Sininen ruoho

By Sinikka Laine

Katkeransuloinen ensirakkaus ja ikuiselta tuntuva kesäloma
15-vuotias Lare on vihdoin kesälomalla. Hän laiskottelee kotona pikkuveljensä Sepen kanssa ja viettää aikaa kavereiden seurassa. Lare haaveilee kahdesta asiasta: omasta moposta ja naapurin Venlasta, joka on sekä maailman kaunein että pelottavin tyttö. Lare uskoo rakastavansa Venlaa ikuisesti, mutta äiti huokaa, että pitkässä parisuhteessa rakkaus muuttuu rutiiniksi ja tavaksi. Isä maalaa humoristisia taulujaan ja uhoaa, että vielä joskus joku ymmärtää hänen taiteensa suuruuden ja ostaa tauluja isolla rahalla.
Osa unelmista toteutuu, osa kariutuu, ja teini-iässä kaikki tuntuu suuremmalta kuin onkaan. Onneksi on perhe, jonka rakkaus kantaa nuoruuden kipeiden hetkien ylitse.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 20, 2024
• ISBN: 9788727052625

Book preview

Sininen ruoho

Cover image: Midjourney

Copyright ©1990, 2024 Sinikka Laine and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727052625

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1

Valo muodostui viiruista, jotka kaihdin päästi sisään alareunasta ja molemmilta sivuilta. Lauantaiaamu. Makasin omassa punkassani unen ja valveen rajamailla. Olin nähnyt unta että kahlasin miehen mittaisessa heinikossa, joka viilsi haavoja käsivarsiini, ja minulla oli naisen pää. Naisen! Batmanin pääunet olivat jättäneet minut ikuisiksi ajoiksi; ne olivat siirtyneet perinnöksi Sepelle, pikkubroidilleni, joka oli vähän vaille seitsemän ja menisi syksyllä kouluun.

Ovi oli raollaan yläkerran kapeaan eteiseen. Oven päällä roikkui Sepen valkoinen soturin viitta, jonka selässä oli faijan maalaama pääkallo. Kahvin haju rämpi ylös portaita, vessa kohahti, äidin sandaalit läpsyivät keittiössä. Ulkoa kuului Sepen pyörän räpätys; olin laittanut sille illalla sellofaaninpalasen pyykkipojalla takarattaaseen. Se villitys tuli kerran kesässä ja kesti vähän toista viikkoa, kumminkin tarpeeksi että Juoru-Maire alkoi soittaa poskea kotirauhan rikkomisesta.

Yhtäkkiä talon läpi rävähti faijan karhea basso.

— No perhana, katos sinä Eila! Ja komeesti kuvan kanssa!

Tajusin heti. Nyt se oli sitten tapahtunut, se mitä oli kaksi kuumaa viikkoa odotettu. Aurinko oli hohkanut kilpaa faijan naaman kanssa joka päivä, jolloin arvostelua ei ollut ollut lehdessä. Ei niin rivin riviä, ja sentään faijan ensimmäinen oma näyttely. ’Jussi Koivu: Maalauksia. 1.6.–14.6. A-Galleria. Avoinna ti-pe, su klo 12–18, la 12–16, ma suljettu.’ Osasin sen ulkoa. Koko meidän perhe osasi. Koko pihapiiri osasi. Faija oli jakanut julisteita ja kutsareita kuin taivasosuudestaan hurmioitunut lentolehtisiä niille, jotka vielä elivät synnissä.

Nousin ja kelasin kaihtimen ylös. Taivaalla ei näkynyt pilven puolikastakaan. Tänä päivänä torvet pauhaisivat ja viirit liehuisivat. Koivun Jussi oli näyttämässä maailmalle.

Faija oli isokokoinen, mutta viime aikoina se oli ruvennut painumaan kummasti kyyryyn; pää oli alkanut vajota harteitten väliin. Otsan neljä vaakasuoraa vakoa olivat levenneet ja samalla pakottaneet kulmakarvat lähemmäs silmiä niin että silmät näyttivät vetäytyneen entistä syvemmälle kuoppiinsa. Tukka oli tuuhea, mutta kirkkaassa päivänvalossa siinä kuulteli aavistus harmaata.

Faija räppäsi lehden heti eteeni, kun istuin pöytään.

— Katoppa Late. Ei tässä ollakaan mitään eilisen teeren poikia!

Kuvassa oli faijan maalaama Vapaudenpatsas eli joen toisella rannalla nokea ja saastaa työntävän selluloosatehtaan torni, joka näytti Vapaudenpatsaalta. Kädessä, jossa oikealla patsaalla oli soihtu, tämä piteli kirvestä. Olisi se voinut olla kuokka tai lätkämailakin, mutta faija oli nähnyt sen kirveenä. Otsikossa luki: Tosikoilta kielletty.

— Huumorimiehiä ollaan, faija korskahti.

Luin koko jutun sana sanalta. Ei se kovin pitkä ollut, kymmenen sentin pätkä. ’Vaikka taiteilijalla onkin vielä tekniikan sarkaa kynnettävänä, nyt näytteillä olevista töistä aistii hersyvän huumorin. Koivulla tuntuu olevan sanoma: elämää ei pidä ottaa liian vakavasti.’

— Joo. Hyvä faija, minä sanoin. Minusta faija oli aina ollut tosikko tosikoimmasta päästä.

Faija hohti niin kuin saunan jälkeen.

— Pitäskö soittaa Tervosen Patelle, että tulis tekeen meikäläisestä juttua siihen aviisiinsa. Siitä emalikalojen tekijästä on perhana joka lehdessä. Nyt tulis kerrankin juttu kunnon taiteilijasta, saakeli.

— Puhusit vähän hiljempää, koko piha kuulee kun on ikkunat auki, äiti sanoi.

— Kuulee? faija korotti ääntään jos mahdollista vielä isommaksi. — Ja jumalauta, kuuleehan ne ja näkee ja lukee! Kohta on kuule Eila jono tuolla oven takana. Päivää, ne sanoo, täälläkö niitä hyviä tauluja on kaupan?

— Eihän noita kukaan ostanut sieltä näyttelystäkään, äiti uskalsi jatkaa.

— Älä kuule viiti ruveta vittuilemaan kun et kuvien päälle ymmärrä. Kato sinä vaan että pysyy soppakauha oikeen päin hyppysissä. Tässä olis jo moni minun paikalla pannu ison vaihteen päälle ja jättäny perheen niinku nallin kalliolle. Tuolla kapakassa sitä on kuule vino pino niin saatanan taiteilijaa ettei oo tosikaan.

Faija oli ryypännyt aikansa. Sitten se oli ollut kerrasta poikki. Muistini lokeroissa oli joitakin ohuita katkelmia: olin Sepen ikäinen, kun faija konkoili aina aamuyöstä kotiin. Aamulla se mätti äidin sylin täyteen yrjöjä ja selityksiä ja anteeksipyyntöjä ja illalla lähti taas ’roskia viemään’. Lopulta lähdettiin äiti ja minä, mummun luokse. Äiti itki, se puhui erosta ja ettei tämmöisestä elämästä mitään tule. Viikon päästä faija tuli hakemaan meidät pois. Sen koommin se ei juonut. Mutta jos se aikaisemmin oli hukuttanut viinaan huonon itsetuntonsa (niin kuin mummu sanoi), raivoraittiina siitä tuli varsinainen tyranni. Olisi luullut, että äiti olisi ollut niskan päällä. Mutta ei se ollut. Faija meillä määräsi. Kai äidille sitten riitti se, että viina oli lakannut virtaamasta.

— Tulee se Pate kun vaan soitat, minä sanoin. Oli tärkeätä pitää faija hyvällä tuulella. Se oli ollut kireä koko näyttelyn ajan. Nyt sille voisi pikkuhiljaa ruveta puhumaan moposta.

— Alahan nyt syömään Lauri, että minä saan tiskattua, äiti sanoi. — Sitte pitäs lähtee käymään marketissa, siellä on voi ja vessapaperi tarjouksessa.

Lorautin purkista maitoa kahvin sekaan ja voitelin itselleni leivän. Luin sarjakuvat. Norsut olivat tukkineet Fantomin polun. Nosturiäijä tähtäsi niitä konepistoolilla.

Syötyäni istuskelin vähän aikaa portailla ja katselin pihan heräämistä uuteen päivään.

— No perhana, sehän on parasta mainosta, faija sanoi puhelimeen. — Jos et muuten niin yhteisten aikojen muistoksi, häh?

Tuuli pöllytti hiekkaa liiterin ja talojen välisessä kujassa. Maire nyhti ikkunansa alla vesiheinää asterien seasta. Sepe oli parkkeerannut sen juttukaveriksi. Mairella oli samanlaisia pahkuroita reisissä kuin mummulla.

Sepe kuului esittelevän tarroja, joita se oli liistrannut pyörään yltympäriinsä. Se elehti niin kuin faija, pää etukenossa, kädet ilmaa suihkien. Se oli kunkku, jonka käskystä kaikki lähitienoon pikkukundit olisivat hypänneet vaikka kaivoon sammakoiksi. Se oli omapäinen ja raju kun se suuttui, kerran se oli paiskannut vessan oven saranoiltaan ja pudottanut faijan kallisarvoisia tauluja seiniltä, mutta kun äiti alkoi puhua kasvatusneuvolasta tai risun antamisesta, faija huitaisi kädellään. — Siinä on jätkä, jota ei ihan heti tallota jalkoihin. Semmoset ne pärjää elämässä, niitten nenille ei hypitä.

Tajusin hämärästi, että faija ihaili Sepessä jotain sellaista ominaisuutta, joka sille itselleen oli jäänyt unelmaksi. Ei siitä ollut sankariksi, se oli nujerrettu ja liian vanha muuttumaan muuksi. Mutta Sepessä se näki omana jatkeenaan jonkun ihme luodinkestävän Fantomin alun, toivonkipinän, jota se varjeli sammumasta.

Minä olin erilainen, hidas ja arka, vaikka en ikimaailmassa olisi tunnustanut sitä kenellekään. Minä halusin kaiken aina varman päälle, mutta kun mikään ei ollut niin varmaa kuin epävarma, niin siinä verkossa minä sitten sätkyttelin. Joskus ajattelin, että oikeastaan pelkäsin elämää.

Ja pelkäsin naisia — tai siis tyttöjä.

Tarmo tuli omasta ovestaan muovikassi kädessä. Tarmolla oli aina vitivalkoinen t-paita ja suora