Ajolähtö

By Reija Kaskiaho

Tonin perhettä hallitsee salaisuus: isä juo alkoholia ja piinaa perhettään hakkaamalla. Äiti ei saa kuitenkaan otettua eroa vaan uskoo isän lupailuihin muutoksesta. Niinpä Tonin täytyy itsenäistyä varhain ja hankkia työ. Uudessa työpaikassa hän tutustuu ihanaan Ansaan, ja vähitellen toisenlaiset tuulet alkavat puhaltaa nuoren miehen elämässä.Reija Kaskiahon neljäs nuortenkirja kuvaa koskettavasti ja realistisesti nuoruutta alkoholistiperheessä. Kipeiden vaiheiden keskelläkin nuoruuteen sisältyy oma, katkeransuloinen hurmansa. Toni pyristelee kohti omaa, itsenäistä elämäänsä. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 24, 2023
• ISBN: 9788728524237

Book preview

Ajolähtö

Copyright ©2006, 2023 Reija Kaskiaho and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728524237

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

Satoi vettä. Ihan kuin joku yläkerran jengistä olisi yrittänyt sammuttaa helvetin tulta. Toni valui lätäköitä ja tuijotti kotitaloaan asvaltoidun tien reunasta. Taivas näytti repeilevän eniten sen päälle. Ei se silti niin vain sammunut.

Rakennus oli laatikonmuotoinen, uusi ja moderni omakotitalo. Se näytti toimistolta. Sellaiselta, ettei siellä kukaan pystyisi asumaan. Rahan mätä haju leijui tielle ikkunoiden läpi. Vettynyttä steriiliä pihaa ympäröi valuraitainen raskas aita. Portti oli samaa materiaalia kuin aita, yhtä kylmää ja sydämetöntä.

Keittiössä verhojen välissä paloi valo, vaikka kenenkään ei pitänyt olla kotona. Toni sytytti puolimärän tupakan käsien suojassa. Viimeinen rööki ennen helvettiin astumista, hän ajatteli juhlallisesti. Tuli söi tupakkaa hitaasti. Se palaisi hiljalleen loppuun, vaikkei tekisi mitään. Toni veti ilmaa keuhkoihin ja vinttasi jämän tielle. Märästä portista tarttui käsiin hilseistä ruostetta. Koko aita oli korjauksen tarpeessa. Se näytti hyvältä vain kaukaa katsottuna. Sekin. Toni yritti ravistella suurimpia vesiä vaatteistaan ja kiroili hiljaa. Miksei aina voinut olla kestopouta tai sateenvarjot hiukan fiksumman näköisiä. Kuka niitä kehtasi käyttää? Muut kuin mummot ja naiset, joiden hiukset menivät pilalle. Pilalle.

Avain upposi ulko-oveen äänettömästi. Ovi napsahti keveästi auki, vaikka yleensä sitä piti etenkin sateella potkia alareunasta. Toni astui varovasti leveään, vaaleaan eteiseen ja riisui resuisen farkkutakkinsa designnaulakkoon. Naulakkoon ei saanut missään nimessä laittaa märkiä vaatteita, vaan märät vaatteet vietiin aina suoraan kodinhoitohuoneeseen. Nyt naulakossa riippui valmiiksi vain yksi takki. Äidin takki. Toni huokaisi syvään ja meni rauhassa keittiöön. Äiti istui tammipuisen pöydän ääressä ja tuijotti ikkunasta apaattisena tielle. Sen sormien välissä paloi tupakka. Ikkuna oli muodon vuoksi vähän auki.

– Sä sitten jaksat tuhlata rahaa tupakkaan, se sanoi ja huokaisi hiljaa. – Onko kiva polttaa keuhkot pilalle?

– On.

– Niin munkin mielestä, äiti sanoi ivallisesti ja tumppasi omansa. Se otti kupista piparin ja puraisi siitä palan. Osa piparista mureni ryppyiselle pöytäliinalle. Äiti työnsi kyynärpäät muruihin ja nojasi päätään käsiinsä. Sen vasen silmä oli melkein muurautunut umpeen.

– Onko kiva ottaa turpaan joka päivä? Toni kysyi väsyneellä äänellä.

– On.

Toni katsoi hetken äitiä, mutta ei keksinyt mitään sanottavaa. Hän haki kylpyhuoneesta pyyhkeen ja kuivasi päänsä. Äiti vilkuili, muttei sanonut sekään enää mitään. Toni alkoi tuijottaa jääkaappiin pyyhe päästä roikkuen. Kaapissa oli niin vähän mitään, että se oli nopeasti läpituijotettu. Kukaan ei ollut jaksanut käydä kaupassa. Toisin sanoen Toni tai äiti ei ollut jaksanut. Onneksi Toni oli syönyt koulussa kunnolla. Kolme lautasellista makkarakastiketta, kuusi perunaa, seitsemän näkkileipää reikäpuolelta voideltuina sekä neljä mukillista maitoa. Enemmänkin olisi mennyt, mutta hän ei ollut kehdannut enää hakea, kun kaikki muut olivat jo lopettaneet. Ne ihmettelivät aina, miten hän jaksoi sellaisia määriä. Eivät ehkä olisi ihmetelleet jos olisivat tienneet, että kouluruoka oli yleensä ainoa lämmin ruoka, jonka hän päivän aikana söi. Kotona ei oikein ollut kenelläkään ruoanlaittohalua. Yleensä heillä elettiin voileivillä ja hienostuneilla pasteijoilla.

– Missä se on? Toni kysyi edelleen tuijottaen puolikasta viinipulloa ja itäneitä perunoita.

– Kievarissa.

– Hyvä, Toni totesi, painoi kaapin oven kiinni ja siirtyi tuijottamaan leipäkaapin tunkkaista tyhjyyttä. Homeinen ranskanleivän kanta oli kyyhöttänyt siellä jo toissapäivänä. Kukaan ei ilmeisesti aikonutkaan siirtää sitä mihinkään. Toni tunki leivän roskakoriin, joka jo valmiiksi tursuili poisheitettyä turhuutta. Nälkä tuntui rasittavana kuplimisena vatsanpohjassa. Ei koulussa syöminen iltaan asti auttanut, ei etenkään tänään kun kaksi viimeistä tuntia oli ollut urheilua.

– Niinpä niin, äiti sanoi jotain sanoakseen ja alkoi kaivaa taskujaan. – Jaksatko käydä kaupassa?

Toni katsoi äitiä. Se tyrkytti kaksikymppistä ja katsoi silmiin. Silmän ympärillä oli mustaa ja sinistä ja punaista. Käsi tärisi pienesti kuin äiti olisi pelännyt jo Toniakin. Mutta ei se pelännyt. Isän pelkäämisestä ei jäänyt tunteita ylimääräiseen.

– Mitä sä haluaisit? Toni kysyi kun otti rahan äidiltä.

– Uuden elämän, äiti sanoi ja katsoi taas varovasti tielle. Se odotti hetkeä, jolloin isä tulisi takaisin kotiin. Ja toivoi, ettei se hetki tulisi koskaan.

Toni repi ummehtuneelle haisevan takkinsa takaisin päälleen ja veti kengät jalkoihin. Paleli jo valmiiksi.

– Ota sateenvarjo, ääni kuului ovelle. Äiti yritti leikkiä äitiä.

Toni löi oven kiinni vastaamatta mitään. Ulkona tuoksui kirpeän raikkaalle. Ilta oli pimenemässä ja pisarat näkyivät katulamppujen valossa entistä selkeämmin. Lähikauppa oli muutaman sadan metrin päässä, vinosti Kievaria vastapäätä. Toni seisoi hetken tien reunassa ja katsoi kapakan visvaista ovea, jossa oli repaleisia mainoksia tuhannen vuoden ajalta. Vasen ikkuna oli ollut ilmastointiteipattuna jo eilen. Miksei isä käynyt edes tasokkaissa paikoissa kun rahaa kerran löytyi? Kaikki mitä se teki, oli väärää ja hävettävää.

Kaupan ehjien ikkunoiden suojissa soi radio, lapsitähti hihkui puttepossua yläoktaavissa. Hyllyjen välissä Toni yritti tukkia korviaan ja mietti mitä hyvää äiti haluaisi syödä. Lopulta hän päätyi isoon suklaalevyyn ja lihapiirakoihin. Ja leipään, juustoon ja maitoon. Niihin tavallisiin, joita yleensä kodeissa taisi olla valmiina.

Kassalla oli töissä tuttu tyttö. He olivat jutelleet aika paljon, koska Kievari oli paljon suositumpi paikka kuin kauppa. Nytkin Sanna ehti katsoa silmiin ja hymyillä. Toni otti naamalleen flirttailuilmeen ja näytti hyvältä, vaikka hukkaan menikin. Sanna oli onnellisesti kihloissa.

– Käytsä usein täällä? Toni kysyi ja sai tytön nauramaan.

– Silloin tällöin, Sanna vastasi ja vaihtoi asentoa. Se ei meinannut mahtua pienelle tuolilleen kassan taakse, koska oli aika pyöreä. Hellyttävän pyöreä.

Pyöreissä tytöissä oli jotain merkillisen houkuttelevaa. Tuntui, että niihin pystyisi kirjoittamaan vaikka rakkaudentunnustuksia ja tekstit pysyisivät ihossa niin kauan kunnes painelisi ihoa takaisin tasaisemmaksi. Rakkaudentunnustuksia?

– Eiks tota radioo vois laittaa pikkusen pienemmälle, Toni alkoi vinkua heti kun normaalit aloituskuviot oli käyty läpi.

– Vois, mutta kun mä en jaksa tätä hiljaisuutta.

– Ei täällä kyllä tosiaan ole koskaan kahta asiakasta enempää. Miten tää pulju ees pysyy pystyssä?

– Kivijalka on kova, Sanna hymyili. – Mitä sulle muuta kuuluu?

– Ei ihmeitä, Toni sanoi ja otti telineestä tupakka-askin. Heillä oli sopimus. – Mitä sulle? Sun kuulumiset on varmasti paljon mielenkiintoisempia kuin mun.

Sanna hymyili. Se alkoi kertoa jostain asiakkaasta, jolla oli ollut käyttäytymisvaikeuksia. Sannan ääni oli heleä. Innostava ja rauhoittavakin. Toni unohtui vahingossa kuuntelemaan äänensävyjä. Sanna keskeytti äkkiä juttunsa ja jäi odottamaan. Toni tajusi, että se oli kysynyt jotain.

– Miten meni? Toni kysyi. – En kuullu yhtään.

Sanna alkoi nauraa. – Sä olet kyllä kummallinen taivaanrannanmaalari.

– Niitäkin tarvitaan.

– Niinpä, Sanna nyökkäsi jotenkin haikeana. Ehkä se olisi itsekin halunnut ennemmin maalata taivasta kuin myydä tupakkaa ja tarjousmakaronia.

Aika kului nopeasti. Jossain vaiheessa kesken Sannan iloisen naurun Toni tajusi, että äiti varmaan odotti nälkäisenä uutta elämäänsä. Toivottavasti se ymmärsi, ettei sitä kahdella kympillä kuitenkaan saanut.

Kotona Toni meni suoraan keittiöön litimärät kengät jalassa. Ei jaksanut pingottaa, vaikka olisi pitänyt. Parketti huollettaisiin joka tapauksessa taas jossain vaiheessa. Siitä äiti oli aina pitänyt hyvää huolta.

– Mä ostin sulle suklaata, hän huusi äidille. – Se on…

Isän suuri tumma hahmo ilmestyi olohuoneen ovelle ja löi sanat kurkkuun.

– Kerro ihmeessä, isä sanoi ilkeästi. – Mitä se on? Varastetulla rahalla ostettua?

– Ei.

– Kumma kun mun pussista häviää rahaa, ja sitten tullaan kaupasta kaikkien saatanan suklaiden kanssa, eivätkä ole muka mun rahoilla ostettuja.

– On meillä omiakin rahoja, Toni sanoi hiljaa ja pelkäsi.

Isä otti askeleen lähemmäs. Sydän alkoi hakata Tonin rinnassa. Isä haisi viinalle ja tupakalle ja inholle. Sen silmät punersivat kuin sipulinpilkkojalla. Toni tirskahti hädissään pienesti.

– Mitä helvetin nauramista tässä on, isä ärähti. Sen suusta lennähti vihaista sylkeä rinnuksille.

– Ei mitään, Toni mumisi. Ei naurattanut enää. Isä löyhkäsi senttien päässä ja äiti kyyhötti sohvalla ja tärisi.

– Antoiko toi huora sulle rahaa? isä osoitti äitiä keskisormellaan.

– Älä sano sitä huoraksi, Toni yritti puolustaa. Äiti liikahti sohvalla hermostuneena.

– Miksen? Huorahan se on. Antoiko se tienaamiaan rahoja sulle?

– Ei antanut, Toni sanoi. – Mulla oli omaa rahaa.

– Äiti ne sulle antoi, isä mylvi. – Varasti multa.

– Ei se ole sulta varastanut. Sä itse juot niin ettet tajua, että rahat häviää, Toni korotti vahingossa ääntään.

– Mulle et huuda, isä sanoi liian rauhallisesti ja tuli liian lähelle. Se löi avokämmenellä naamaan ja sen jälkeen selkään kovalla nyrkillään. Toni horjahti ja meinasi kaatua lattialle.

– Hakkaa vaan, mutta äiti ei varastanut, Toni huusi vaikka itku tunki silmistä ja naamaa alkoi koskea.

– Älä lyö poikaa, äidin ääni kuului taustalta.

Ääni oli hento ja rauhallinen. Äiti ei jaksanut enää edes korottaa ääntään. Siitä ei olisi ollut mitään hyötyä. Mistään ei ollut.

– Häivy mun silmistä, isä sähähti lopuksi. – Helvetti.

Huoneessaan Toni