Tähtipolku

By Sirkka Laine

"Niin kauan kuin muistin olin nähnyt ikkunasta saman maiseman: Ensin oli vähän peltoa, joka nousi Terveystalolle päin ja siinä ihan kulmassa Nahkahousuisen Pojan piha ja sauna ja liiteri melkein tien päällä. Liiterin seinässä Rajavartiolaitoksen sinertävä elokuvailmoitus ja sen vieressä pienempi saarnailmoitus, jonka yläpuolella musta risti. Ihmiset pysähtyivät melkein aina katsomaan niitä, mutta ei nähnyt, kumpaa ilmoitusta ne lukivat."Eletään 1950-luvun alkua karjalaisessa kylässä. Tyttö on nuori, vasta menossa kouluun. Iästään huolimatta hän on tarkka tekemään havaintoja. Hän tarkastelee kylän ihmisiä, perhettään ja muita lapsia, ja piirtää samalla elävän kuvan menneestä ajasta Etelä-Karjalassa. "Tähtipolku" on Sirkka Laineen ensimmäinen romaani vuodelta 1979.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 2, 2020
• ISBN: 9788726567908

Book preview

www.egmont.com

I

Yritin saada ajan kulumaan, mutten keksinyt mitään tekemistä.

Äsken äiti oli vielä ollut tuossa ja lorottanut kahvia termospulloon ja laittanut sitten vaatteita päälle. Aina, kun se laittoi villapipon ja sen päälle lentäjänhätun, minulle tuli mieleen koira, jonka olin nähnyt usein Osuusliikkeen edessä. En osannut kuvitella äitiä ilman lentäjänhattua tai ruudullista niskasta solmittua huivia, paitsi nukkumassa tai saunassa. Jos se olisi jättänyt jommankumman uloslähtiessään vahingossa pois tai laittanut vaikka samanlaisen baskerin kuin pyykkituvan Bertalla, niin kaikki olisivat ihmetelleet varmasti ja se olisi tuntunut yhtä kummalliselta kuin isä, jolla ei olisi ollut työmiestä suussaan.

Äiti oli puhunut ja seisonut lattialla siinä kohtaa maton päällä, missä oli lattiassa renksu. Kun siitä vahvempi ihminen nosti, niin aukesi luukku suoraan lattian alle. Siitä pääsi tikapuita myöten laskeutumaan niin, ettei kunnolla päätäkään jäänyt näkyviin. Olin ajatellut, että toivottavasti lattia on vahva eikä kukaan joudu putoamaan alas pimeään, vaikka lankut narahtelevatkin joka kerran kun siitä kävelee yli. Aurinko oli paistanut ihan lyhyen ajan suoraan äidin naamalle ja toinen puoli lentäjänhatusta oli näyttänyt vaaleammalta kuin toinen. Sitten, kun äiti oli lähtenyt, oli kylmää ilmaa hulmahtanut äkkiä joka puolelle, vaikka äiti oli nostanut ovensuufilttiä nopeasti ja avannut oven niin kuin sillä oli tapana talvella, riuhtaisemalla.

Olin jo silloin istunut tässä samassa asennossa toinen jalka takapuolen alla ja kylmyys oli tuntunut käsivarsissa ja jaloissa, mutta hävinnyt vähitellen niin kuin löyly. Painoin etusormen siihen kohtaan ikkunaa, missä jäätä oli paljon ja heti tuntui kuin joku olisi vetänyt rautalangalla ihoa pitkin. Pidin sormea paikoillaan niin kauan, että jäähän tuli reikä ja tirkistelin siitä yhdellä silmällä ulos. Näin miten ihmiset menivät ihan läheltä maantietä pitkin molempiin suuntiin ja teki mieli ruveta näyttelemään kieltä ja irvistelemään, kun kukaan ei kuitenkaan näkisi.

Niin kauan kuin muistin olin nähnyt ikkunasta saman maiseman: Ensin oli vähän peltoa, joka nousi loivasti Terveystalolle päin ja siinä ihan kulmassa Nahkahousuisen Pojan piha ja sauna ja liiteri melkein tien päällä. Liiterin seinässä Rajavartioston sinertävä elokuvailmoitus ja sen vieressä pienempi Saarnailmoitus, jossa yläosassa musta risti. Ihmiset pysähtyivät melkein aina katsomaan niitä, mutta ei nähnyt, kumpaa ilmoitusta ne lukivat. Huomasin nyt, että siinä oli kolmaskin punareunainen paperi vähän sivummalla ja arvasin, että isä oli laittanut Työväentalon näytöskappaleesta kirjoituksen, joita ne olivat sen ison miehen kanssa tehneet ja aina välillä kiroilleet, sanoneet »perseen suti» tai »no joha nyt on helvetti». Isä oli ollut useimmiten äänessä.

Kaurapuurojättiläinen tuli tietä. Sillä oli Bertan kippurajalaksinen potkuri jossa olin joskus istunut pyykkituvalta Osuusliikkeen eteen. Bertta oli potkinut ja olin kuullut sen naurun ja äänen takanani ja toivonut, että matka kestäisi kauan.

Kaurapuurojättiläinen potki Virralle päin ja vähään aikaan ei näkynyt ketään. Toivoin, että Nahkahousuinen Poika tulisi meille. Se oli varmaankin sillä hetkellä lukemassa jotakin tai pelaamassa Joonaskorteilla ja Suutari piti Raamattua sylissään ja kurkisteli välillä silmälasiensa yli niin kuin se aina kurkisteli ja otsaan kaljun alle tuli ryppyjä. Suutarin Alma keittää perunavelliä hellan ääressä ja lampussa paistaa vähän haalea valo keskelle pöytää ja aina kun valo paistaa, niin lampun ympärillä olevassa vehnäjauhopussissa vehnäntähkä vaalenee ja vaalenee, eikä kukaan enää erota, mikä pussi se alunperin on ollut. Usein, kun olin ollut Nahkahousuisen Pojan luona käymässä, Suutarin Alma oli keittänyt perunavelliä ja käskenyt Nahkahousuisen Pojan korjata Joonaskortit sängyn alla olevaan kenkälaatikkoon. Olin ihmetellyt, miten paljon niitä kortteja oli ja päättänyt, että rupean itsekin keräämään jotakin.

Katsoin kellon viisareita. Ne eivät näyttäneet liikkuvan yhtään, mutta sitten kun taas katsoi, pitkä viisari olikin heilahtanut eteenpäin ja siitä tiesi, että koko ajan kaikki hitaasti muuttui. Yritin muistaa missä asennossa kellonviisarit nyt olivat ja pitkä oli Virralle ja lyhyt melkein sen alla. Olin nähnyt Bertalla ja Kaurapuurojättiläisellä sellaisen kellon, jossa oli Aku-Ankan pää keskellä ja sen kädet viisareina ja pää nyökkäsi koko ajan. Sitä katsoessa omakin pää rupesi nytkyttämään samaan tahtiin ja tuli paha olla.

Menin astiakaapin viereen ja käänsin kalanmaksaöljypullon toiseen asentoon, jotta näyttäisi kuin olisin juonut siitä. Yskänsiirappia hörppäsin suoraan pullon suusta ja se maistui hyvältä ja tarttui huuliin. Melkein heti, kun yskänlääke oli valunut mahaan; alkoi kuitenkin yskittää ja ajattelin, ettei sellaisella lääkkeellä mitään tehnyt. Yskin monta kertaa peräkkäin. Aina tuli kuitenkin vatsanpohjaan kutittavampi tunne, enkä saanut kunnolla henkeä vedetyksi, kun täytyi taas rykäistä. Verta alkoi vuotaa nenästä, mutta luulin ensin, että se on tavallista räkää ja pyyhkäisin kädenselkään ja kirnusin samalla sisään sieraimiin.

Ulkona alkoi hämärtää, mutta minusta tuntui että vielä oli kuitenkin pitkä aika iltapimeään ja että aina järvenpuoleisesta ikkunasta näyttää hämärämmältä kuin maantienpuoleisesta, kun liiteri ja sauna ovat siinä niin lähellä, eikä valo pääse tulemaan ikinä taivaasta suoraan siihen kohtaan pihaa, ei edes kesällä. Otin ompelukoneen päältä isän ruudullisen nenäliinan ja turistelin siihen muutaman kerran. Veri levisi ruutujen sekaan ja näytti aluksi kirkkaalta. Seisoin vähän aikaa paikallani vesiämpärien luona ja hengitin suun kautta. Pitkä viisari oli suoraan alaspäin ja lyhyt jäänyt vielä Virralle. Näin, että mummo meni siitä saunalle ja ihmettelin. En ollut nähnyt mummoa liikkeellä pitkiin aikoihin ja nyt kun näin, tuli vohvelin maku suuhun ja vettä alkoi tulla kielen alta niin, että nieleksin verta ja sylkeä samaan aikaan.

Kun makasin kamarissa hetekalla ja olin liikkumatta, ajattelin että mummo puhuu aina Oskarinsa kanssa savupiipun kautta taivaaseen ja saa nokea naamaan, mutta siitä ei puhuta muiden ihmisten kuullen, vaan sängyssä yöllä, kun olin nukahtamaisillani. Kuvittelin Oskaria jossakin korkealla pilvien takana samalla tavalla istumassa kuin enkelit Nahkahousuisen Pojan kotona olevassa kirjassa. Kai ihminenkin voisi lentää, jos keräisi kanansulkia tarpeeksi paljon ja liimaisi ne pahvinpaloihin kiinni ja rupeaisi heiluttamaan. Jos hakisi Lehtosen kanalasta sulkia ja Nahkahousuisen Pojan kotoa ottaisi kunnon nahkasuikaleet mihin niitä liimaisi.

Veren maku oli suussa. Jalat makasivat jossakin hetekan toisessa päässä minusta erillisinä pötköinä, villasukat makkaralla ja sukkanauhat kiristivät edestä. Kamari oli hämärä, ja kun katsoin kiikkutuolia, lipastoa, huopatossuja uunin päällä, jälkalamppua ja neliskanttista pöytää, ne tuntuivat kaikki olevan irti maasta, ilmassa hämärän keskellä.

Välillä olin kävelemässä järven rannalla ja oli kesä. Jalat upposivat syvälle hiekkaan, varpaat kipristelivät lämpimässä, vesi loiski laituria vasten. Kävelin laituria pitkin enkä pelännyt yhtään. Oli sinistä, aurinko paistoi ja näin selvästi pohjamutelikossa näkinkenkiä. Olin melkein laiturin päässä, kun nousi ukonilma. Aurinko meni pilveen, jyrinä rupesi tulemaan kohti …

Se oli lumiaura. Heräsin. Muistelin missä oli sellainen laituri ja sellaista hiekkaa; ainakin Kunnalliskodin rannassa pyykkituvan alapuolella oli. Kamarissa oli vielä hämärämpää kuin äsken, melkein kuin keskellä yötä, kun kuu paistaa sisälle ja kuuluu miten isä kuorsaa sukspuuh sukspuuh, tai nousee sytyttämään kesken kaiken työmiehen ja tikku leimahtaa pimeän keskellä, eikä sitten näy muuta kuin hehkuva piste, joka välillä kirkastuu, välillä melkein häviää. Sitten isä ryiskelee aikansa ja hiljaisuus tulee takaisin. Kellon äänen saattaa kuulla, se kuulostaa erilaiselta kuin päivällä hellankranssilla, varmalta ja rauhalliselta.

Yritin saada uudelleen unen päästä kiinni enkä tiennyt, vuosiko verta vielä, mutta sieraimissa tuntui olevan tukkoa ja ilma vingahteli, kun koetin hitaasti vetää henkeä nenän kautta. Makasin siinä kauan. Välillä olin olevinani korkealla katonrajassa, välillä jossain syvällä. Haistoin tyynynpäällisessä tupakan ja hien hajun; isä oli loikoillut saman tyynyn päällä usein, kun oli asettunut lukemaan sanomalehtiä tai muita juttujaan.

Heräsin siihen, että äiti veteli ikkunaverhoja kiinni. Isä seisoi peilin edessä ja kampasi tukkaa luukammalla. Joka kerran, kun kampa meni otsalta taakse, isä vähän notkisti polviaan ja tuijotti tiukasti peiliin. Aluspaidan päällä oli valkoinen paita, joulupukin tuoma.

Käännyin sivuttain ja vedin jalkoja niin, että villasukat kutittivat ja sukkanauhat venyivät äärimmilleen. Tuntui kuin olisin nukkunut yön yli ja nyt olisi maanantai, arkipäivä.

— Herranjestas, äiti sanoi ja tuli lähemmäksi.

— No mikä se? isä sanoi.

— Taas on tult verta nenäst, se on, äiti sanoi ja katsoi minua pitkään.

— Laitetaa jotia, isä meni senkin eteen ja avasi ylälaatikon, missä jodipötköä pidettiin harmaassa laatikossa pumpulipaketin kanssa. — Jotia vaa, jo lakkaa.

Vedin henkeä nenän kautta eikä verta vuotanut yhtään. Nousin istumaan ja kamari näytti lämpimältä, kun oli valot ja verhot ja kaikki kotona.

— Se lakkas jo, sain sanotuksi, kun isä tuli jodipötkön kanssa henkselit maata viistäen. — Se lakkas ihestää, sanoin vielä, toisen kerran ja nostin päätä niin että nenänalus tuli näkyviin.

Isä rupesi taas laittamaan itseään. Äiti istui vähän aikaa hetekan reunalla kuin olisi miettinyt, mitä sitten tekisi. Se huokaisi syvään, pyyhkäisi molemmilla käsillä naamaansa ja lähti keittiöön. Radiosta alkoi kuulua puhetta ja toivoin, ettei syttyisi sotaa eikä mitään pahaa tapahtuisi kenellekään. Nahkahousuinen Poika rukoili aina, ennen kuin rupesi syömäänkään.

— Jussin vanhaaa haitaaariii, see niitiisee jaa naatiisee, eeiiköös kohtaa palakeet halakee, eukooot nuuurkiissa nuutiiseee, isä lauloi ja rupesi käärimään jalkorättejä jalan ympärille.

— Et sunkaa sie niitä haisevii rättii jalkoheis meinaa pistää, äiti sanoi ovelta ja heilautti puukapustaa, josta tipahteli pisaroita kynnykselle. — Joha nyt on markkinat. Mie annan puhtaat sukat, ku niitä kerra on niitäkii.

— Se nyt on yks koiran kusema, mitä saappaaseesa laittaa, ku ei niitä kerra tarvihe poiskaa ottaa, isä sanoi, mutta otti kuitenkin sukat.

Menin keittiöön, hellassa paloi tuli ja kattilat olivat rinkien päällä. Viisarit olivat kääntyneet ilta-asentoon.

— Jos käis sen loppukohtauksen vielä uuvestaa, eikä sitte muuta, isä sanoi.

— Vielähä tässä on aikaa, äiti sanoi.

Kalasoppalämmitys oli lautasella Ja ajattelin, että lämmin maitoliemi ei ollut mistään kotoisin, mutta siivotut kalankupeet söin mielelläni. Äiti siivosi monta kalaa peräkkäin ja asetteli sitä mukaa lautasen reunoille, kun sai ruodot pois. Terävä veitsi heilui sen kädessä ja etu-ja keskisormi pitelivät sitä paikoillaan, vaikka peukalo oli vapaana. Ahvenien ruodot putosivat pinoon vahakankaalle juomalasin ja lautasen väliin. Punaiset evät olivat valkoisessa sopassa vieraan näköisiä.

— Ja sitte leipäpala, että jaksat taas, äiti sanoi ja rupesi leikkaamaan ruisleivästä pitkää siivua. — Se käi se Holopaisen neitimmeine pyykkituvalla äske. Mie, että mitä se sinne ja arvasin, että jokkuu kotkotusha sillä on mielessä, eipähä se muute.

— Sekö Ristuksen Morsian?

Äiti veteli paksun kerroksen voita ja leikkasi keskelle vaon, johon veitsessä ollut voi jäi korkeiksi harjanteiksi. Lapoin lientä ja lohkaisin kovettuneita perunoita ja ryyppäsin piimämukista.

— Se, äiti nielaisi. — Mie justisa olin laittant Valkoset likkoo ja tein poislähtöö, ku se ampas siihe ovensuuhu ja pyyttel oikeen kahville. Mie hänes millonkaa käynt, enkä ei sen puolest käynt nytkää.

Isä veteli soppaa alahuuli pitkällä.

— Lissää töitä se ois antant, eipähä muutakaa. Sanoin, et en sunkaa mie ruppee Bertan puolest päättämää, sekkii tarvihtoo joka markan, minkä irt saap ja mie en toise suust ruppee leipää viemää, mie viimiseks. Se vaa, että ruppeisin korjaamaa niitä vaatteita, jos on mitä, ni paikkaisin, ku on tuo Singer. Kaik se tietää, minkälaine ompelukonekkii miul muka on.

— Mitä siitä sais? isä sanoi.

— Mitä sais?

— Minkälaine palkka, isä rypisteli kulmiaan ja otti vispipuuroa lautaselle. Puuro tutaji vähän aikaa ja kalasopasta jäänyt maito levisi ympäri reunoja. — Ei sunkaa se kahvipalkal nyt töihi pyytänt, varsinkaa kunnan töihi?

— Sano se, että voisin viijä omat vaatteet sit sinne pestäväks ja talon puolest tulis pulverit ja suovat ja muut hienouvet.

— Eikä muuta?

— Ei se muuta sanont, enkähä miekää, ei sen puolest, äiti sanoi ja hieraisi taas kesken kaiken naamaansa. — Kyl siel on taas putket huonossa kunnossa ja Berttakii pääsöö vast iltapäiväl, ku sillä on jottai pakollissii männöi het aamust, ni mie lupasin alotella yksinää. Herraneaika, jok se kello on tuon verra!

Isä nousi pöydästä ja asetti työmiesholkin juuri siihen alaleuan kohtaan, mistä puuttui hammas. Nojasin ikkunanpieleen ja katsoin miten jouluhimmelin varjo heilahteli pitkin seiniä ja minua pelotti, vaikka en tiennyt miksi. Ajattelin miten äiti taas aamulla menisi pyykkituvalle ja alkaisi keittää pakkopaitoja vai mitä ne olivat. Olisi pimeää ja kylmää. Aamulla ei haluaisi nousta pirkkasängystä lämpimän uunin vierestä, kun piti lähteä sinne.

— Jos kahtosit, isä sanoi kiiltäväkäntinen vihko kädessä. — Jos kahtosit, eiköha se jotenkii mää, ku muistaa vaa, mite se piika tulloo kammarii ja tää kosiomies, mie ite, ni tää kosiomies sannoo, että tahtos tavata talon emännän, tämän Soikkelin Irjan, Se ossaakii näytellä suht koht, mut tää piika ei sitte sinne päinkää.

— Se Heinosen Aino? äiti sanoi.

— Ei se muista mitä sen pittää millonkii sannoo, sehä ol sellane jo kansakoulus, ettei se mittää oppint, mut taisha tuo sota-aikah oppii sitä yhtä hommaa — no se siitä. Sitte tulloo tää emäntä ja sannoo jottai. Takana soip rammari, ku tää Soikkelin Irja ei ossaa muuta ku hyrräillä. Perkele, se pittääkii muistaa asettaa se rammari kunnola ja Kaurapuurojättiläine saap hoitaa sen soittopuolen …

— No luve nyt ni mie kahon tästä, äiti sanoi ja otti vihkon ja meni pöydän