varhain. Santtu oli hädintuskin seitsemäätoista… No, mikä etteivät tytöt siinä iässä kiinnostaneet. Oli hänkin ollut kovasti kiinnostunut naapurissa asuvasta Hotarin Siiristä, oli joskus syyspimeällä talutellut Siiriä kylän kujosilla ja yrittänyt pussatakin, mutta aikomukseksi se oli jäänyt. Siiri oli kainona tyttönä karannut käsistä.

Sulo hieraisi takamustaan penkissä. Matkajännitys puristi vatsaa. Oltiinhan matkalla, lopultakin. Lähes viisikymmentä vuotta hän oli odottanut pääsevänsä Impilahdelle katsomaan, onko kotipaikasta jäljellä muutakin kuin muistot. Nyt se päivä oli koittanut.

Kun hän oli nähnyt matkaa koskevan ilmoituksen lehdessä, hän oli sännännyt siltä istuimelta matkatoimistoon ja tilannut matkan. Viiden päivän reissu; matkareitti kulki Viipurin ja Leningradin kautta Syvärin yli Aunukseen, Impilahdelle ja Sortavalaan. Kolmantena matkapäivänä hän pääsisi käymään kotonaan Päivölässä.

Aleksia hän oli alkuun houkutellut mukaan. — Lähe, pääset viel kerran siekii Päivöläs käymää.

Veli ei ollut jaksanut lähteä. Huonokuntoinen oli, kepin kanssa kävellä köpötteli ja sydänlääkkeitä söi. — Mäne sie, Aleksi oli kehottanut, — kävele ne paikat miunkii eestä. Ota kuvvii jot mie saan niitä sitte katsua.

Sulo oli ostanut videokameran. Kallis se oli, mutta hinta ei tuntunut hänestä paljolta, kun filmille tallentuisivat kuvat armaista lapsuudenmaisemista. Ja saisivathan niitä muutkin kyläläiset katsoa.

Maria-siskoa hän ei ollut edes pyytänyt mukaan. Sisko oli vanhainkodissa, eleli omissa maailmoissaan, ei enää käydessä tunnistanut häntä. Monet monituiset kerrat oli Mariakin haikaillut kotiinpääsyä, mutta haaveeksi se oli siskopololle jäänyt.

Paria muutakin sukulaista hän oli matkaseurakseen pyytänyt, mutta syystä tai toisesta nämä eivät olleet päässeet lähtemään. Ismoa hän ei ollut kumppanikseen ajatellut ennen kuin tämä oli itse sitä ehdottanut. Ismon lähtöinnostus oli hämmentänyt häntä. Hänen pettymyksekseen Ismo ei ollut koskaan osoittanut mielenkiintoa karjalaisuutta kohtaan. Päinvastoin, nuoruusvuosinaan poika oli jopa piikitellyt häntä, ivannut hänen evakkomuistojaan ja arvostellut ankarasti sitäkin seikkaa, että hän oli ase kädessä noussut puolustamaan omaa maataan.

Kiivaita yhteenottoja heillä oli ollut. Pahimmin välit olivat tulehtuneet kuusikymmenluvun lopulla, jolloin poika oli lähtenyt opiskelemaan Tampereelle. Siellä Ismo oli liittynyt kommunisteihin. Se oli liehunut vappumarsseilla ja tuonut sitä propagandaansa kotiin asti. Hän oli sanonut sille suorat sanat.

Jenny oli puolustellut poikaansa. Savolaissyntyinen vaimo ei ollut koskaan oppinut ymmärtämään karjalaisten tapoja. Avioliiton alkuaikoina hän oli pyytänyt sitä piiraita paistamaan, mutta talkkunan ja kokkelipiimän syöntiin tottunut Jenny ei ollut moista taitoa halunnut opetella. Sultsinoita ja keitinpiiraita saadakseen Sulon oli pitänyt lähteä pistäytymään naapurissa. Onneksi samalle kylälle oli sattunut samalta seudulta evakkoon lähteneitä emäntiä, joilta piiraanpaisto sujui.

Matkakumppaniksi Ismo oli kuitenkin lähtenyt ja houkutellut vielä poikansakin mukaan. Sulosta tuntui hyvältä ajatella, että he matkasivat hänen lapsuusmaisemiinsa näin kolmistaan, kolmen sukupolven edustajat.

Sulo kokeili rintataskuaan varmistaakseen että passi oli mukana. Ennen tätä matkaa hän ei ollut passia tarvinnut. Ensimmäinen ulkomaanmatka tämä hänelle oli. Ulkomaanmatkapa hyvinkin… hieman huvittavalta tuntui, että päästäkseen käymään entisellä kotiseudullaan piti hankkia sen seitsemät passit ja proopuskat. Neljäänkymmeneenkuuteen vuoteen Impilahdelle ei ollut päästetty turisteja.

Rasittava matka tästä varmasti tulisi. Aunuksen hotelli ei ollut vielä valmistunut ja he joutuisivat yöpymään perheissä. Tiedä minkälaista sekin sitten olisi. Mutta kai sitä muutaman yön kestäisi toisten nurkissa, kun saisi nähdä Laatokan ja oman kodin sen rannalla.

Tai tuskinpa lapsuudenkotia, Päivölää, enää oli olemassakaan. Rajantakaisessa Karjalassa käyneiltä Sulo oli kuullut, että monet kylät olivat hävinneet kokonaan, peltojen tilalla kasvoi metsää ja taloista oli jäljellä vain rauniot, jos sitäkään.

Niin tai näin. Päästävä siellä oli käymään. Hän oli vuosikymmenet varjellut haavetta itsessään. Vuosikymmeniin hän ei ollut kaipuustaan kenellekään puhunut, mitä nyt joskus, toisten saman kohtalon kokeneiden siirtolaisten kanssa, oli ajatus kotiinpaluusta ilmaan lennätetty. Mutta ei siihen ollut uskottu, että vielä joskus rajat aukeaisivat ja heidän sallittaisiin palata synnyinsijoilleen.

— Mis myö nyt ollaan? Sulo havahtui junan pysähtyessä.

— Kesälahdella, Ismo vastasi.

Sulo vilkaisi kelloaan. Se oli puoli yhdeksän. Puolentoista tunnin päästä bussi starttaisi Lappeenrannasta kohti Viipuria.

— Ennätettäänk myö varmasti siihen linja-autoon?

Ismo naurahti. — Jos ei ennätetä niin ajetaan taksilla Nuijamaalle.

Sulo joi kuppinsa tyhjäksi ja läksi painumaan takaisin vaunuosastoon. Ismo seurasi pöydästä isänsä menoa.

— On ukolla hoppu. Saatpa Santtu nähdä, ettei se malta pysyä penkissään Imatran jälkeen. Sitä pelottaa että jos me jäädään bussista.

— Kunpa jäätäskin. Santtu loi isäänsä nyrpeän katseen. — Vittu mä mihkää Karjalan korpiin haluis lähtee.

— Rehellisesti sanottuna en minäkään. Vähän niin kuin uhrimielellä mä olen mukaan lähtenyt.

Ismo sytytti uuden savukkeen. Se oli jo kolmas ravintolassa sytytetty. Hän poltti nykyään ketjussa; tupakointi oli yltynyt juomisen jäätyä. Käsille piti olla jotain työtä nyt kun tuopin nostelu oli jäänyt. Hänen katseensa osui viereisessä pöydässä olevaan yhden naisen ja kahden miehen seurueeseen. Saman työpaikan porukkaa; olivat menossa johonkin seminaariin Espooseen ja tunnelmaa nostatettiin.

Ismo vakuutti itselleen ettei tehnyt enää mieli. Ei enää. Kuusi viikkoa hän oli pysytellyt kuivilla ja pysyttelisi jatkossakin. Hän oli tehnyt päätöksensä muuttaessaan isänsä luokse asumaan. Tämä matka tulisi olemaan eräänlainen testi. Jos hän pystyisi välttämään viinan Neuvostoliiton matkalla, hän selviäisi jatkossakin.

— Miksi sä sit pyysit mua mukaan? Santun ilme oli syyttävä.

Ismo kohautti olkiaan. — Me ei olla tavattu vähään aikaan. Ajattelin vaan, että olisi mukava olla välillä yhdessä.

Naapuripöydän mies kävi hakemassa koko troikalle uudet tuopit. Ismo yritti pitää katseensa erossa juojista.

— Mut miks just jonnekin Karjalan korpeen? Siellä on varmasti saatanan tylsää. Miksei me oltais voitu lähtee esimerkiks Kanarialle? Siellä olis ainakin ruskettunut.

Ismo hymähti. — Kanarialle pääsee kuka vaan, jos sattuu olemaan rahaa. Karjalaan ei ole päässyt rahallakaan. Sun ukilles tämä on tärkeä reissu, eräänlainen pyhiinvaellus. Et usko miten se ilahtui kun kuuli että me lähdetään sen mukaan. Isä on käynyt viimeksi Karjalassa yli neljäkymmentä vuotta sitten.

— Varsinainen Karjala comeback! Santtu notkutti itseään tuolissa, pitkät jalat pyrkivät olemaan Ismon tiellä. — Anna yks rööki.

Santtu sytytti savukkeensa tottumattomasti; Ismon silmissä pojan otteissa oli jotain hellyttävää. Noin iso poika minulla jo on, hän