Posliini

By Marja Björk

Ravisuttava kertomus hyväksikäytöstä lapsen näkökulmastaKun kuusivuotias Jaana pääsee lumoavan Anita-tädin luo hoitoon pääkaupunkiseudulle, hän on ihastuksissaan. Omat kotiolot kun eivät ole kummoiset, ja Jaanasta tuntuu kuin hän olisi vain muiden tiellä. Varakkaan tädin ja tämän miehen Kurtin eli Kurren hellän hoivan taakse kätkeytyy kuitenkin jotakin kiellettyä. Kurren kiintymys Jaanaan ylittää soveliaisuuden rajat. Jaanaa hävettää, ja hän jää yksin hämmentävän salaisuutensa kanssa – niin kuin moni aikansa lapsi.Teos sijoittuu 60-luvun Suomeen, jossa seksuaalinen hyväksikäyttö oli vaiettu aihe. Vahva psykologinen kuvaus eläytyy uskottavasti lapsen kokemukseen ja kiihtyy paikoin trillerimäiseksi. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 9, 2023
• ISBN: 9788728544068

Book preview

Posliini

Cover image: Shutterstock

Copyright ©2008, 2023 Marja Björk and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728544068

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Kurre itse avasi oven.

– Jaa, sitä oikein ollaan pystyssä. Hyvää itsenäisyyspäivää. Ja kiitos vapaudesta, sanoin ja halasin häntä.

Kurre katseli minua mitään ymmärtämättömin silmin. Hän yritti sanoa jotakin, mutta ei saanut sanoja ulos. Pukeutunut hän oli, silitetyssä ruutupaidassa, parta ajettuna ja Anita oli klipannut tukkaa. Tiesin, että pukeutumisoperaatio oli ollut pitkä ja toraisa.

Hätääntyneenä Kurre nojasi tukevammin keppiinsä ja korotti ääntään.

– Äiti, äiti. Tule tänne, Anita on ovella.

Hän hiljeni.

– Ei kun ei. Ei perkkale. Minä en ymmärrä yhtään mitään.

– Minä olen Jaana.

Anita tuli ovelle.

– Tule sisään. Ja sinä mene siitä.

– Saattana kun mä sotkin teidät. Te olette niin saman näköisiä, saattana. Säkin flikka olet vanhentunut niin.

– Aina jaloissa pyörimässä. Joka päivä istuu keittiössä ja kyttää mitä minä teen. Monta kertaa päivässä sanon, että mene huoneeseen. Kun saisi hetken olla rauhassa.

Kurren kävelykeppi napsahteli lattiaan, kun hän käveli nojatuoliinsa.

Vein itsenäisyyspäiväkukat minikeittiöön. Etsin sopivaa maljakkoa ja aukaisin kukkapaketin. Anita katsahti shopperiani. Olin varma, että hän oli käynyt eilen Ympyrätalon Alkossa vetokärrynsä kanssa, jota Kurre sanoi dramateniksi. Hän oli noussut liukasta Porthaninkatua ylös ja korkannut punakorkkisen heti kotiin tultuaan, suipistanut suutaan huulipunaansa suojellen, ottanut kunnon huikat ja purkanut muut ostokset vasta sen jälkeen. Hän haisi vanhalle viinalle.

– Uusi pönttö tuli eilen, Anita sanoi.

– Helvetin hyvän paskapytyn sä hommasit, Kurre sanoi. – Kiitos. Entinen rupes vuotaan, ei voinut sukkasillaan kuselle mennä, vesi tihkui raoista. Tämä uusi on korkeampi. Veteraanimalli.

– Kiinnittivätkö ne kahvan myös?

– On hyvä, hantaaki on hyvä. Paljon helpompi päästä ylös kuin entisestä. En tiedä sitten, jos pitää paskaa tingata, onnistuuko. Anitan pitää varmaan kääntää pesufati jalkojen alle.

– Jos ostan Etolasta korokkeen?

– Pesufati ajaa saman asian.

– Voi kun olisin älynnyt soittaa, että olisit ostanut vaikka votkapullon, Anita sanoi. – Nyt ei satu olemaan mitään. Lääkäri sanoi, että Kurrelle ei saisi antaa ryypyn ryyppyä. Tupakkaa ei saa polttaa ollenkaan.

– No polttaako?

– Ei polta kun minä en tuo. Saattaisi saada rykimiskohtauksen. En ehdi ambulanssia soittaa, jos se ei saa henkeä. Kiireessä en osaa rikastinta suuhun laittaa. Kävin Kelasta kysymässä, paljonko saan eläkettä, jos jompikumpi meistä kuolee ensin. Kyllä minä pärjään, jos annat minun tässä asua.

– Tietysti, annoittehan tekin minun asua, kun tämä oli vielä Kurren.

– Helvete, minne mekin olis muuten jouduttu, Kurre yritti sanoa nojatuolista mahdollisimman voimakkaalla äänellä.

Nostin shopperista Hennessy-pullon.

– Ei sinun olisi niin kallista tarvinnut, Anita sanoi sormet astiakaapin nupissa. Itselleen hän otti konjakkilasin ja Kurrelle vesilasin. – Tein joulutorttuja. Syötkö? Minä en kyllä ota. Olen alakarppausdieetillä. Kaikki valkoinen ruoka on kielletty.

– Keitä kahvia, Kurre komensi.

– Eilen soitti naapurin ukko ovikelloa. Tuli valittamaan, että pitäisi ottaa käytävästä mustat jätesäkit pois. Minä olin laittanut Kurren vanhoja vaatteita keräystä varten, kun postiluukusta tuli lappu, että noutavat kotiovelta.

– Kelpaako ne minnekään?

– Kai ne Venäjälle kelpaavat. Minä niitä enää pesemään ja paikkaamaan, kun se ei just missään käy. Laitoin paitoja ja lippalakkeja, kenkiä ja silmälaseja, kaikkea, mitä tuolta on jäänyt. Yksi nahkapuserokin.

– Ai se mokka?

– Se. Jos tulee tulipalo, palomiehet eivät muka pääse. Jos on niin heiveröisiä palosotilaita, etteivät kahta mustaa pussia saa siirretyksi, niin paletaan sitten, mitä sitten, vanhat ihmiset, mitä meitä enää minnekään taluttamaan. Pian on kongissa kolmaskin pussi.

Anita vilkaisi Kurreen päin.

– Ei sillä enää kauan henki pihise.

Menin Kurren luokse pieneen olohuoneeseen. Palisanterisella sivupöydällä oli kuusikymmentäluvun kellastunut designvalaisin, jota hipelöin saadakseni valoa, kunnes muistin, että valaisimessa ei ollut piikkiä. Varressa oli vain pieni reikä. Katkaisija oli mennyt poikki vuosikymmeniä sitten.

Kun katsahdin Kurreen, hän käänsi nolona päätään.

Anita oli pystyttänyt tekokuusen, mutta jättänyt oksat oikomatta ja pöyhimättä. Sekaisen kuusen koristeet olivat uusia ja halpoja, kaikki kullanvärisiä.

– Onko täällä muuta tapahtunut kuin mustat pussit ja uusi vessanpytty? kysyin.

– Toissa päivänä kävi kaksi oikein näppärää naista, Anita sanoi keittiöstä.

– Kaunialasta, aika lihavia. Mut mä en ymmärrä, et ne pitää housuja jalassa. Ei ennen systereillä housuja ollut. Toinen oli helvetin amatsoni.

– Kaunialan sotavammasairaalasta. Eikä ne mitään systereitä olleet.

– Ole sinä hiljaa kun minä puhun. Ei suunvuoroa saa. Perkkale, ne valitti, että hyllyillä oli pinttynyttä tupakkaa. Mä en ole huomannut mitään.

– No et, Anita sanoi. – Isottelee siinä vielä.

– En lopeta, mä olen seitkytviisvuotta kessutellu, en perkkale lopeta. Mutta kun kukaan ei tuo! Anita hakee iltapäivälehdet, mutta ei tuo röökiä samalta kioskilta.

– Et viitsisi kiroilla. Etkö huomaa, että minulla on veitsi kädessä.

– Mä en kiroile.

Anita osoitteli veitsen terällä vuoroin Kurrea, vuoroin keittiöön.

– Eivät ehtineet pyörittää astianpesukoneessa kaikkia astioita.

Kahvinkeitin ruplatti viimeisiä tippoja. Autoin Anitaa ja toin kahvikupit tarjottimella pöydälle. Anita avasi lautasliinapakkausta, jossa oli sinivalkoisia serviettejä. Istuin pöydän ääreen ja viikkasin servietit aluslautasille.

– Alkovin yläkomerossa olisi sinulle laatikko, Anita sanoi.

– Niin, sun kirjeet. Sun kirjeet, ne, mitä sä pikkuflikkana mulle kirjoittelit. Ne oli sit kivoja mummiälest. Aatteles, mä säästin ne kaikki.

Käteni pysähtyivät. Tuntui kuin sydän olisi lähtenyt liukuun pitkin rintakehää, se tärähteli laidasta laitaan kuin flipperin kuula.

– Ota Jaana itse se pois, minä en uskalla enää kiivetä ylös.

– No et helvetti kiipeä, Kurre sanoi. Kepin avulla hän kohottautui nojatuolissa ryhdikkäämpään asentoon. – Mä en rupea söötterskaksi, jos jotain sattuu.

– Älä kiipeä, ihan tosi, minäkin sanoin.

– Tuosta ole söötterskaksi. Sinä ole ollut terska neljäänkymmeneen vuoteen. Ainakaan.

Anita toi Hennessy-pullon sohvapöydälle.

– Aina höpisee jostain kirjeistä. Että ne pitäisi antaa sinulle ennen kuin kuolee. Tuo oikein vahti, että Kaunialan naiset laittoivat ne takaisin perimmäiseen ylänurkkaan.

– Siks mä soitinkin, että tulisit, Kurre sanoi. – Sä olit pienenä niin pieni. Pikkuflikka. Kyllä mä muistan. Mä tykkäsin susta helvetisti.

Hain siivouskomeron nurkasta linkkuunlaitetut tikkaat. Levitin ne ja nousin ylös. Jalkani tärisivät.

– Älä vain putoa, sanoi toinen.

– Älä vain putoa, sanoi toinen.

Siinä se oli, hopeisella ilmastointiteipillä sinetöity pahvilaatikko. Laatikkoon oli painettu Hangon Keksi ja tekstattu Kurren käsialalla: Muistoja Jaana pien.

– Siinä on mun rakkaimmat muistot, hän sanoi ja katsoi minua tikkaiden juurelta.

Kirjeet olivat yhä olemassa. Olivat olemassa ne. Kaikki oli olemassa, se oli olemassa, eletty, olemassa kaikki. Enää en pääsisi kirjeistä irti. Miksi ne eivät olleet unohtuneet alkovin yläkaappiin, laatikkoon, joka nyt oli Anitan ja Kurren alkovissa parisängyn päällä, parisängyn, joka haisi vähän pissalle, vanhan ihmisen rasvalle, tomulle, täkeille ja patjoille, joita ei enää siirrelty eikä raahattu tuulettumaan. Olisipa aika syönyt laatikon, kunpa sitä ei olisi ollut. Mutta se oli.

– Muista ottaa mukaan, sanoi Anita.

– Niin, just. Muista ottaa mukaan, sanoi Kurre väsyneenä ja huvenneena.

– Onko tuosta enää, Anita vaihtoi puheenaihetta.

– Mihin?

– Se hinkuu vielä joulukirkkoon.

– Jos vielä kerran pääsisin jouluseimelle, Kurre sanoi.

– Minä en ainakaan lähde. Vie sinä se. Jos on enää lähtijäksi.

– Mentäis niin kuin ennen. Se olisi Nordströmin vika kerta.

– Saa nähdä, tuleeko mitään. Kunhan puhuu. Vaipat pitää laittaa. Yhtä paskan leipoutumista koko elämä.

– Kyllä mä nyt joulukirkkoon saattana, sen verran jaksan. Vai laitoitko kaikki mun bläägät ryssille perkkale. Mä tappelin sodas niitä vastaan mun parhaat nulkkivuodet ja nyt sä annat niille mun spittaritki.

– Isottelee.

– Jumalauta, Kurre lisäsi vaisusti.

Kannoin Hangon Keksi -laatikon naulakon alle.

– Minä en jaksa jutella enempää, Kurre sanoi. – Äiti auta, mua väsyttää.

– Talutetaan sinut ihan kohta. Tämä itsenäisyyspäivä oli tässä.

– Haluutsä kuulla, mitä itsenäisyys mulle maksoi? Kurre kysyi minulta.

– Et viitsisi aloittaa taas.

– Ennen joulukuuta se oli. Ryssä ampui mua lakkiin. Nacke sanoi, että mennäänks tappamaan se. Mä sanoin, että ei helvete, luuletsä että se siellä yksin on. Nacke sanoi, että mennään. Ne oli sen viimeiset sanat. Se oli kyllä hullun rohkea kundi.

Kurre oli pitkään hiljaa.

– Mannerheim palautti kaikki alaikäiset takaisin kotiin. Kaks kertaa mä karkasin kotoa. Oli ne hienoja aikoja.

– Tuonko lisää torttuja? Anita kysyi keittiöstä.

– Ja mä menetin seitsemän kaveriani yhden päivän aikana. Kaikki mun parhaat kamut.

– Ai että mä olen kuullut nämä monta tuhatta kertaa, Anita sanoi. – Puhutaan ihmisten asioita. Taulutkin pitäisi putsauttaa. Pölyyntyneet ja pinttyneet Kurren tupakanpolton takia.

– Nää oli jemmassa voudilta, kun mä olin konkassa.

– Anita toi nämä minulle piiloon, minä sanoin. – Hakkasimme kiviseinänauloja ja ripustimme yhdessä, muistatko?

– Samassa asennossa vieläkin. Niin tervassa, ettei varmasti olisi ollut ulosottomiehelle mitään iloa, Anita sanoi.

Kurre katse terävöityi.

– Sä kasvoit mun kyljessä. Tollasesta, hän näytti reittään. – Päälaki ei ollut edes mun munien tasalla kun eka kerran nähtiin. Naiseks asti kasvoit mun kyljessä.

– Niinhän se taisi olla.

– Ne vasta oli hienoja aikoja, Anita sanoi.

Menin seuraavana päivänä töihin, vaikka minun ei olisi pitänyt. Peruin palaverit ja vedin työhuoneen oven kiinni. Istuin vain. En avannut edes sähköpostia. Kirjelaatikko oli mukanani, mutta en jaksanut avata sitäkään.

Tuli ilta enkä saanut itseäni lähtemään kotiin.

Työhuoneen ikkunasta näkyi laivan savupiippu. Oranssi pelastusvene kellui tummalla taivaalla kivihiilivoimalan takana. Punaiset valopallot kiersivät Sompasaaren piippuja kuin liian tiukat kaulanauhat. Pelastusveneen kupeisiin syttyivät keltaiset valot, laivayhtiön logo kirkastui piipussa, mutta laiva ei liikahtanut, vaikka seitsemän uutiset olivat ehtineet mennä. Katselin vuoroin kirjelaatikkoa, vuoroin laivaa joka pysyi paikallaan. Ramppi oli auki, viimeisiä kontteja työnnettiin sisään. Kirkkaat keltaiset valot pyörivät laiturilla, porasivat silmiäni.

Ottaisivatko ne minut kyytiin, jos juoksisin. Ehtisinkö mukaan. Laivasta ei pääse kesken pois. Aloitettu matka on kuljettava perille saakka.

Vahva laiva oli lähdössä möyryämään meren halki punaisten ja vihreitten viittojen välissä. Mustat tikut sojottivat sinisenmustassa meressä ja mitä sillä olisi ollut väliä, keski-ikäinen nainen laivan kyljessä vielä kiinni, nainen, jolla ei ollut lapsia. Taivasikävä joskus houkutti, johtui mieleen kuin paistetut munat. Eivät pyörineet eerot äitinsä jalkain juurella. Toisilla ne pyörivät, loppuun asti. Ei sitä omille lapsilleen olisi saattanut, mutta kuka minusta, kenelle minä, en kenellekään.

Ikkunalaudalla oli peilipallo, Sommaröön pihakoriste ja linnunpelätin. Peitin sen mustalla, tupsunurkkaisella samettiliinalla, joka oikeasti oli mieheni flyygelin jakkaranpäällinen.

Kotona oli käynyt siivooja. Miehellä meni myöhään, oli pikkujoulujen aika. Sain olla yksin. Vein laatikon omalle puolelleni sängyn viereen.

Otin puhtaan yömekon ja kävin puhtaaseen vuoteeseen lukemaan. Kasasin tyynyjä selän taakse. Hiirikättä särki. Ja lonkkaniveliä. Lääkäriystäväni oli sanonut, että minunlaisieni epikriisiin kirjoitettiin salakoodi JPK, Joka Paikan Kipeä.

Revin vanhaa pölyistä laatikkoa auki. Kääntelin tunkkaisen hajuisia kuoria, valkoisia, äidiltä saatuja, niissä lapsenpyöreää, juuri opittua kaunoa, vaaleansinisiä kuoria, takakenossa olevia kirjaimia, Posliiniteollisuus- ja Finlandiatalo-postimerkkejä, rajuuntuvia kuorenvärejä, itsetehtyjä, mustalla tussilla koristeltuja.

Kirjenippu sykki käsissäni. Se oli kuin kuuma silitysrauta, napsahteli ja poltti, siirsinpä sitä minne tahansa.

Vessanpönttöön kirjeitä ei voisi silputa, viemäriputki oli tukossa muutenkin vähän väliä. Töissä ei ollut enää silppuria ja hävitettävien asiakirjojen pönttöön en voinut niitä laittaa, koska talon juoruileva vahtimestari tyhjentäisi sen. Kotona mies voisi kiinnostua vanhasta, lenkottavasta Hangon Keksi -laatikosta. En tiennyt, minne olisin voinut mennä tekemään nuotion. YTV ei varmaankaan ollut järjestänyt kirjeidenpolttopaikkaa.

Istuin valkeassa yömekossani ja nostin laatikosta muutaman kirjeen syliin. Kuoret tuntuivat käsissä nihkeiltä ja haisivat ummehtuneelle, pölylle ja tupakankitkulle. Haju pilasi vastasiivotun kodin tuoksun ja tarttui käsiini.

Otin laatikosta yhden kuoren. Olin jäljentänyt osoitteen Kurren käyntikortista.

TOIMITUSJOHTAJA KURT NORDSTRÖM

WHARF-TECH OY

SÖRNÄISTEN RANTATIE 15 A

HELSINKI

Olin kirjoittanut kirjeen kahdeksanvuotiaana.

Koti 3.12.1966

Hei Kurre!

Mitä sinne kuuluu? Tänne ei kuulu mitään erikoista. Täällä on ollut kovia pakkasia. Isä osti uuden auton. Se on Renu. Tulkaa jouluksi ukkilaan. Minä toivon joulu lahjaksi papukaijan. Osta myös häkki. Koska ne maksavat paljon. Meidän kaupassa ei ole myytävänä häkkiä kun ei ole papukaijojakaan. Tuo myös linnun siemeniä. Sinä saat kantaa papukaijan sisälle. Täällä on hirveästi susia. Ne söivät yön aikana Viensuun mummon hevos valjaat.

Terveisiä Anitalle paljon.

Toivoo Jaana

Pudotin kirjeen takaisin laatikkoon. Otin toisen kuoren. Avasin sen varovasti. Luin sen alusta loppuun, uudelleen ja uudelleen. Otin uuden. Luin. Pudotin sen laatikkoon. Hiirikättä vihlaisi, kun kurotin uutta. Suoristelin sievästi kuoreen taiteltuja, kellastuneita, kitkeränkarvaalle tupakalle haisevia papereita. Nuuhkaisin välillä sormiani kuin rautatieasemilla oleilevat, korviaan kaivelevat miehet.