Tinka ja unelmien aika

By Taru Mäkinen

Tinka on viisitoistavuotias tyttö, jonka koko elämä on kulunut koulukodin ehdoilla. Siitäkin huolimatta, ettei Tinka asu koulukodissa – hänen äitinsä vain sattuu työskentelemään siellä. Koti on koulukodin pihapiirissä ja äiti tekee haastavaa vuorotyötä. Tinka alkaa olla aivan täynnä koko koulukotia ja äitiään. Hänen mielensä kuitenkin muuttuu, kun koulukotiin saapuu mielenkiintoinen poika nimeltään Kisu...Ystäviä, koulunkäyntiä ja rakkaushuolia... Tinkan elämä on täynnä teini-iän iloja ja haasteita.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 24, 2021
• ISBN: 9788726958164

Book preview

1

Talvi-ilta oli sininen, lumi hohti ja taivas oli tummankirkas, tähdetkin alkoivat näkyä, kun Tinka ehti paremmin valaistuilta teiltä koulukotiin johtavalle kujalle. Koulukodin päärakennus jökötti mäellä suurena möhkäleenä. Se oli alunperin rakennettu aivan muuhun tarkoitukseen, mutta Tinka ei tiennyt mihin. Sensijaan hiukan syrjässä oleva matala, aumakattoinen valkotiililaatikko oli alunperin suunniteltu tarkoitukseensa, johtajan asunnoksi, niinkuin rivitalonauhakin, jota tähän ei näkynyt, se oli koulukotirakennuksen takana. Henkilökunta asui rivitalossa, kaikki muut paitsi yksi. Ja tietysti juuri tuo yksi oli Tinkan äiti. He asuivat alueen perällä, vanhassa hirsimökissä, joka oli itse päärakennustakin iäkkäämpi. Sinne ei tullut edes vesi, vaan heillä oli kaivo pihalla. Ja puulämmitys, tietysti. Niin kauan kuin Tinka muisti äiti oli puhunut, että oikeastaan pitäisi laittaa sähköpatterit. Vesijohdosta äiti ei edes puhunut. He kävivät pesulla päärakennuksen saunatiloissa.

Tinka unohti tähtikirkkaan taivaan, ei enää nähnyt lumisten puiden kauneutta. Hän upposi pohtimaan kurjuuttaan. Kaikilla hänen tutuillaan oli kodit, jotka olivat sellaisia kuin ihmisillä yleensä. Vesihanat, kylpyhuoneet, sisävessat, lämpöpatterit. Eikä siinä kaikki. Niiden seinät olivat suoria, lattia ja katto suorakulmaisesti niitä vastaan. Tinka muisti kodin vinot portaat, eteisen narisevat lattialaudat ja keittiön notkollaan olevan sisäkaton.

Illalla oli tuiskuttanut lunta ja kapea polku kotipihaan oli melkein ummessa. Jo siitä tiesi, vaikka ei olisi vilkaissut talon mustina ammottavia ikkunoita, ettei ketään ollut kotona. Ei äiti, eivätkä myöskään talon toisessa päässä asuvat Murri ja Kari.

Murrilla ja Karilla oli jotain, mitä sanottiin tukiasunnoksi. Oikeastaan asunto oli pelkästään Murrin, hän oli saanut luvan ottaa siihen myös Karin tilapäisesti. Ja tilapäistä asuminen oli tietysti Murrillakin. Tukiasunnossa sai asua koulukodista ikänsä perusteella jo muualle kuuluva, joka ei ollut saanut asuntoa itselleen.

Tinka avasi vastahakoisesti oven ja kiirehti sytyttämään valot. Valot joka paikkaan, ennen takin ja ulkokenkien riisumista, niin hän aina teki, jos joutui tulemaan tyhjään taloon. Hän ei mielellään myöntänyt edes itselleen, että hän pelkäsi. Ei olisi ollut varaakaan pelätä, eihän äiti voinut aina olla kotona, sillä oli vuorotyö, yövuorojakin.

Mutta talo naksahteli, humisi ja eli inhottavasti. Öisin, jos äiti oli töissä, Tinka nukkuikin valot päällä.

Tietysti täällä oli kotoistakin, sellaista jota ei ollut kenenkään tutun luona. Peltiuunit hohtivat lämpöä ja talon tuttu tuoksu kietoi Tinkan syliinsä. Hän ei muistanut mitään muuta kotia. Äiti kertoi, että he Tinkan syntymän aikoihin olivat asuneet kerrostaloyksiössä, ja vielä Tinkan toisen ikävuoden puolelle asti. Mutta hänen omat ensimmäiset muistonsa liittyivät tänne.

Äiti oli ollut hyvin nuori synnyttäessään Tinkan, eikä hänellä ollut ollut mitään ammattikoulutusta. Hän oli päässyt tähän koulukotiin keittiöapulaiseksi. Sitten hän oli vähitellen, työnsä ohella, suorittanut kouluja ja kursseja, ja nyt hän oli ohjaaja. Hän oli nyt niitä, jotka huolehtivat tänne lähetettyjen nuorten kasvatuksesta ja ohjauksesta.

Tinkan koko elämä oli lapsuusaikana kulkenut koulukodin ehdoilla. Hänen maailmansa oli sisältänyt äidin lisäksi lähinnä melkoisen määrän tätejä ja murrosikäisiä poikia. Suurin osa niistä pojista oli jo lähtenyt, mutta osa tädeistä oli jäljellä. Ja sitten oli tietysti ollut johtajan poika, Jani, Tinkan ainoa omanikäinen leikkitoveri ennen kouluunmenoa.

Tinka laittoi teeveden kiehumaan ja upposi yhä syvemmälle pohtimaan elämäänsä. Hän oli nyt viidentoista ja elämään kuului jo paljon muutakin kuin äiti, koulukoti ja Jani. Oli paras ystävä Riina, oli koulu, ja tietysti haaveet tulevaisuudesta. Tinka oli hyvä koulussa, hän aikoi ensi vuonna lukioon, ja sitten joskus yliopistoon. Häntä kiinnosti tietokoneala.

Tinka tiesi, että äiti oli salaa hiukan pettynyt. Hän olisi halunnut tyttärensä pyrkivän johonkin ihmisläheiseen työhön. Kasvattaminen, hoitaminen, opettaminen olivat äidin mielestä ainoita arvokkaita töitä. Hän ei sitä sanonut, mutta Tinka vaistosi sen.

Eikä siihen paljon vaistoa tarvinnut. Äiti oli työssään joskus raivostuttavan tosissaan, älyttömän uppoutunut tekemään mitä vain koulukotipoikien hyväksi. Työaika ei merkinnyt mitään, hänet sai pyytää apuun vaikka oli jonkun toisen vuoro. Ja hän toi poikia kotiinsa, tänne. Jutteli niiden kanssa, rauhoitteli, saattoi tuoda humalaisenkin selviämään, ettei sitä vietäisi putkaan. Lapsena Tinka oli touhunnut mukana ihmettelemättä. Viime aikoina hän oli kärkevästi kysynyt, oliko tämä joku suojakoti, ja äiti oli katsonut surullisesti ja sanonut:

— Tietysti, Tinka, sinulla olisi oikeus omaan rauhaan.

Koulukotipojat ihailivat äitiä, sanoivat hyväksi ihmiseksi, vaikkakin häpeillen, kun ei sellaista tavattu myöntää. Murrikin hakkasi puut ja kantoi vedet jos vain suinkin ehti, sanoi että ne menivät siinä samassa kuin hänen itse tarvitsemansakin. Riina, Tinkan paras ystävä, hoki kyllästymiseen asti, miten ihana Tinkan mutsi oli. Ja jotain totta niiden puheissa oli, mutta eivät ne kaikkea tienneet. Tinka tunsi myös masentuneen, puhumattoman äidin, ja oli muutakin, josta koulukodin pojat eivät tienneet, eikä Riinakaan.

Onhan se luonnollista, Tinka yritti vakuuttaa itselleen. Äiti on vielä aika nuori, vasta vähän yli kolmekymmentä. Mutta silti häntä hiukan inhotti, kun hän ajatteli, miten äiti tuli humalassa ravintolasta joku mies mukanaan, ja kuiskutti sitten aamuyöstä, että lähde nyt, ei ole kiva että jäät aamuun, kun tyttö on kotona.

Vakituista miesystävää äidillä ei ollut. Se ei varmaan olisi niin pahalta tuntunutkaan.

Tinka teki voileipiä ja kuuli, että Murrin puolella liikuttiin. Jompi kumpi oli tullut kotiin, Murri tai Kari. Tinka jysäytti nyrkillä seinään.

— Täällä olis teetä, hän huusi.

Se oli äidin tapa aina kun tukiasunnossa oli joku äidille mieleinen, ja Tinka oli väkisinkin omaksunut äitinsä tavoista enemmän kuin ehkä itse huomasikaan.

— Joo mä tuun, kuului Murrin ääni.

— Ovi ei oo lukossa, Tinka huusi.

Hetken kuluttua Murri ilmestyi keittiöön. Hän oli kiertänyt ulkokautta. Asuntojen välillä oli joskus ollut sisäovikin, mutta se oli kauan sitten naulattu umpeen.

Murrilla oli mukanaan pussillinen sämpylöitä.

— Ite leivottuja, hän kehui.

Hän istui pöydän luo ja Tinka puuhasi kuppeja kaapista. Murri hymyili ja Tinkan tuli hyvä mieli. Oli tässä erikoisessa asumistavassa mukavatkin puolensa. Murrikin oli niinkuin isoveli, Tinka oli tuntenut hänet jo seitsemän vuotta.

— Sinä olit silloin kahdentoista, Tinka sanoi.

— Ai kun kytät toi mut tänne vai? Murri ihmetteli.

— Mitä sä sitä nyt mietit?

— Mä olin kahdeksan, Tinka sanoi.

Hän muisti itkevän, laihan pojan, jolla oli punertava tukka. Äiti oli retuuttanut sen tänne, petannut Tinkalle tilapäisvuoteen oman petinsä viereen ja laittanut pojan Tinkan sänkyyn. Tinka yritti muistella lisää.

— Oliks sut hakattu?

— Joo kun mä purin yhtä kyttää sormeen.

Murri näytti hiukan vaivautuneelta, hymyili