Talo pellon laidalla

By Heleena Lönnroth

Maija-Liisa on kuusikymppinen nainen, joka on tehnyt uransa radio- ja tv-alalla. Ikänsä puolesta hän voisi jäädä täysin eläkkeelle, mutta se ei freelancerina työskennellyttä Maija-Liisaa innosta. Hän haluaa jatkaa töiden tekemistä. Kun Maija-Liisa päättää yllättäen muuttaa Pohjanmaalle, hänen mielessään kytee jo idea seuraavasta dokumentista. Tällä kertaa hän haluaa tutkia inkeriläisiä paluumuuttajia. Muutto ja dokumentin tekeminen eivät kuitenkaan suju aivan niin kivuttomasti kuin Maija-Liisa odotti. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 12, 2021
• ISBN: 9788726972320

Book preview

Kartanolle tullessaan he näkivät siinä suuren, tuuhea-latvaisen koivun, jonka pienten, vaaleanvihreiden lehtien lomitse loisti iltahämyssä helottava iltatähti.

– Tuossa on meidän koivumme! huudahti poika heti.

– Tuolla on meidän tähtemme, sanoi tyttö samassa.

Sakari Topeliuksen kertomuksesta Koivu ja tähti. Maamme kirja. 53. painos. 1951.

Kirjassa on lainattu säkeistöjä seuraavista lauluista:

Reppurin laulu, sanat Larin-Kyösti, karjalanmurteelle muokannut Iivo Härkönen.

Karjalaisten laulu, sanat P.J. Hannikainen 1881–1899.

Savolaisten laulu, sanat A. Oksanen (August Ahlqvist).

Kallavesj, sanat Aaro Johannes Jalkanen.

Kymmenen virran maa, sanat A.V. Koskimies.

Vaasan marssi, alkuperäiset sanat ruotsiksi Wasa marsch Sakari Topelius, suomennos Alpo Noponen.

Maamme, alkuperäiset sanat ruotsiksi Vårt land J.L. Runeberg, suomennos Julius Krohnin johtama runoilijaryhmä, muokannut Paavo Cajander.

1

Maija-Liisa istui Pääskylänkadun asuntonsa keittiön pöydän ääressä ja mietti. Hän oli pienikokoinen, edelleenkin lyhyttukkainen blondi, joka ajat sitten oli unohtanut iän mukaisen pukeutumisen. Nainen pukeutui niin kuin häntä miellytti. Useimmiten vähän epäsovinnaisesti. Hänellä oli kynä kädessä ja isoruutuinen konseptipaperi nenän alla. Siihen hän oli merkinnyt kirjain–numeroyhdistelmät, jotka oli merkitty myös muuttolaatikoitten kylkiin. Hänellä olisi pistämätön järjestelmä löytää tavarat. Tosin sitä hän ei ollut koskaan saanut toimimaan, että muuttomiehet kantaisivat M-laatikot makuuhuoneeseen, K-laatikot keittiöön jne. Joten aina hänellä oli hyvästä systeemistä huolimatta ollut ilo muuttoauton jälkeen kanniskella tavaroita edestakaisin…

Olisiko sittenkin pitänyt hyväksyä Jorman kosinta tai pikemminkin ehdotus yhteen muuttamisesta? Tai olisiko pitänyt olla sinnikkäämpi Jussin mukaan houkuttelemiseksi? Hän ei tiennyt. Hän oli arvellut, että hänen vaihtelunhaluiselle luonteelleen olisi sittenkin hyvä, jos olisi kaksi miestä käsivarrenmitan päässä. Ja nyt hän istui yksin muuttolaatikoitten keskellä ja joutuisi pyytämään tyttären tai siskon poikaa auttamaan.

Hän oli saanut lapsen nuoruuden liitossa, ja tyttökin oli jo yli neljänkymmenen ja tämän poika reippaasti yli kahdenkymmenen. Tyttö oli markkinointipäällikkönä firmassa, joka teki lasi-igluja ympäri Lappia ja ulkomaillekin.

Maija-Liisa oli ollut ensin ääniradion puolella freelancerina, mutta sitten kun radio ja televisio alkoivat kustannussyistä ulkoistaa ohjelmien tekoa erilaisille tuotantoyhtiöille, hän oli päässyt mielipuuhaansa: ideoimaan ja tekemään ohjelmia monille tuotantoyhtiöille! Siinä hän oli ollut hyvä. Täytettyään kuusikymmentäviisi hän oli alkanut kuitenkin kaivata maalle, entisen miehensä kotiseudulle, johon oli nuorena miniänä tykästynyt. Ei hän työntekoa ajatellut lopettaa. Olihan sielläkin alueradiot! Eikä paikka estäisi häntä tekemästä ohjelmia valtakunnanverkkoonkaan.

Hän tekisi ohjelman paluumuuttajista!

Maijan päässä oli alkanut pyöriä ohjelma, jossa hän tarvitsi Jorman apua. Jorma oli aktiiviaikanaan kuvannut dokumenttiohjelmia televisiolle.

– Teen ohjelman karjalaisista ja inkeriläisistä paluumuuttajista! hihkaisi Maija-Liisa, sillä hän oli jo ajat sitten alkanut keskustella ääneen itsensä kanssa.

Ensiksi pitäisi kuvata muuttajien lähtösijoja Suomessa. Niiden, jotka olivat matkustaneet sosialistista Onnelaa Neuvostoliittoon rakentamaan 1930-luvulla. Heidän kotikylänsä tiedettiin, tiedettiin myös jotain heidän ja perheiden elämästä Karjalan tasavallassa… Ja kuolemasta.

Inkeriläisten historia oli pitempi. Inkerinmaa kuului 1600-luvulta Ruotsiin sen itäisimpänä maakuntana. Kuningas oli antanut verovapauksia Savosta ja Karjalan Äyräpäästä muuttaville uudisasukkaille. He olivat luterilaisia. Alue oli vaihtanut omistajaa Venäjän ja Ruotsin välisissä taisteluissa ja kuului taas 1700-luvulla Venäjänmaahan.

– Jess! Maija-Liisa kiljaisi. – Sen minä teen! Ensin Savosta ja Karjalasta Inkerinmaalle, ja sieltä 400 vuoden jälkeen Suomeen kenties ammoisille suvun asumapaikoille. Se olisi mielenkiintoinen historia. Ehkä hän keskittyisi siihen. Hän ei jaksaisi niitä Stalinin ajan kauheuksia Karjalassa. Toki kauheudet olivat inkeriläisiäkin koskeneet, mutta pahemmin Karjalan tasavaltaan Suomesta ja Amerikasta muuttaneita sosialisteja ja kommunisteja.

Maija-Liisa oli innoissaan. Hän oli varma, että Jormakin innostuisi asiasta. Nyt kun hänellä oli tiedossa projekti, jota ruveta suunnittelemaan, arkisetkin asiat sujuivat simpsakammin.

Nainen nousi, vilkaisi keittiön ikkunasta pihalle, jossa hänen punainen, pieni ajoneuvonsa odotti. Sitten hän huokaisi tyytyväisenä, nappasi vanhan kahvipannun, laski sen puolilleen vettä ja pani pannun levylle kuumenemaan. Hän kurkotti kahvipurkin hyllyltä ja alkoi jauhaa papuja jauhoksi. Ihana tuoksu levisi huoneeseen. Maija-Liisa sulki silmänsä ja muisteli lapsuuttaan, kuinka hän sai pikkutyttönä jauhaa mummolle pavut ja tehdä osansa tärkeästä kahvinkeiton rituaalista, jonka hän oli herättänyt jälleen henkiin, vaikka asuikin kaupungissa.

Juuri kun kupissa höyrysi tuore kahvi ja lautasella oli juustovoileipä, soi puhelin. Se oli Jussi! Nainen tarttui puhelimeen. Jussille hän oli jo kertonut muuttoaikeistaan.

– Hei, voitko soittaa kymmenen minuutin kuluttua uudelleen?

– Onko kahvi kupissa? Jussi tunsi Maija-Liisan tavat.

– Juu, ihan totta.

– Okei! Soitan. En kiusaa nyt, ettei kahvisi jäähdy.

Maija nautti kahvin kuumana, niin kuin se hänestä parasta oli. Hän ei mitään niin inhonnut kuin haaleaa kahvia. Tai ehkä vielä enemmän laihaa, haaleaa kahvia.

Kun Jussi soitti uudelleen, tämä meni heti suoraan asiaan.

– Sulla on varmaan ollut kova ikävä mua! Ajattelin, että tulen laittamaan kuntoon sun sähköhommat siellä minne muutat. Ne on tietysti niin kuin aina ennenkin jonkun tee-se-itse-miehen tekemiä virityksiä. Ja jos saan pyytää, tekisit sitten niitä sun hyviä kaalikääryleitä tai jos et ehdi, ainakin kaalilaatikkoa, jooko?

Maija-Liisan ei tarvinnut muuta kuin kuitata. Kahden miehen systeemi näytti pelaavan hyvin. Hän muisti, ettei ollut kertonut, että muutto oli vasta tulevana viikonloppuna, mutta sen nyt kerkesi. Jussista olisi apua kyllä siinäkin hommassa. Maija muisteli, että Jussilla oli kuorma-autokortti.

Nyt piti leipoa mustikkapiirakka ja piskahtaa Jussille kylään sopimaan samalla muuttoreissusta…

Maija-Liisa joutui käymään kaupassa hakemassa hiivaa, muita aineita kotoa löytyikin. Eräs eines, joka vei suoraan Jussin sydämeen, oli kaalikääryleitten lisäksi mustikkapiirakka. Hän teki perinteisen piirakan pullataikinasta ja taiteili päälle ristikon, kuten äitikin oli aina tehnyt. Kun piirakka oli pakattu, lähti Maija-Liisa Jussille. Hän ei ollut soittanut, vaan ajatteli yllättää.

Maija-Liisa oli rimputellut ovikelloa jo tovin ja aikoi ärtyneenä lähteä, kun ovi avautui ja Jussin pörröinen pää ilmestyi oven rakoon.

– No, mikä hätänä? Etkös sä ookaan vielä muuttanut?

– Toin sulle mustikkapiirakan!

Maija-Liisa näytti muoviin paketoitua piirakkavuokaa. – Keitätkö kahvit?

– Oi oi mikä tuoksu! Kyllähän minä nyt aarteelleni kahvit keitän. Käy sisään!

Maija-Liisa tuli sisään ja työnsi piirakkavuoan Jussin syliin. Itse hän istuutui keittiön pöydän ääreen.

– Niin siitä mun pitikin tulla juttelemaan, että jos sinä tulisit kuljettamaan sitä mun muuttoautoa, kun sulla on se kuorma-autokorttikin?

Maija loi toiveikkaan katseen Jussiin.

– Jaahas. Niinku vaihtokauppaa vai?

Jussi osoitti mustikkapiirakkaa.

– Tie miehen sydämeen ja niin edespäin!

Maija-Liisa veti suutaan hymyyn.

– No tuutko? Hommaan kyllä kantajia sekä täällä päässä että siellä. Sun homma olis vaan ajaa autoa ja sitten, jos nyt välttämättä haluat toimia sähkötyötarkastajana…

– Täytyy miettiä…

– Älä yritäkään luistaa!

Maija-Liisa tukisti Jussia, mistä tämä ei yleensä tykännyt yhtään.

2

Maija-Liisa oli palkannut muuttomiehiksi kaksi riskiä voimanostajaa, jotka siviilissä olivat palomiehiä. Asia, jota hän sai katkerasti katua. He runttasivat hänen uuden upean nahkasohvansa kahdesta kohti rikki ja vaativat lisää palkkaa sovitun lisäksi, kun kuulemma tavaraa oli niin paljon. Nainen kiristeli hampaitaan, mutta ei ruvennut riitelemään ja sai kärsiä tyhmänylpeydestään. Hänellä oli tuttavia, jotka täysin sumeilematta käyttivät hyväkseen työkavereitaan ja näiden aviopuolisoita erilaisissa puuhissa. Siihen Maija-Liisa ei kyennyt. Kotona oli saatu ankarat opit, että pitää pärjätä itte.

Vihdoin ja viimein muuttokuorma oli valmis, ja ihme ja kumma, tavarat mahtuivat autoon plus Maija-Liisan Mitsubishiin, jossa oli peräkärry. Hiukan, mutta vain hiukan haikeana nainen katsoi 60-luvun kerrostaloa, jossa oli asustellut muutaman vuoden. Hänen ei tulisi sitä ikävä. Se oli ollut vain asunto, ei mikään erityinen koti. Mutta pieni punainen, 30-luvulla rakennettu talo, jonka hän oli ostanut, tulisi luultavasti olemaan hänelle koti, jota hän oli kauan kaivannut.

Maija-Liisa ei ollut tehnyt eväitä, mutta vesipullon hän sentään oli pistänyt laukkuun. Hän arveli, että olisi mukavampi käydä kahvilla yllättävissä paikoissa.

– No, joko lähdetään? kysyi Jussi.

Miehellä oli päässään mistä lie löydetty ajurinlakki, jalassa pussihousut ja jatsarit. Oliko tämä käynyt teatterilla lainaamassa kamppeita, tuli Maija-Liisan mieleen. Se olisi sopinut Jussin tyyliin. Hän oli nyt 30-luvun pirssikuskin näköinen.

– Nasta lautaan! sanoi nainen, – minä ajan edellä.

Maija-Liisa oli kuuskytviis ja Jussi seitsemänkymmentä. Kumpikin aika hyvässä kunnossa. He olivat lapsuudenystäviä, jotka olivat törmänneet toisiinsa uudelleen eläkeiässä. Maija-Liisa oli äkkipikainen ja nopea, Jussi suhtautui huumorilla kaikkiin asioihin eikä suuttunut koskaan. Kumpikin oli ollut kaksi kertaa naimisissa.

– Hei, en ottanut eväitä mukaan, Maija-Liisa soitti Jussille, – pysähdytään Tuulosessa. Mun tekee mieli kahvia ja perunaleivosta!

– Tahtosi on lakini, Jussi oli höveliä.

Maija-Liisa pani vilkun päälle ja kaarsi vauhdilla moottoritien erkanemisramppiin

Jussi, vaikka oli filosofian tohtori, ei omistanut lainkaan pukua, ainoastaan smokin ja frakin, joita joskus toki käyttikin. Hänellä oli isän perintönä hurmaava tumma tukka, jossa oli hopeanvärinen, leveä raita otsalla, kuten isälläkin oli ollut. Hän oli käsistään kätevä, eikä mikään inhimillinen ollut hänelle vierasta.

– Hei, mehän ollaan menossa Tampereelle! Eiks tää Hämeenlinna oo ihan väärä suunta?

– Ei me mennä Hämeenlinnaan, me mennään Tuulokseen! sanoi Maija-Liisa iloisesti.

– Kerropa nyt, mitä ihmeen höpsötystä tämä maalle muutto on? huusi Jussi luuriin. – Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, ettet viihdy siellä puolta vuotta kauempaa, joten miksi nyt…

– Maa on alkanut kutsua minua, sanoi Maija-Liisa vakavana. – Ja sitä paitsi saadaan sakot, jos pidetään kännykkää kädessä ajaessa! Me mennään kauppakeskus Tuuloseen kahville. Mun rupes tekemään mieli perunaleivoksia.

– Ahaa! Jussi kiekaisi. – Sulla on joku mies!

– No ei! Mä valan ja vannon, kautta kiven ja kannon, jottei ole muita miehiä…

– Kuin minä, ehdotti Jussi.

– Kuin sinä ja Jorkka!

Autot kaarsivat Tuulosen parkkiin. Siellä oli paljon muitakin jo ennen heitä, mutta paikka oli niin iso, että sinne upposi enemmänkin väkeä.

– Kai säkin otat perunaleivoksen? kysyi Maija-Liisa ollessaan juoksujalkaa ovelle menossa.

– Minä ottaisin kyllä jotain suolaista… huokaisi Jussi. – Ota mulle lohileipä ja kahvi! Käyn vessassa.

– Jos ei ole, joudut syömään perunaleivoksen, kihersi Maija-Liisa.

Perunaleivosten jälkeen jatkettiin matkaa kääntyen takaisin Hämeenlinnan tielle. Yllättäen Maija-Liisa ehdotti käymistä Aulangolla.

– Saat sitten jotain suolaista, lupasi Maija-Liisa.

Vähän ajan päästä hän muuttikin mieltään.

– Eiku mennäänkin Hällään! Siinä voi autot pysäköidä rantaan eikä tarvi lähteä haahuilemaan minnekään metsään!

Autot taiteiltiin Linnansalmen rantaan, josta löytyikin ihan hyvä ja rauhallinen paikka Kasinon päädystä.

Jussi tarrasi antaumuksella ruokalistaan, jonka tarjoilija oli kiikuttanut kummallekin. Hän ilmoitti heti haluavansa pippuripihvin. Maija-Liisa innostui grillatusta maksasta. Jälkiruoaksi valittiin yksimielisesti Hällän vohvelit.

– Neiti! Tuotko odotellessa pitkät sitä teidän hyvää hapanolutta!

Kun olut tuli, Jussi siemaisi antaumuksella pitkän ryypyn.

– Aah! Elämä on kuin nisua, sanoi Mäen Miina.

– No juu. Tämä on kiva, perinteikäs paikka. Holvikellari! hyväksyi Maija-Liisa. – En muuten ole koskaan maistanut hapanolutta. Onko se ihan kamalaa?

Maija-Liisa tuijotti epäluuloisena lasiaan.

– Pianhan se selviää! Jos et tykkää, niin minä voin kyllä…

– Ahaa! Sulla olikin heti