Jos et pelkää pimeää

By Sinikka Laine

Aino on 16-vuotias, ja hänen pitäisi elää ihanaa, huoletonta nuoruutta. Hänellä on kavereita ja ihan hyvä koti, mutta siltikään mikään ei ole hyvin. Äiti ei ymmärrä Ainoa eikä Aino äitiä, eikä Aino osaa antaa kenenkään rakastaa itseään. Sitten tulee Kim. Astuu melkein päälle festareille eikä suostu lähtemään. Kopsuttelee lempeän sinnikkäästi Ainon suojamuuria, painostamatta ja rakastavasti. Kesän ja syksyn aikana Aino alkaakin vähitellen avautua sekä maailmalle että itselleen.
Romaani sai Topelius-palkintoehdokkuuden vuonna 1992.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 1, 2024
• ISBN: 9788727052472

Book preview

Jos et pelkää pimeää

Cover image: Midjourney

Copyright ©1991, 2024 Sinikka Laine and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727052472

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1

Vahvistimien kumu viilteli repeämiä taivaan nahkaan. Aino makasi selällään repaleitten alla. Saaressa oli rokkijuhlat lopullaan. Aino oli juonut pari keskaria, ja nyt oli hyvä maata puolukanvarpua, mustikanvarpua, haapaa ja pajua rehottavassa pusikossa vastarannalla. Tai ei hyvä, mutta menetteli paremman puutteessa. Oli ei missään, jollakin lailla itseltäänkin kateissa, turvassa kumminkin.

Ruohossa oli jo hapan ja suolainen syksyn haju; oli elokuun alku. Kohta oli lähdettävä, vaikka hän olisi voinut nukahtaa tähän. Ne odottivat kotona. Paskat niistä, mutta mitään mekkalaa hän ei nyt kestäisi. Se rikkoisi täydellisen itseyden olotilan, jonka hän oli vasta löytänyt.

Alice Cooper oli auttanut vähän matkaa eteenpäin. Alicella oli ollut kirkuvan punaiset nahkahousut. Sikke oli ollut läkähtyä niitten takia. Se ei tajunnut, että ne olivat sivuseikka, tehokeino itse asialle. Jaksa olla vahva, Alice, Aino ajatteli. Jaksa kuristaa tätä paskamaailmaa. Anna tulen polttaa ikkunat räjähtäen puhki, että ihmiset näkisivät niistä ulos ja sisään.

Pusikko kahahti. Polulla, kumilta haisevat tennarit melkein hänen hiuksissaan, seisoi joku. Aino pomppasi istualleen.

— Jumalauta, ootsä sokee? Vai aioitsä talloo mut kuoliaaks?

— Sori, en mä tarkottanu, en mä nähny sua, sä olit ku osa metsänpeittoo.

Matala ääni. Selkeä, ei känninen. Tuntematon jätkä. Hän oli saanut niistä tarpeekseen.

— Mitä sä täällä teet? Mee muualle!

— Ai tää onki sun yksityinen mansikkamaa, vai?

— Ku kysyit ni sattuu oleen. Mä en kaipaa seuraa.

Se ei liikahtanutkaan.

— Miks sä oot noin äkänen? Onks sulla krapula?

— Mitä se sulle kuuluu. Mä en kaipaa seuraa, johan mä sanoin. Sä oot tosi vajaa, sokee ja kuuro. Miten sä jaksat elää tollasena monivammasena?

— Ihan kohtalaisesti, se sanoi rauhallisesti.

Vaalea pusakka kuulteli hämärässä. Se tunki kätensä povariin ja veti esiin pullon.

— Vaikka mä oonki sitä mieltä, ettei surut viinaan huku, ni tarjoon kumminkin. Käviskö rosee?

— Onks sulla punkkua? Aino valpastui.

— Ei ku roseeta.

— Mut ethän sä oo ees kännissä. Vai ootsä?

— Etupäässä mä oon tehny laupeudentyötä tään pullon kanssa. Paljo janosia tuttuja tullu vastaan, kato.

Pullo oli taskunlämmin, juoma vain vähän haaleampaa.

— Mikset sä ite ota? Ilo ilman viinaa on teeskentelyä.

— Sotaveteraanien fraasi.

— Miten niin sotaveteraanien?

— Mä tarkotin että sen ikästen.

— Anna lisää, Aino sanoi.

— Älä ikinä pyydä viinaa tuntemattomilta.

— Sä oot idiootti.

— Ei ku mä oon Kimi. Tai Kim ilman sitä viimestä iitä.

— Onks se lyhennys Kimmosta?

— Ei.

Hiljaisuus. Basson jyrähdys.

— No?

— Mitä no?

— Kuka sä oot?

— Aino-Kyllikki. Eiks oo herkkää? Mut sen Kyllikin mä hautasin jo alakoulussa.

Soitto saaressa alkoi kuolla pois. Yleisö huusi. Irrallisia sammuvia vihellyksiä. Kaiku ponnahteli rannalta toiselle kuin näkyvä esine.

— Anna nyt sitä roseeta, Aino pyysi.

Äkillinen äänettömyys kohisi korvissa. Lintu siritti jossakin.

— Leppälintu, Kim sanoi. Se otti nyt itsekin. Sitten se kiersi korkin kiinni ja sanoi: — Nouse ylös ni lähdetään.

— Mihin?

Alkoi tuntua unelta.

— Onks koti sulle tuntematon käsite?

— Suksi Meksikoon.

— Mitä mä siellä?

— Mistä mä tiedän. Kai sä jotain keksit ku oot niin kekseliäs.

— Katotaan nyt. Mut mä vien sut ensiks kotiin. Et vaan viittis koko ajan olla niin kärttynen. Kärtty-Kyllikki.

— Oo hiljaa. En mä oo pyytäny sulta mitään.

— Pyysit roseetakin, Kärtty-Kyllikki.

— Jumalauta, älä käytä sitä nimee!

Kaste oli tarttunut selkään. Vaatteet hiersivät nihkeinä. Ainon lävitse kävi kylmän väristys, kun he astuivat polulta maantielle.

— Missä sä asut? Kim kysyi.

— Vaihelassa, tietsä?

Aino ajatteli rosepulloa Kimin taskussa.

— Jep.

Matkalla Kim nosti autokoulun harjoituskentän tolpat ruusupuskaan ja sosialisoi rosepullon jonkun änkyttäjän kanssa, joka ei ollut vielä saanut tarpeekseen.

— Sä oot tosi mielipuoli, Aino sanoi.

— Autot saastuttaa. Ei niitä tarttis kenenkään opetella ajamaan.

— Mä tarkotin sitä pulloo.

— Luulitsä että mä olisin juottanu sen sulle? Kuule Aino-Kyllikki, mä haluan että sulla on silmä kirkas huomenna ku mä kattelen sua päivänvalossa.

— Luuletsä että mä haluun katella sua? Eikä sun tarvii tulla tään pitemmälle. Mutsi ja faija voi olla pihalla.

Vaaleansininen peruskorjattu puutalo siistissä rivissä muitten peruskorjattujen puutalojen kanssa. Pihassa pöytä, tuolit, päivänvarjo ja pylväshaapoja. Saakelin idylli.

— Nukkuuks ne teltassa yötä?

— Ei tietenkään. Niillä vaan on tapana istuu pihalla ja litkii hienostuneesti valkoviiniä.

— Ei ne tähän aikaan enää missään istu, Kim sanoi.

— Mä en kuiteskaan haluu mitään tarinatuokioo sun takias.

— Näytänks mä niin roistolta?

— Et. Sä näytät epäilyttävän kunnolliselta. Sä et oo mun tyyppiä.

— Millaset sit on sun tyyppiäs?

Sellaset jotka sanoo että moido, nähdään tässä, ota vaan iisisti beibi, eikä sitten nähdä koskaan. Eikä ole niin väliksikään.

— Toisenlaiset ku sä, Aino sanoi. — Mitä sekään sua liikuttaa.

Aino seisoi kadunkulmassa, josta alkoi naapurin kitukasvuinen pensasaita. Kesällä näki raoista kun siellä otettiin yläosattomissa aurinkoa.

Kim käveli jo kaukana, keinuen niin kuin merimies iltalomalla. Onneksi se ei ollut yrittänyt koskea häneen. Vaikka saattoihan se olla homo, mistä sen tiesi.

Huuto kiiri pitkin nukkuvaa katua.

— Kauniita unia! Unohtu toivottaa! Kauniita!

— Höh. Mistähän se on karannu? Aino ihmetteli. Mutta jotain lämmintä hurahti läpi.

2

Äiti pesi kakkulautasta juoksevan veden alla. Hän kuivasi lasisen astian, pani sen kaappiin lautasten ja viinilasien väliin ja pyyhki vesitipat tiskipöydältä.

Tuuli huuhteli taloa. Seinät narisivat niin kuin joku olisi kulkenut edestakaisin yläkerran portaissa.

Äiti oli tehokas ja nopea, aina leuka koholla. Musta plyysihaalari kiilsi takapuolen kohdalta.

Sä et oo mun ihminen, Aino ajatteli. Enkä minä sun. Kaikkia ihmisiä ei oo pakko hyväksyä, vaikka ne sattuskin olemaan samaa perhettä. Ja miten sä voisit olla mun äiti, kun me ollaan niin erilaisia? Sä et tunne mua. Sä olet valovuosien päässä. Sä et tiedä mitä rakastaminen tarkottaa. Sä vaadit rakkautta. Sä yrität pakottaa sitä ja mua. Mut se ei onnistu, koska mä en välitä susta. Mä oon hylänny sut. Sä oot myöhässä, mutsi. Sä