Eskimobaari

By Jouni Tossavainen

Hoitaja väittää kuuntelevansa Aino-mummoa, mutta Aino tietää, ettei hoitaja oikeasti kuuntele. Mutta sillä ei kuitenkaan ole väliä – sillä tällä mummolla riittää juttua! Onhan Aino kokenut elämänsä varrella vaikka mitä. Kipeimmät muistot liittyvät synnyinseudulta Karjalasta lähtemiseen ja juurettomuuden tunteisiin. Mutta on Aino-mummo ehtinyt elämänsä aikana monia muitakin asioita tehdä – mummo on vaikuttanut esimerkiksi Amerikassa. Vaan miten mahtaa olla? Kuinka suuri osa Ainon jutuista on totta, kuinka suuri osa vanhan mielen värittämää?Eskimobaari (2006) on Jouni Tossavaisen rönsyilevä romaani vanhenemisesta – koskettava ja naurattava samaan aikaan.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 21, 2021
• ISBN: 9788726886252

Book preview

I

Aino ja otto

H yppäsin polulta pois.

Puiden juurella lumi väheni ja oksien varjossa hipsin kuin tonttu teltassa. Synkän metsän suojassa kukaan ei löytäisi jälkiäni, jos en päästäisi ääntäkään etsijöiden iloksi.

Isojen puiden taakse hiivittyäni kuun valo kirkastui ja kahlasin pienempien mäntyjen kautta järven rantaa kohti.

Vähän ennen kuin törmäsin uudelleen mummon kalapolkuun löysin turvallisen puun. Kuusen oksat viistivät maata ja juurien välissä lepäsi tasainen matto kuivia neulasia. Siihen sykertyisin ja nukkuisin aamuun asti.

Hengityksen tasaannuttua joku kahahti puiden takana. Lumi varmaan tipahti puusta.

Kohta kuului linnun ääni.

Miten korppi voi kraakkua tähän aikaan yöstä?

Linnun kurina ei tullut toista kertaa. Kipristelin varpaitani huopatossujen sisällä, mietin milloin niitä alkaisi paleltaa. Vai mikä oli olo?

Ei nukuttanut yhtään.

Haparoin kaksi pientä hevosta talvitakin suojasta. Toinen oli ruskeasta puusta, ja toisen isä oli vuollut valkeasta koivusta.

M inun nimeni on Aino.

Minulla on nimi, tajusin kun käsi hipaisi poskea. Halusin sanoa sen. Kosketus oli tytön muisto, se tuntui niin hyvältä että aloin muistaa.

Kertoo nyt niitä juttujaan, sanottiin seuraavaksi. Minä kuuntelen, hoitaja sanoi eikä kuunnellut.

Tai jos kuunteli, niin kukin kuuli oman juttunsa.

Kahvi aamulla, teetä päivällä hyvän hunajan kanssa ja suklaata illalla. Siitä minä haaveilin. En päässyt sinne asti. Enkä pääse, mutta muista nuori mies mitä minä kerroin joulupukin töröparrasta ja tuliliemestä. Sanoinko jo käsistäsi?

Oletko kuullut, näetkö että näillä voi tanssia?

Käsivarret huojuvat tuulessa, hihansuut löytävät toisensa aallokossa. Musiikki tuo mieleen kotikylän, jonne ehtookellojen kutsut helisivät mäkien ja mutkaisten korpitaipaleiden takaa.

R uskealla orilla ratsasti vanha ritari ja valkealla tumma prinsessa. Ritarin mielestä kukaan ei ymmärtänyt häntä, mutta hän ei tuntenut vielä prinsessaa. Sitten muukalaiset kohtasivat metsässä. Vanha prinssi oli menossa merelle pakoon kuninkaan töitä ja tumma prinsessa etsi lumikukkia äidilleen, joka oli äitipuoli. Pappa oli käskenyt prinsessan metsään, että hevonen saisi olla rauhassa eikä vaaleatukkainen äitipuoli komentaisi koko ajan ajamaan tukkeja metsästä tien varteen. Hänen ja hevosen edellä teitä näyttivät pienet hiiret. Ne lauloivat pehmeästi ja prinsessa nauroi, vaikka oli melko kylmä. Oli jo talvi. Hiljainen ritari pysähtyi niille sijoilleen naurun kuullessaan. Ensin hän aikoi mennä syvemmälle metsän piiloon, mutta laulun ja naurun lähestyessä hän ei voinut muuta kuin jäädä odottamaan. Vähän lähempänä nauru helisi kuin tiuku. Kupliva helinä täytti ritarin sydämen ilolla. Prinsessa hämmästyi, kun äänetön mies ruskean hevosen selässä loisti kuin aurinko keskellä mustaa metsää. Valkea ja ruskea hevonen hirnahtivat toisilleen. Ne olivat syntyneet samassa heinältä tuoksuvassa tallissa, mutta ritari ja prinsessa eivät tienneet sitä…

Keksiäkseni paremman jatkon ruskealle ja valkealle hevoselle käännyin selälleni ja nostin hepat rintani päälle.

Taivasta ja tähtiä vasten ne näyttivät paljon isommilta.

Hiljaisen ritarin ja laulavan prinsessan sijasta silmiin nousi oma koti, josta olin paennut jälkiä jättämättä, ääntä päästämättä.

Muistelin miten illalla sytytettiin hellaan tuli, kynttilä valaisi tuvan pöytää ja äiti veti leipälapiolla uunista höyryävää perunalaatikkoa, jonka toisessa päässä ei ollut sipulia minun takiani. Koira nosti kuonon pöydän laidalle ja katsoi ihmisiä ihmetellen isoilla ruskeilla silmillään. Se näytti niin kiltiltä, että oli pakko livahtaa pöydän alle pörröttämään. Isä komensi takaisin pöytään.

Pakkanen kipristeli sormenpäitä. Kädet piti vetää kintaitten kanssa hihojen sisään. Hevoset jäivät rinnan päälle lepäämään. Siitä kun käänsi silmiään ylös, tähdet tuikkivat vastaan syvänsinisestä sametista. Taivaassako vasta toteutuisi hänen satunsa? Melkein itketti, kun kukaan ei vastannut.

Haaveeni ei toteudu, ei ainakaan sitten jos minusta tulee yhtä jäykkä ja kylmä kuin lumisesta ahvenesta talviavannolla. Kotona olisi varmaan mukava loikoilla lämpöisessä tuvassa, äkkiä unohtuisi kylmyys ikkunan takana ja pakkanen, jota et päässyt pakoon. Se nakersi kuin nälkä tai rotta mahassa ja päätä ontoksi.

Otin hevoset takaisin talliin takin sisään. Ne olivat niin kylmiä, että selkärangassa asti värähti. Ihmettelisikö kukaan tässä maailmassa, jos hän ei tulisi koskaan takaisin? Miten pitkään tässä kuusen juuressa saisi nukkua ennen kuin kukaan huomaisi?

Nostin vielä kerran päätäni ja tuijotin järven jäälle.

Kuun valossa lumesta kimmahteli tähtiä. Kaksi uljasta heppaa ravasi harjat hulmuten ja kulkuset helisten. Ruskea ja valkea kumarsivat toisilleen ja kaapaisivat lunta etukaviolla. Ne hakivat toisiaan tanssiin ja liitelivät jäällä kuin luistelevat huurrekeijut. Silmieni takana näin vielä miten hevoset nousivat vähitellen ilmaan ja niiden jälkiin syttyi pitkiä sähiseviä viiruja, ihan kuin kipinöitä kekäleestä kun sitä kopsauttaa hellassa hiilihangolla. Se poltti nopeasti näppejä silloin kun hän oli kiltti tyttö eikä minä niin kuin nyt. Kun navetta paloi, en minä leikkinyt tulella, vaikka aikuiset karjuivat korvat tukkoon.

Nyt tuntui autuas lämpö leviävän eri puolille selkää. Joku hyräili tuntematonta laulua, joka tuuditti uneen. Halusin tanssia hyräilyn tahdissa, pyörähdellä mattojen välissä hitaasti tuvan lattian päästä päähän.

Kuusen lumisten oksien alla näin unta kesästä. Äiti lypsi lehmiä aholla, kun Kielo tyrkkäsi minut selälleen. Lehmäsavut haisivat pahalle.

Laps kulta, mitä sinä hupiset, sanoi mummo, joka kyykötti vieressäni. Tiesin, että hän oli hyräillyt minut uneen ja kesän lämpöön ennen kuin Kielo puski ja minä heräsin.

Minä nukun, vastasin, vaikka hän joka karkasi oli mykkä.

Nukuit ja huusit unissasi niin että korppi hyppäsi ilmaan.

Ilman korppia mummo ei olisi huomannut mistä ääneni tuli. Keskellä metsää tytöt eivät yleensä huutele tähän aikaan aamusta. Mummo tiesi sen siitä, että hän kävi joka aamu katsomassa katiskaa ja ruokkimassa taivaan linnut auringon noustessa Munamäen takaa. Tänään hän oli lähtenyt kalapolulle tavallista aikaisemmin, koska ei saanut unta. Pakkanen vaan napsui riihituvan nurkkapäissä ja mummo pelkäsi kala-avannon kasvavan niin vankkaan jäähän että kirves olisi vaihdettava tuuraan. Tai kutsuttava pappa apuun.

Nousin istumaan. Yön kauhut ja tulipalo olivat poissa, luminen metsä näytti puhtaalta ja tuoksui kirkkaalta. Elossa olon ilo tuli niin äkkiä että laulatti. Kun veri palasi varpaisiin, kipu tanssitti ja nosti vedet silmiin.

O tto oli tämän nuoren miehen nimi. Vaikka hänellä oli harmaata se tukka mitä oli, silti hän oli poikanen minuun verrattuna. Minä olen niin vanha että minua ei lasketa – paitsi hautaan.

Joskus Otto kuunteli minua, ja minä kerroin lapsuudestani ja kotiseudustani Kurjalasta, jonka jälkeen oli Suur Kurjala ja sen jälkeen maailma.

Vähän nuorempana maailmannaisena minä voisin nähdä vielä toisen miehen. Naftali Temu avasi juuri yläkerran ikkunan ja työnsi pyssynpiipun naapuritaloa kohti. Ikkunan haka helähti yhtä tutusti kuin aurinko kiilasi koivujen välistä Kurjalan talojen väliin. Kasteen kirkas tuoksu oli samasta lapsuudesta tuttu.

Jossain kylän nurkalla hytkähti ensimmäinen auto käyntiin, tärisi liikkeelle ja savusi kohti Suur Kurjalaa. Työt olivat siellä eivätkä Kurjalassa, jonne jäi hetkeksi vain venäläisen dieselin katku.

Vähän aikaisemmin kuu oli siinä asennossa, että minä heräsin ulkomailla, kaukana Kurjalan savuista. Ja vielä kauempana pusikkoihin peittyi Miiluaho, jonka mansikkapaikat muistan makua myöten. Pajupehkojen keskellä sitä ei uskoisi, mutta minun lapsuudessani kivikkojen väliin mahtui mahtavia ahoja metsämansikoitten kasvupaikoiksi. Silloin siellä laidunnettiin lehmiä. Nyt ruokittiin susia, joita ihailivat metsästyssafarien turistit.

Kuu oli siinä asennossa, että unta oli turha varrota. Sudenhetki Rockportissa, kivisessä satamassa. Ajattelin Amerikassa että uni vartioi minua ja tuttu kuu oli kaverina. Vanhemmiten sen huomasin, en minä ennen herännyt näin herkästi. Nuoremmuuttaan tuli tehtyä syntiä omiksi tarpeiksi, silti nukutti. Nyt kun syntiä sikisi vain korvien väliin, ei auttanut suihku, kylmä ei kuuma. Ei kävelyt, kamomillateet, ja muista lääkkeistä yritin eroon, vaikka lääkäri ja apteekki keksivät koko ajan uusia.

O pettajan armottomassa ammatissa Otto oppi viihtymään ja lasten hävitessä luokasta elämä tuntui hajoavan käsiin. Niin hän sanoi heitä rakastavansa että antaisi ainokaisen elämänsä jokaisen puolesta. Silti yksikään oppilas ei kääntynyt jäljilleen, ja samalla tavalla katosivat omat lapset isoon maailmaan merien taakse.

Toisinaan taas sai huokaista helpotuksesta, kun pääsi niistä räähkistä. Onnen tunne sekin, pakoon pääsy, Otto mietti kotia kohti astellessa. Päästä eroon onnettomista, jotka eivät pärjänneet keskenään eikä minkäänlainen neuvo mennyt perille. Silitä siinä sitten lettipäätä tai niistä räkänokkaa niin kuin itseäsi. Ja useimmiten hän teki sen, silitti vielä pientä koiraansakin kotiin palattuaan. Työmatkaa taivaltaessaan hänen sisimmässään soi usein Johann Sebastin Bachin koraali Christus, der uns selig macht, jonka syvyyksistä kumpusi hänen kaipaamaansa kauneutta, hyvyyttä ja hiljaisuutta.

Vanhainkotiin Otto tuli, koska oli niin päättänyt lenkkeillessään yksin ja lasten jälkeensä jättämän koiran kanssa palvelutalon ohi. Sitten kun minä jään eläkkeelle, minä teen hyvän työn, alan vaikka siivota tuota mykkää taloa. Niin hän jutteli itselleen, joskus koiralleen.

Otto aloitti soittamalla johtajalle, joka sattui olemaan hyvällä tuulella. Hyvin ruskettuneella oli takanaan kolmas Sri Lankan matka. Osastonkokouksen jälkeen johtajamme osoitti Otolle oman vanhuksen. Otto sairastui kuitenkin kuumeettomaan angiinaan. Myöhemmin hän kertoi minulle, että vanhuksen vastustuskyky heikentyy ja tartuntavaaran takia vierailijan oli syytä olla yhtä huolellinen kuin pilkutuksen kanssa asiatekstissä. Toista ajankohtaa sopiessaan Ottoa jo hieman jännitti. Onneksi hän tiesi että vanhus, siis en minä vielä tässä vaiheessa vaan alakerran ankarasti rykivä vepsäläinen, halusi ulkoilla. Kävellessä keskustelukin sujuisi helpommin. Lopulta Nikokin tapaaminen oli Otolle yllätys. Hän odotti näkevänsä heikkokuntoisen papparaisen ja kohtasikin erittäin vireän kivityöläisen, joka harjoitteli joogaliikkeitä ennen tuoliin istumistaan. Kun Otto mainitsi perustaneensa Tumppi päivässä -liikkeen, jonka jäsenenä hän keräsi päivittäin natsan roskakoriin tai muuhun jäteastiaan, vanhustyöläisen reaktio oli hänen mielestään aito ja ajassa kiinni: Tupakasta roiston tunnistaa Amerikan kuvissa.

Työläisvanhuksen seurassa Otto tunsi piristyvänsä. Pienellä kävelylenkillä paljastuivat Nikolain keuhko-ongelmat ja Otto oppi arvostamaan oman elämäntilanteensa helppoutta esimerkiksi kaupassakäynnin suhteen. Kävely keuhkovammaisen kanssa tarjosi sivistystä sekä sielulle että ruumiille samalla tavalla kuin Arvo Pärt tai koiran kanssa myötäpäivään pururadan kiertäminen.

Toisella kerralla Otto odotti jo pääsevänsä ruokkimaan vanhusta. Johtajan kanssa käymänsä puhelinkeskustelun pohjalta hän tiesi, että ruokkiminen vaatisi hitautta ja luovaa herkkyyttä, juuri niitä ominaisuuksia joita tulevaisuuden yhteiskunnasta näytti puuttuvan.

Kotona Otto oli heilutellut siivousvehkeitä joka toinen perjantai vaimon haukkujen pelossa. Rähinää syntyi silti kun koira juoksi pakoon pölynimurin letkua. Lepokoti Kareliassa ihmeteltiin ensimmäinen viikko, kun Otto keskittyi enemmänkin kyselemään siivousvälineiden historiasta kuin moppaamaan loputtomilta näyttäviä käytäviä. Kahdessa viikossa hän kuitenkin oppi pyyhkimään pölyjä asiakkaiden kirjahyllyistä. Lopulta hän saapui myös minun ovelleni pukeutuneena siistiin Marimekko-paitaan. Sen jälkeen hän sai siivota yksityisesti vain yhtä huonetta ja mummoa, minua, ja minun nimeni oli osuvasti Aino, ainut, ainoa. Kolmen aan akka, joka