Päivää, Amerikka!

By Kaija Pakkanen

Siirtolaisperheen tapahtumarikas taival Karjalasta MinnesotaanSisarukset Minna ja Mikko lähtevät äidin ja isän kanssa Karjalasta kohti Amerikkaa aivan uuden vuosisadan, 1900-luvun alussa. Pitkä matka on jännittävä ja uuvuttava jo ennen Euroopasta lähtöä: ensin pitää matkustaa Liverpooliin, ja sieltä vielä Atlantin yli New Yorkiin. Matka ei lopu siihenkään, vaan perhe suuntaa kohti Minnesotaa. Siellä olot muistuttavat pohjolaa, ja perhe kotiutuu mukavasti. Eräänä päivänä lapset kohtaavat metsässä sioux-poika Mikanopin, ja siitä alkaa elämänikäinen ystävyys.Kaija Pakkasen ensi kerran vuonna 1985 julkaisu lastenkirja kuvaa suomalaisten siirtolaisten taivalta 1900-luvun alussa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 25, 2023
• ISBN: 9788727030487

Book preview

Päivää, Amerikka!

Copyright ©1985, 2023 Kaija Pakkanen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727030487

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

MINNAN JA MIKON PERHE

Minna oli saanut joululahjaksi ohuen sinisen vihkon ja lyijykynän. Joululahjat olivat tähän asti olleet Taivalniemen kyläläisille tuntematon asia. Paitsi pappilaa ei yhdessäkään talossa ollut vielä sellaisia jaettu.

Minna istui napakasti tuvan pöydän ääressä, kädet levällään, ja piirsi nimeään vihkon kanteen. Mikko-veli oli teroittanut kynän teräväksi kuin sukkapuikon. Se oli kaikin puolin komea kynä, kiiltävä, musta ja varren toisessa päässä jono kullanvärisiä kirjaimia ja numeroita.

Oman nimen piirtäminen tikkukirjaimin sujui näppärästi. Minna tunsi näet jo aika joukon kirjaimia ja numerotkin nollasta yhdeksään, vaikka oli vasta kuusivuotias. Mikko oli häntä opettanut ja isä taas Mikkoa. Mikon piti lähteä seuraavana syksynä pitäjän ensimmäiseen, vastaperustettuun kansakouluunkin, mutta nyt siitä ei kylläkään tulisi mitään.

Nimensä jälkeen Minna piirsi pystysuoran viivan, sitten nappimaisen pyörylän ja sille varreksi pystyviivan, ja vielä perään kaksi kananmunan näköistä ympyrää. Kas, siinä seisoi luku 1900 suorana jonona. Se merkitsi samaa kuin edellisenä yönä alkanut uusi vuosi. Muutenkin se oli kummallinen luku, sillä samalla näet vaihtui kokonainen vuosisata toiseksi. Aikuiset olivat puhuneet siitä paljon viime päivinä, mutta Minna ei ollut ymmärtänyt paljoakaan, vaikka Mikko oli yrittänyt selittää hänelle. Mutta Mikkohan olikin kaksi vuotta vanhempi.

Koko kotiväki oli illalla valvonut ja odottanut vuoden vaihtumista, isä, äiti, mummo, vaija ja enot ja täti perheineen. Oli valettu tinat ja syöty hyvää ruokaa. Ja tuvan kellon lyötyä keskiyön kaksitoista kumahdusta Minna ja Mikko olivat juosseet oikein pihalle asti katsomaan, miltä uusivuosi näytti. Noenmusta taivaankansi oli täpötäynnä tähtiä. Minna kurkisti arasti ylös, ja hänen kävi samoin kuin aina ennenkin kirkasta tähtitaivasta katsoessaan, hän pelästyi. Koko taivas näytti lähtevän äkkiä laskeutumaan maata kohti ja melkein putoavan niskaan. Hän nipisti silmät kiinni ja juoksi takaisin tupaan.

– No, näkyikö siellä eilisen ja tämän päivän raja? äiti kysyi.

– Ei tietenkään, Mikko pihahti. – Mutta on se sentään aika omituista, että yhtäkkiä hypätään toiseen vuosisataan.

– Tai että siellä meijän uuvessa paikassa on päivä kun täällä on ilta, Minna jatkoi. – En mie ymmärrä sitäkään.

– Mitäpä sitä tuossa iässä kaikkea, isä sanoi. – Aurinko on siellä vasta tulossa länteen kun se täältä on jo poissa.

Mummo huokasi niin että kuului tuvan toiseen päähän. Minna huomasi hänen pyyhkäisevän kädenselällä silmäkulmaansa. Niin hän nykyään teki melkein joka päivä.

Isä ja äiti olivat päättäneet muuttaa keväällä lapsineen Amerikkaan, Yhdysvaltoihin. Sitä mummo murehti murehtimasta päästyäänkin. Varmaan toisetkin, mutta mummo jotenkin erityisesti. Hän tuhahteli ja itkeskeli ja lähti kesken kaiken toiseen huoneeseen.

Mutta tuskin mikään pystyisi enää muuttamaan sitä tosiasiaa, että Kotilan talon väki vähenisi muutaman kuukauden sisällä neljällä hengellä. Vuosien mittaan oli samaan talouteen siunaantunut niin runsaasti väkeä, ettei enää edes leipävilja tahtonut riittää kaikille, muusta puhumattakaan. Karjalaiseen tapaan näet talossa oli eletty yhä suurperheenä. Kun kaikki laskettiin mukaan, istui ruokapöydän ympärillä kaksitoista syöjää.

Minnan ja Mikon isä Vilho Laine oli kotoisin Pohjanmaalta. Hänelle tämmöinen elämäntapa oli aluksi ollut outoa, ja sen vuoksi kai hän olikin niin valmis saamaan Amerikan kuumeen. Isän Viljami-veli oli joitakin vuosia sitten lähtenyt Pohjanmaalta siirtolaiseksi Yhdysvaltoihin, ja hän kertoi kirjeissään uudesta maailmasta kummia asioita: siellä jokainen joka lupautui viljelemään maata, sai sitä melkein ilmaiseksi hyvänlaisen kappaleen. Valkoista leipää syötiin siellä kuin ei ikinä koto-Suomessa. Kirsikan kokoiset mustikat pullistelivat isoissa pensaissa. Ja puut olivat niin paksuja, etteivät yhden miehen kädet ylettyneet rungon ympäri. Töitäkin riitti joka puolella, taalat suorastaan kilisivät taskuihin.

– Kah, eikö niillä seteleitä olekaan kun rahat eivät kahise, mummo vähätteli.

Mutta isä ja äiti alkoivat uskoa että kaikki, kaikki oli Valloissa parempaa ja suurempaa, jopa maailman suurinta.

Vihdoin, perusteellisen pohtimisen ja monen perhetoran jälkeen oli päädytty siihen, että Minnan perhe lähtee. Isä joka oli pätevä kirvesmies, saisi kyllä Amerikassa taitojaan vastaavaa työtä, sillä siellä kuului olevan huutava pula rakentajista.

Viljami oli jo kysellyt valmiiksi isälle ensimmäisen työpaikan samassa tehtaassa missä itsekin oli. Tehdas tuotti apulantoja maanviljelyksen tarpeisiin. Siitä voisi sitten myöhemmin hakeutua muualle.

Äiti iloitsi jo etukäteen siitä, että saisi siellä olla yksin emäntänä kodissaan. Kotilassa oli nytkin neljä aikuista naista, ja se oli liikaa. Äiti saisi vähäisen perintöosansa jo nyt rahana, sillä muuten ei olisi saatu kokoon riittävästi markkoja suureen muuttoon. Viljami-setä lupasi lainata loput matkarahat ja lähettäisi piletit huhtikuun alussa lähtevään laivaan.

MATKAVALMISTELUJA

Jos oli ollut raha aina tiukassa, niin nyt Amerikan-matkaa valmistellessa se vasta tiukoilla oli. Jokaikinen muusta suinkin liikenevä penni ja markka oli säästettävä kaikenlaisiin välttämättömiin menoihin ja maksuihin. Ja mukaan oli saatava paitsi maihinnousuraha myös sievoinen summa muutenkin, jotta päästäisiin edes jonkinmoiseen alkuun vieraassa maassa.

Muistovalokuvassakin kävi koko suurperhe yhdessä. Uusia kunnollisia vaatteita oli hankittava, sillä ilman niitä ei äiti suostunut lähtemään. Uudessa maassa ei varmaankaan pystyisi pitkään aikaan hankkimaan kuin kaikkein välttämättömimmän. Sedällekin olisi velka maksettava mahdollisimman pian.

Tuvassa helskyivät kaiken talvea kangaspuut, kahdetkin, sillä naapurista oli lainattu toiset, jotta ehdittäisiin kutoa kaikki mitä oli aiottu. Melkein aina oli joku naisväestä puissa. Sarkaa kudottiin kaikkein ensimmäiseksi, sillä se piti vanuttaa ennen ompelemista. Pellavaa kudottiin alusvaatteiksi ja pumpulikangasta äidin ja Minnan leningeiksi. Äiti sai elämänsä ensimmäisen pitkän päällystakin, ennestään hänellä oli vain villanuttu ja hartiahuivi. Ostokengätkin hän sai, ihanat korkeakantaiset, jotka nyöritettiin pitkälle ylös sääreen. Äiti oli uusissa tällingeissään kuin hovirouva, semmoinen josta kerrottiin vanhassa Ruususen sadussa. Mutta niin oli Minnakin kuin prinsessa. Oikeasta ostokankaasta paras mekko, ruiskukan sininen, ihania ruusunkukkia siellä täällä. Mummon piironginlaatikosta oli löytynyt pätkä pitsiä kaula-aukkoon ja hihansuihin. Kasvunvaraakin oli helmassa pitkäksi aikaa, jottei tarvinnut aivan heti ihanuudesta luopua.

Tädit katselivat äidin ja Minnan hienouksia vähän katein silmin. Mutta eihän heidän sentään tarvinnut lähteä pois kotoa melkein tuntemattomaan. Kyläräätäli istui toista viikkoa koko valoisan ajan tuvan pöydällä ja ompeli miehille päällysvaatteita. Suutarikin otettiin taloon. Hän naputteli jokaiselle hienot nahanväriset jalkineet, äidillekin, arkikengiksi. Mummo kutoi sukkaa jopa kävellessäänkin. Ja äiti itse ompeli kaikkien alusvaatteet.