Isäni koti

By Kirsti Ellilä

Orvokin tausta ei ole helppo. Hän oli vain kuusivuotias, kun kaikki alkoi mennä pieleen. Ensin isä lähti kohtalokkaalle kalastusmatkalle, sitten äiti joutui hoitoon. Orvokin Pelastusarmeijassa vaikuttanut isoisä otti suuren vastuun tytön kasvatuksesta – kyseenalaisin seurauksin. Nyt Orvokki on nuori nainen, ja hänen on aika kohdata menneisyytensä haamut."Isäni koti" on Kirsti Ellilän esikoisromaani vuodelta 1994. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 9, 2020
• ISBN: 9788726535600

Book preview

www.egmont.com

I

Autuaita puhdassydämiset, he saavat nähdä Jumalan.

Matteus

1

Sinä yönä, kun isä kuoli, heräsin kirkkaisiin valoihin ja siihen miten äiti itki. Olin juuri täyttänyt seitsemän, enkä paljoa ymmärtänyt tästä maailmasta, mutta tiesin kyllä, milloin elämäni perustuksia horjutti sellainen myrsky, joka ei heti laantuisi.

Tuo päivä on sisälläni kuin pieni kipeä muumio.

Mitä oli tapahtunut aikaisemmin, on ikuisiksi ajoiksi huuhtoutunut mielestäni ja päivät tuon kohtalokkaan yön jälkeen ovat vain epätodellisten muistikuvien ketju joka tuntuu liittyvän jonkun toisen, kenties kaltaiseni ihmisen elämään. Mutta ei minun.

Minun elämäni muuttui toden tuntuiseksi vasta myöhemmin, mutta en puhu siitä vielä.

Oli elokuu ja yöt olivat kosteaa, tummaa säämiskää ihoa vasten. Ehkä silloin oli poikkeuksellisen lämmintä, ilma makuuhuoneessa ei viilentynyt, vaikka ikkunoita pidettiin auki läpi yön.

Me olimme kesämökillä, isä, äiti ja minä, Orvokki. Minun päiväni täyttyivät salamyhkäisistä leikeistä alhaalla rannassa, kaislikon ja suurten kivien suojassa vanhan venevajan takana, piilossa ihmisten katseilta. Olinko onnellinen tai onneton, sitä en tiedä. Elämä tuli eteeni hetki kerrallaan ja vain harvoin ajattelin tulevaisuutta, sillä se tuntui olevan tavoittamattoman kaukana. Elin tyynesti lapsen maailmassani uskoen muuttumattomuuden voimaan.

Isä oli lähtenyt naapurimme Kala-Oskarin kanssa laskemaan verkkoja, kuten hänellä oli tapana tehdä lähes joka ilta aina silloin kun olimme mökillä. Kala-Oskari oli isän setä ja ammatiltaan kalastaja, mutta silloin hän oli jo iäkäs ja kalasti lähinnä vain huvikseen. Ja isä tarvitsi verkonlaskuun soutajaa, mutta äiti ei suostunut astumaan veneeseen enkä minä ollut vielä tarpeeksi iso ja voimakas kelvatakseni siihen tehtävään.

Verkot roikkuivat kuivumassa mökkimme takaseinällä ja sieltä isä kokosi ne muoviseen kalalta haisevaan puikkariin kun minä seisoin vieressä ja katselin. Sitten hän saapasteli alas rantaan ja laski verkot veneen pohjalle. Kala-Oskari tarttui airoihin ja ryhtyi soutamaan.

Minä katselin, miten he pienenivät etääntyessään rannasta ja näky herätti minussa vaikeasti määriteltävää ahdistusta.

– Mihin isä ja Kala-Oskari menevät? minä kysyin äidiltä.

– Pukkisaaren karille, ei sen pidemmälle, äiti vastasi ja sytytti öljylamppuun valon ja toi sen verannalle. Ilta ehtisi hämärtyä, ennenkuin isä ja Kala-Oskari palaisivat takaisin.

Minä join teetä ja katselin merelle. Vastarannalla tuikki muutama valo. Sitten menin nukkumaan ja kerroin itselleni tarinaa vastarannan merkillisistä asukkaista joiden täytyi elää jotain toisenlaista maailmanaikaa, kuin se, jonka me tunsimme. Ehkä he elivät vielä menneisyydessä. Kenties naisilla oli pitkät hameet ja hienot hatut ja herrat olivat kohteliaita ja kaunopuheisia. Olin myös varma siitä, että vastarannalla vilisi pulskia ja ystävällisiä islanninhevosia joiden selässä voisi ratsastaa. Yksi niistä olisi minun ja sen nimi olisi Erika…

Yleensä viimeistään siinä vaiheessa nukahdin.

Niin nytkin. Vajosin unten varjomaailmaan nopeasti ja syvälle liikkuen siellä hitaasti ja takaperin kuin äyriänen. Olin syvällä ja tavoittamattomissa, siksi hälyäänten rikkoessa rauhani nousin pintaan henkeä haukkoen ja silmiäni räpytellen ensin edes tajuamatta missä olin.

– Mihin te panitte hänet! kuulin äidin huutavan verannalla, sitten ovet paukkuivat ja näin varjojen liikehtivän seinällä kuin loitsujaan tekevän maagikon sormet. Hautasin kasvot tyynyyn ja jostain käsittämättömästä syystä ymmärsin pelätä pahinta.

Äiti kulki huoneessa edestakaisin ja etsi itkien jotain.

– Sinun on paras istua alas, kuulin Kala-Oskarin sanovan, mutta äiti ei suostunut kuuntelemaan.

– Älä sinä komentele minua! hän huusi kimeällä, luonnottomalla äänellä.

Kuului räiskähdys kun kukkamaljakko putosi lattialle, mutta kukaan ei pysähtynyt siivoamaan siruja. Eikä kukaan muistanut minua. Minä makasin pimeässä ja painoin kasvoja tyynyyn.

Kun talo hiljeni äidin rynnättyä Kala-Oskarin perässä ulos, minä nousin ylös sängystäni. Pihalta kuului ääniä kuin näkymättömän rajan takaa ja autojen vilkkuvalot leikkasivat pimeää yötä mahtamatta mitään taivaan tummuudelle joka tuntui imevän kaiken valon itseensä luovuttamatta mitään takaisin. Lakattu lautalattia tuntui paljaita varpaita vasten hiukan tahmaiselta, se johtui siitä, että lakkaus oli epäonnistunut, niin sanoi isä, hän joka tämän yön jälkeen ei enää koskaan puhuisi minulle mitään.

En mennyt ulos sinne tänne säntäilevien ihmisten keskelle, en halunnut tulla läpivalaistuksi ambulanssin kirkkaita lamppuja vasten sillä lapsensydämen iankaikkisella salaviisaudella minä tiesin jo, mitä oli tapahtunut.

Minä menin vain poimimaan lasinsirut lattialta, siitä mihin kaunis vaasi syyskesän hehkuvine kukkineen oli pirstoutunut tuhanneksi sirpaleeksi ja lasisirut viilsivät sormieni ihoa rikki, mutta minä en huomannut sitä.

Isän ja Kala-Oskarin ei pitänyt mennä Pukkisaaren karia edemmäksi, mutta miksi he kuitenkin lähtivät seikkailemaan Isosaarten kautta vielä edemmäksi, Kuivaluodon taakse, sinne missä tuulet tulivat jo suoraan mereltä? Avaralla selällä tuulet ehtivät nostattaa miehenkorkuisia aaltoja jotka saivat isän veneen kokoisen pienen purtilon heittelehtimään kuin minkä tahansa styroksinkappaleen.

Mutta isä ja Kala-Oskari olivat miehiä ja miesten on aina uhmattava jotain. Vaikkapa sitten merta jota vastaan ei yhdenkään järkevän ihmisen kannattaisi käydä. Ihminen on vain ihminen ja luonnonvoimia vastaan käydyt kamppailut hän on tuomittu häviämään.

Mitäpä yhdestä aallokosta. Mitä tuulista jotka pyyhkivät kallioita ja pakottivat luodoilla kyyristelevät männyt entistä kyyrympään. Isä ja Kala-Oskari olivat tottuneita merenkäyntiin ja tunsivat ne seudut kuin omat taskunsa, he tunsivat olevansa turvassa.

Ehkä he olivatkin turvassa, niin turvassa kuin se tässä maailmassa on mahdollista. Ehkä juuri se on tämän tarinan opetus. Ettei turvaa ole niin kauan kuin ihminen elää.

Isä, kun nousit seisomaan veneessä ja tähyilit parasta paikkaa laskea verkot, tunsitko jo enkelin sormen kevyen kosketuksen sydämelläsi? Ihmettelitkö, miksi maailma hiljeni, miksi sinun tuli äkkiä niin kylmä?

Ei, en usko, että aavistit mitään.

Yhtäkkiä Kala-Oskari käännähti rajusti ja huudahti jotain epäuskoisena. Hän oli näkevinään hylkeen etäämpänä, luodolla ja sinä käännyit myös, mutta kaikki äkkinäiset liikkeet veneessä ovat vaarallisia, varsinkin jos seisoo.

Ja sinä seisoit, isä.

Tämän maan pinnanmuodot ja rantaviivat muovattiin jääkauden myllerryksissä tuhansia vuosia sitten. Siitä asti se teräväsärmäinen, täpärästi veden pinnan alapuolelle jäävä kivi on ollut juuri siinä kohdassa ja odottanut sinua, isä. Maailman luomisessa jo sen paikka määriteltiin ja sinun piti lähteä seikkailemaan Kala-Oskarin kanssa löytääksesi kohtalosi, löytääksesi määränpääsi, täyttääksesi sen, mitä kohdallesi on määrätty.

Vai uskotko sinä ennaltamääräämiseen isä?

Minä en tiedä, mihin minun pitäisi uskoa. Minä opettelen elämään, nyt kun tuosta kaikesta on aikaa jo vuosia, kun varjot väsyvät ajamaan toisiaan takaa seinällä ja äidin itku vaimenee.

Minä opettelen elämään, mutta lattialle särkyneen kukkavaasin terävät sirpaleet viiltelevät edelleenkin sormiani, kun poimin niitä ylös ja painan sydäntäni vasten.

Isän kuolemaa seuraavilta päiviltä muistan kotini kylmänä ja pimeänä luolana jonka perällä äitini kyyhötti surussaan eristyneenä ja ankarana. Hän makasi mahallaan sängyssä ja hänellä oli vieressään valikoima purnukoita, joiden sisällä oli kirkkaan värisiä pillereitä.

Minä istuin sängyn reunalla ja otin purkin kerrallaan käteeni ja ravistelin sitä valoa vasten. Kiiltäväkuoriset pillerit helisivät purkissa ja näyttivät makeisilta, joita puiston reunalla olevassa kioskissa myi vaaleanpunaiseen crimplenemekkoon sonnustautunut täti.

Aina kun kannoin kioskiin vähäiset taskurahani ja valitsin huolellisesti itselleni karamellit niin, että koko raha tulisi käytettyä, eikä penniäkään jäisi yli, mietin, miltä täti näyttäisi saunan jälkeen, kun hänen muhkeasti tupeeratut, platinanvaaleat hiuksensa valuisivat pitkin päätä, mutta sitä oli mahdoton kuvitella. Olin salaa vakuuttunut, ettei mikään löyly, kuuma vesi tai saippua voisi taltuttaa hänen kuohkeaa kampaustaan. Hänen oli täytynyt syntyä se päässään.

– Menisit vaarin luokse, Orvokki, äiti puhui kasvot seinään käännettyinä. Hän ei sen kohtalokkaan yön jälkeen halunnut katsoa minua, enkä minä ymmärtänyt miksi. Isän hautajaiskukat olivat jo kuihtuneet, mutta äiti ei suostunut nousemaan ylös sängystä.

– Vaari keittää aina kaakaota, minä sanoin. – Paitsi että hän sanoo sitä suklaaksi.

– Mene juomaan vaarin kanssa suklaata, niin äiti nukkuu, hän sanoi, eikä liikahtanutkaan kun lähdin.

Minä painoin ulko-oven kiinni ja nojasin siihen selkä postiluukkua vasten, kuunnellen miten hän itki. Se kuulosti kuin tylsällä terällä olisi raastettu elävää lihaa ja minua pelotti.

Siitä asti minä ilmeisesti asuin vaarin luona. Ainakaan en niistä ajoista muuta muista.

2

Syyskuussa alkoi koulu. Minulla on valokuva, joka otettiin elämäni ensimmäisenä koulupäivänä. Seison vekkihameessani orapihlaja-aidan vieressä ja katson suoraan kameraan. Näytän hyvin loukkaantuneelta, mutta enää en muista syytä. En myöskään muista, kuka otti kuvan.

Näen siinä pienen, hiukan tukevan tytön jonka vaaleat palmikot sojottavat jäykkinä sivuille ja raskasluomisten silmien katse on sisäänpäinkääntynyt ja ihmettelevä. Valokuva on mustavalkoinen, mutta tiedän, että virkattu villatakkini oli väriltään punainen.

Kaikki muut lapset tulivat ensimmäisenä päivänä kouluun äitinsä kanssa, mutta minut toi sinne vaari, isäni isä. Hänen kätensä oli kuiva ja lämmin ja luja kun hän talutti minut sorapihan poikki massiivisen vanhan koulurakennuksen kaksoisovien eteen, siihen missä muut ensiluokkalaiset äiteineen jo seisoivat jännittyneinä toisiaan vilkuillen.

Kohta jykevät tammiovet avattiin ja koulun käytävä leveine kiviportaineen paljastui eteeni kuin valtava nielu.

Vaari puristi tiukasti kättäni, kun astelimme verkkaisesti portaat ylös toiseen kerrokseen ja minä tunsin ensimmäistä kertaa sieraimissani koulun hajun. Siitäpitäen olen ihmetellyt luokkahuoneiden, käytävien ja juhlasalien merkillistä lemua, joka tuntuu pesiytyvän upouuteenkin kouluun muutamassa kuukaudessa. Mistä lähteestä se makean tiskirätin löyhkä tihkuukin aina esiin välittämättä toistuvista tuuletuksista? Onko se pelon ja häpeän tuoksu? Piilossa pidetyn vihan ja kaunan lemu, joka vuotaa läpi lapsen hentoja luita verhoavan hauraan nahkan?

Lyhyt ja paksu nainen, joka silmissäni näytti iäkkäältä siitä huolimatta, että hänen hiuksensa oli värjätty kirkkaan oljenkeltaisiksi, kertoi olevansa opettajani. Hän toivotti meidät kaikki tervetulleiksi sanoin, jotka olen unohtanut jo aikoja sitten.

Jos tahdon pysyä totuudessa, kuten tarkoitukseni on, niin ensimmäisestä koulupäivästäni en muista muuta kuin sen hetken, jolloin vaari lähti äitien kanssa luokasta ja jätti minut sinne vieraiden lasten keskelle, vieraan opettajan silmien alle.

Olen aikoja sitten unohtanut luokkatoverieni nimet kuin myös opettajani nimen. Vain yhden asian minä muistan selkeästi. Muistan miltä vaari näytti, millainen katse hänellä oli hailakoissa alumiinikattilan värisissä silmissään kun hän kumartui puoleeni ja taputti minua olkapäälle.

– Ole sitten kiltti tyttö, Oma, hän sanoi, mutta minä tiesin, että hän itseasiassa tarkoitti jotain muuta.

Hän tarkoitti, että minun piti yrittää pärjätä. Kaikesta huolimatta.

Muistan, että vaari asui suuressa, vanhassa puutalossa, aivan kaupungin keskustassa. Sitä taloa ei enää ole, kuten ei vaariakaan.

Piha oli jäänyt saarroksiin korkeuksiin kurkottavien kerrostalojen keskelle kaupungin ydinkeskustan piirittäessä sitä joka puolelta. Muut olivat jo antaneet periksi, myyneet tonttinsa pankille ja muuttaneet kauemmaksi, lähiöön, mutta vaari ei halunnut muuttaa pois talosta, jossa hän oli elänyt elämänsä parhaat vuodet.

– Herroilla on kyllä aikaa odottaa, hän sanoi. – Rakentakoon palatsinsa sitten, kun minua ei enää ole.

Tontille suunnitellut suuret liikerakennukset olivat jo olemassa korkealentoisina suunnitelmina arkkitehtien pöydillä, mutta vaari piti pintansa eikä hänen tarvinnut koskaan nähdä, miten raivaustraktori survoi alleen hänen omenapuunsa.

Minun lapsuuteni jäi ostoskeskuksen alle ja silloin oli jo yhdentekevää, oliko vaarin omenapuu lajikkeeltaan åkero vai kenties punainen kaneli, sillä kumpikin on yhtä arvoton kun elämä annetaan markkinavoimien punnittavaksi. Vain minä tiedän, että se oli åkero, talviomenapuu jonka hedelmät oikein kohdeltuina säilyivät kellarissa hyvinä ja mehukkaina pitkälle talveen.

Silloin kun isä vielä eli ja kaikki oli kuten sen pitikin olla, me haimme syksyisin omenoita vaarin pihan omenapuusta. Vaari asetti puiset raput nojalleen omenapuun kylkeä vasten ja isä veti puuvillaiset hansikkaat käsiinsä ja kiipesi tikkaille. Hän tarttui omenaan ja kiersi sen varovaisesti irti ja ojensi äidille. Äiti kääri jokaisen omenan erikseen paperiin ja asetteli pahvilaatikkoon.

Minä istuin kaivon kannella ja käänsin kasvoni kohti naapuritalon takaa paistavaa syysaurinkoa.

Mutta kaikella tuolla on merkitystä enää ainoastaan minulle ja vain mielikuvituksessani voin palata siihen pihaan, joka joskus merkitsi minulle ehdotonta turvaa maailman ja elämän arvaamattomia oikkuja vastaan.

Aina kun muistelen vaaria ja elämääni hänen talossaan, muistan myöhäisen syksyn tai hyvin varhaisen kevään kun maa on musta, vaarin omenapuun oksat tavoittelevat ilmoja alastomina ja pihan yllä kaareutuva taivas on kylmää, väritöntä lasia. Kosteat tuulet tulevat mereltä ja ne nipistelevät ihoa.

On varhainen aamu, mutta yön pimeys on jo väistymässä. Astelen verannan raput alas ja avaan oven ulos maailmaan. Vastaani tulvehtii vastapaistetun pullan lempeää, kutsuvaa tuoksua. Se tulee leipomosta, joka on kaupungin toisella laidalla, hyvin kaukana. Minä en ole koskaan käynyt siellä asti.

Tähän muistikuvaan liittyy myös päivän alkamisen äänet. Liikenne ei ole vielä päässyt vauhtiin, mutta ehkei se silloin, kuusikymmentäluvulla iltapäivälläkään äitynyt niihin mittoihin kuin nykyään. Muistan merkillisen selkeän hiljaisuuden, jota vasten töihin kiiruhtavien ihmisten äänet, sulkeutuvien ulko-ovien paukahdukset ja kouluun juoksevien lasten kumisaappaiden rahina santaisilla kaduilla sekoittuivat leipomosta tulevaan sokerimunkin tuoksuun ja täyttivät mieleni lohduttavalla odotuksella.

Minä tiesin, että kun iltapäivällä palaisin koulusta, vaari odottaisi minua. Puuliedessä kohisisi tuli ja kaakao olisi lieden syrjällä kuumenemessa. Vaari tarjoaisi sen minulle suuresta, laakeasta porsliinimukista ja sen seuraksi saisin suuren possumunkin, jonka hän päiväkävelynsä yhteydessä kävi ostamassa maitokaupasta, joka oli kauppahallin vieressä.

Koulupäivän jälkeen oli aina mukava istua vaarin keittiön pöydän ääressä ja hörppiä vaiteliaana kaakaota. Vanha seinäkello lonksutteli eteenpäin sitä vanhaa kiireetöntä aikaa, kun sekunti tuntui kestävän paljon pidempään kuin nykyisten digitaalinäyttöjen aikayksiköt ja vaari istui keinutuolissa ja luki Satakunnan Kansaa.

Nyt tajuan, että minun päivittäisen läsnäoloni täytyi merkitä melkoista muutosta hänen rauhallisiin eläkepäiviinsä, mutta vaari ei koskaan vaikuttanut rasittuneelta, vaikka hän kantoi alituiseen huolta siitä, miten minä pärjäsin opintiellä.

Kun olin juonut kaakaoni, olikin aina aika keskustella päivän tapahtumista.

– Oliko koulussa mukavaa? vaari kysyi ja minä valehtelin, että oli.

Tosiasiassa minut oli jo ensimmäisenä koulupäivänä todettu poikkeavaksi. Luokkatoverini eivät suostuneet unohtamaan sitä kummallista seikkaa, että vaari oli tuonut minut ensimmäisenä päivänä kouluun. Ekaluokkalaisen ainut oikea saattaja olisi ollut oma äiti. Missä siis minun äitini piileskeli?

Mikään ei kuitenkaan olisi saanut minua paljastamaan tätä ongelmaa vaarille.

– Onko sinun äitisi kuollut? luokkatoverini kyselivät. Pelkistetty uteliaisuus loisti heidän kylmistä ja kirkkaista silmistään eikä mikään välttelevä selitys kelvannut vastaukseksi.

– Ei, minä sanoin. – Isä kuoli elokuussa, mutta äiti elää.

– Miksi hän ei sitten tuonut sinua ensimmäisenä päivänä kouluun? Kuka se vanha mies oli? Mitä hän täältä haki? he jatkoivat sinnikkäästi salaisuuksieni penkomista vainuten epänormaaliutta, murhetta ja epätoivoa kuin vihikoirat verijälkiä.

– Vaari toi minut, koska äiti ei päässyt, minä sanoin, mutta vastaus ei tyydyttänyt luokkatovereitani.

– Miksei päässyt? Oliko hän matkoilla?

Minä emmin vain hetken, ennenkuin päästin suustani elämäni ensimmäisen valheen, josta olin tietoinen.

– Oli, minä sanoin ja yritin vaimentaa omantuntoni soimaavan äänen. Ja kun kerran olin valehdellut, oli hämmästyttävän helppoa keksiä tarinaan jatkoa. – Hän oli työmatkalla Pariisissa, väitin, – eikä sen vuoksi päässyt tuomaan minua kouluun.

Äitiparka. Varmasti hän mielellään olisikin käynyt työmatkoilla Pariisissa, valitettavasti hänen päivänsä kuluivat huomattavasti vaatimattomammissa tehtävissä, Pariisi kuitenkin oli työmatkan kohteena niin mykistävä kaupunki, että pelkästään sen ajatteleminen sulki hetkeksi luokkatoverieni suut, mutta vain hetkeksi. Valheella on lyhyet jäljet, totuus saa lopulta kiinni jokaisen, joka yrittää pakoilla sitä kuin osuman saanut jänis metsästäjän viimeistä luotia.

Erään kuvankauniin, tummakiharaisen luokkatoverini äiti oli mielisairaalassa töissä ja kirjoitti puhtaaksi annettuihin hoitoihin liittyviä raportteja ja pöytäkirjoja. Tämä nainen suhtautui ilmeisen vapaamielisesti työnsä vaatimaan vaitiolovelvollisuuteen, ja eräänä kamalana aamuna siinä vaiheessa kun opettaja oli jo tullut luokkaan, luokkatoverini, muistaakseni hänen nimensä oli Riitta, nousi pulpetistaan seisomaan keskelle lattiaa ja suuntasi minuun tuomitsevan katseen.

– Sinä valehtelit, Orvokki, hän lausui selkeällä äänellä kuin itse kostonjumalatar. – Ei sinun äitisi missään Pariisissa ollut. Hän ei ole edes töissä. Minun äitini on sairaalassa töissä ja hän tietää, että sinun äitisi on ollut siellä hoidossa. Sinun äitisi on hullu.

Hänen yksioikoinen tuomionsa järkytti minua enemmän kuin olisin koskaan voinut kuvitella.

– Mutta minä en tiennyt sitä! kiirehdin vakuuttamaan, ikäänkuin se olisi ollut mikään selitys sille, että olin niin julkeasti muunnellut häpeällistä totuutta.

Oli totta, etten ollut kuullut äidistä mitään. Miksi en koskaan udellut kuulumisia vaarilta, sitä en tiedä. Äiti oli poissa, hän saattoi olla missä tahansa, eikä mieleeni edes pälkähtänyt asettaa Riitan lausumaa tuomiota kyseenalaiseksi.

Opettaja tuijotti minua hämmästyneenä silmälasiensa yli.

– On rumaa valehdella, Orvokki, hän sanoi.

– Mutta minä en tiennyt sitä! väitin yrittäen säilyttää edes rippeet arvokkuudestani.

– No niin Riitta, olet tehnyt voitavasi, istuhan nyt alas, opettaja sanoi ja luokka rauhoittui näennäisesti.

Opettaja oli tyytyväinen, koska kaikki hänen oppilaansa, niin tytöt kuin pojatkin istuivat suoraselkäisinä pulpeteissaan, kädet ristissä, mutta hän ei tuntenut koko totuutta. Hän ei tiennyt, mitä tapahtui hänen selkänsä takana. Välituntisin jokainen vähänkin poikkeava sai kokea kaikki helvetin tuskat ja Riitta oli ilmoituksellaan laskenut minut kuopan pohjalle kaikkien syljettäväksi.

Mutta vaarin ei pitäisi koskaan tietää siitä mitään. Minä rakastin häntä, sillä hän oli kaikki mitä minulla oli.

Isäni, hän joka kuoli elokuisella kalaretkellään, ei enää kyennyt huolehtimaan minusta, vaikka kenties olisi tahtonutkin ja äiti oli kääntänyt minulle selkänsä ja jättänyt minut yksin.

Keskellä syksyä, joka päivä kerrallaan lähestyi talven ehdotonta kylmyyttä ja pimeyttä, minä kuljin vaarin talossa etsien sitä lämmön ja turvan piiriä, jonka sisään voisin sulkeutua. Sen piirin ulkopuolelle jäi isä, jota kukaan ei enää tavoittaisi ja äiti, joka makasi pimeässä luolassaan kaukana ja yksin.

Minä en saanut enää tarvita äitiä sillä hän oli tarvinnut vain minun isääni ja menetettyään tämän, hän oli menettänyt kaiken eikä kaivannut muuta kuin kuolemaa.

3

Sinä vuonna satoi runsaasti lunta. Kaduille kertyi vuorenkorkuisia lumikinoksia joiden keskelle eksyin, jos lähdin harhailemaan hiukankin kauemmaksi vakituisilta reiteiltäni.

Edellisjouluna saamani ylisuuret luistimet tuntuivat nyt sopivilta ja koulussa olin oppinut käyttämään niitä, niinpä minä iltaisin, tehtyäni häthätää