Tulen jano

By Eeva Tikka

Jo toukokuun puolivälistä saakka on ollut kuivaa. Ruohikko on muuttunut keltaiseksi, sääennustukset seuraavat toisiaan. Poutaa, aina poutaa. Muuan miehessä kuumuus ja kuivuus herättävät ristiriitaisia tuntemuksia. Mieleen muistuu lapsuus ja se kerta, kun talo naapurustossa paloi. Kuinka poika juoksi katsomaan sitä ja toivoi, että tuli leviäisi navettaan saakka. Ja ei kulu aikaakaan, kun lähellä syttyy vakava maastopalo...Tulen jano on Eeva Tikan taitava symbolistinen novellikokoelma.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 22, 2021
• ISBN: 9788728099490

Book preview

I

Tulen jano

Oli ollut kuivaa kauan, toukokuun puolivälistä asti. Viimeinen sadekuuro ennen täyttä kuivuutta oli toukokuun neljäntenätoista. Se tuli rankkana pauhaten, peltikatot soivat ja vesi syöksähteli ränneistä kiivaina putouksina.

Sade loppui nopeasti ja aurinko tuli esiin, katot höyrysivät ja rastas lauloi lähellä. Muistan sen siksi että minulla oli silloin erityisen hyvä olo, hiukan väsynyt mutta selkeä. Kävin varhain nukkumaan ja nukuin hyvin, mitään pahaa unissa ei ollut.

Siitä alkoi kuivuus ja se kävi hermoille, etenkin kun sää lämpeni liikaa. Silti kävelin paljon kuntopolulla, menin sinne kiertotietä niin ettei tarvinnut kulkea keskustan läpi. Sillä tavoin minun ei tarvinnut tavata liian monia ihmisiä; sään takia he kävivät enimmäkseen hermoille, vaikka yksinäisyyskin tuntui joskus tukalalta. Mutta ainakaan suurempina erinä en halunnut heitä nähdä enkä pitänyt siitä että minulta kyseltiin kuulumisia, niitä minulla ei ollut. Kenties kaikilla muilla oli ja siksi minultakin kyseltiin, en tiedä. Minä en ole koskaan ymmärtänyt, miksi jokaiselle pitäisi kuulua jotakin.

Kuntopolku nousi mäelle, josta metsä oli kaadettu joitakin aikoja sitten. Nyt siellä oli takkuista kuusen- taimikkoa, joka työnsi esiin mitä kummallisinta latvakasvustoa: latvat olivat monihaaraisia, kiemuraisia joka suuntaan, jotkut latvahaaroista näyttivät vääntyvän kirjaimiksi ja sanoiksi, äänettömiksi hitaiksi huudoiksi jotka eivät koskaan ehdi perille.

Kuntopolulla tuli joskus joku vastaan, mutta kuulumisia siellä ei kyselty. Ahkerimpia kuntoilijoita oli Kurkonen, työtön lihanleikkaaja, joka ohi porhaltaessaan sanoi:

– Päivää, mitäs poika?

Vastausta hän ei odottanut.

Kalenterini säätiedot toistuivat päivä päivältä melkein samanlaisina. Poutaa, aina poutaa. Tuulen suunta ja voimakkuus tosin vaihtelivat, toinen päivä saattoi olla pilvisempi kuin toinen, mutta erot eivät olleet suuria. Päivät asettuivat toinen toisensa perään jonoksi jonka lävisti niiden yhteinen nimittäjä, kuivuus. Lopulta en enää jaksanut eritellä päiviä kalenteriini, kirjoitin koko viikon yli suurin kirjaimin: kuivuus jatkuu. Viimein vedin samat sanat myös seuraavan, tulevan viikon yli. Tiesin jo etukäteen, että kuivuus jatkuisi.

Kesäkuun alkaessa alkoivat myös todelliset hellepäivät. Ihmiset kastelivat nurmikoitaan ja kasvimaitaan, mutta minä annoin pienen nurmiplänttini rivitalon takapihalla käydä kuivuuslepoon. Kukkapenkkejä ja kasvimaata minulla ei ollut. Niin oli hyvä, vähän aikaa nautin huolettomuudesta ja katselin toisten raatamista, kateeksi ei käynyt. Vihreyskin, sen ylläpitäminen, voi käydä taakaksi. Minä en sellaisia taakkoja päälleni ottanut, minä kuuntelin iltaisin takapihallani, miten vesi pensasaidan takana suhisi ja lotisi. Jotain siitä eksyi minunkin puolelleni, tuli yllättävä suihku pensasaidan läpi tai epäröivä pieni puro maata pitkin. Minun nurmikkoni ei enää nostanut päätään, ei haistanut veden hajua. Oli kuin se ei olisi vettä kaivannutkaan, vaan jotain muuta.

Nukuin huonosti yöt, oli kuuma. Valvoessani kuvittelin, että pilvet olivat tulleet, nousseet harmaina ja vedestä raskaina sillä aikaa kun ihmiset nukkuivat helteestä levottomina. Kuin aallot ne olivat nousseet ja levittäytyneet yli taivaan, olin kuulevinani kohinaa. Mutta sateen ropinaa katolla odotin turhaan, ja kun katsoin ulos verhojen raosta, näin vaaleana kuultavan kesäyön taivaan.

Tuli viikonloppu, naapurit kantoivat tavaroita autoon ja lähtivät mökeilleen. Kurkistin pensasaidan takaa heidän nurmikoitaan: vähän kituliaasti ne vihersivät, mutta vihersivät kuitenkin. Minun nurmeni näytti kuolleelta, mutta elämää siinäkin oli kulon kätköissä. Se odotti. Kosketin sitä kädelläni, painoin korvani sitä vasten. Se halusi jotakin. Se oli kahisevan kuivaa ja se odotti.

Se halusi syttyä. Sillä oli tulen jano.

Pikkupoikana juoksin paljain jaloin kuumaa metsätietä katsomaan Tuppuraisen talon paloa. Seisoin ulos kannetun ja nurmelle viskatun irtaimiston keskellä ja katselin suurinta näkemääni nuotiota. Talon palamista ei enää voitu estää, palokunta ruiskutti nyt vettä navetan kuumenneisiin seiniin. Seinät höyrysivät, navetan takana aitauksessa vinkuivat siat ja kauempana laitumella karja tuijotti paloa ja ammui, hevonen laukkasi vauhkona, Mutta Tuppuraisen emäntä katseli liekkejä rauhallisena, kuivin silmin. – Se menee minkä on mentävä, hän sanoi.

Kun asuinrakennus romahteli kasaan ja liekit vähitellen laantuivat, minä ajattelin: antaisivat navetankin palaa. Se oli omituinen, ahne ajatus, jota ei ikinä olisi tohtinut sanoa ääneen. Se poltti sisälläni: navettarakennuksesta tulisi vielä suurempi roihu, kun heinätkin oli jo koottu sen toisessa päässä olevaan varastoon.

Minua janotti, mutta se ei ollut veden janoa. Hengästytti, mutta se ei johtunut äskeisestä juoksusta kuuman metsän läpi.

Kosketin kulottunutta nurmea: se tunsi samaa kuin minä silloin. Se halusi, vaikka ei saanut sanotuksi ääneen. Minä hain sisältä tulitikut, sytytin yhden henkeä pidätellen ja laskin sen lähelle maata. Nurmi havahtui, kurottui kiihkeästi liekkiä kohti. Sytytin toisen tulitikun ja kosketin sillä nurmea, nurmi kiskaisi liekin ahneesti syliinsä ja veti päälleen, oli sen kanssa yhtä.

Sammutin nurmen ennen kuin tuli levisi liian laajalle. Pari neliömetriä paloi, mutta sekin riitti herättämään huomiota. Kärkkäinen päätyasunnosta tuli katsomaan ja hänen perässään Litmanen.

– Mikäs täällä hätänä? Kärkkäinen kysyi. – Vai meinasi poika polttaa talon.

– Talon? Nurmi vain vähän kärähti, puolustauduin.

– Tupakasta, taisin torkahtaa tuohon tuoliin.

– Ai että olet ruvennu tupakkamieheksi, ethän tuota ennen polttanu, Litmanen ihmetteli.

– Joskus poltan, sanoin.

– Se on parasta olla tulen kansa varallaan. Tämmöisillä kelilöillä.

– Niinpä, myöntelin.

– On ne kilihakat kelit, Kärkkäinen vahvisti. – Mehtään jos savukkeen pätkän puotat niin hyvä jos ehtinet tulen alta pois.

– Tulimeri siinä on eissä, Litmanen sanoi. – Kuka sinut siitä pois auttaa.

– Mutta enhän minä, sanoin harmissani ja odotin että ne lähtisivät pois. Ne olivat samalta syrjäkylältä muuttaneita isäntämiehiä enkä osannut puhua niiden kanssa, ne katsoivat kiinnostuneina nurmeen palanutta laikkua kuin kysymyksessä olisi ollut hehtaarien paloaukea. Ne puhuivat omalla laillaan, ymmärsivät toisiaan. Menin sisälle, jätin ne siihen. Muistin että Kärkkäiseltä oli leikattu huulesta syöpä, se oli piippumies. Ei pudonnut tupakannatsoja nurmelle.

Miksi ne metsäpalosta kävivät puhumaan? Minä muistin mäenrinteen kuuset, miten ne vääntyivät, miten ne huusivat. Minä tiesin mitä ne huusivat, minä kuulin sen.

Mitä ne semmoista menivät mainitsemaan, isännät. Minua kiusasivat, mutta niiltä en kysy mihinkään lupaa. Omaa nurmeaan kyllä saa polttaa. Sitä minä kuuntelen, en niitä isäntiä. Niillä oli metsää siellä mistä tulivat, metsä jäi sinne, sitä eivät saaneet raahatuksi tänne mukanaan. Mutta niiden mielissä se yhä on.

En odota sadetta enää. Kuivuus on tapahtumista, se nostaa ajatukset kaarelle jota pitkin kipu ja nautinto ajavat toisiaan. Nyt on yö, minä valvon, yölläkin kuivuus kihisee ja virittää sytytyslankaa ihmisten ja puiden välille. Valmistelee. Sillä on aikeensa.

Sen yön minä vielä kestin, ja seuraavan. Kolmantena yönä nousin, se oli kahdeskymmenes kuudes yö yhtämittaisen kuivuuden alkamisesta. Kyllin kauan olin odottanut. Liian kauan olivat kuuset saaneet huutaa janoaan.

Kun tulin lähelle, ne käänsivät kiemuraiset latvansa minua kohti kuin tuntosarvet. Ne haistelivat minua, tunsivat minut. Ne pyysivät minulta. Odotetaan vielä hetki, sanoin niille.

Istuin rinteeseen, maa allani oli ritisevän kuiva, mutta ilmassa tuntui ohut kostea henkäys. Yö teki kaikkensa, että luonto saisi hiukan levähtää ennen piinaavaa päivää sillä välin kun aurinko keräsi itseensä uutta kuumuutta taivaanrannan takana. Se odotti siellä, suunnaton julma energiasäkki. Nyt se vain säteilee, mutta kerran puhkeaa. Se on maailman loppu.

Ajattelin sitä ja muistin miten minua kotona toruttiin, kun olin mennyt luvatta palopaikalle. Kaikkihan siellä oli, minä puolustauduin. – Kaikki! isä jyrähti. – Vaan meiltä ei mennä toisten tulille norkoomaan! Että omaankin syliin joku kipinä tipahtaisi!

– Navettapa jäi palamatta, sanoin kuin puolustukseksi.

– Jäi mikä jäi. Paloi mikä paloi, isä sanoi lyhyesti. Hän ei halunnut kuunnella, vaikka olisin halunnut kertoa. Hän ei halunnut tietää miltä palaminen näyttää ja tuntuu. Ehkä hän ei osannut tietää, kaikki eivät osaa. Menin hänen ohitseen ulos.

Nyt tuntui kuin se olisi ollut viimeinen muisto isästä. Karistin sen mielestäni, auringon nousuun ei ollut enää kauan. Odottakaa, odottakaa, puhuin kuusille. Ne tyyntyivät, odottivat. Eikä minua enää ahdistanut, aamuyö oli melkein viileä. Mutta viileys oli petosta, hämäystä, kohta aurinko tekisi siitä lopun. Minulla oli tulitikut taskussa ja maa oli kuivaa sydämeen saakka, maan veri mustana karstana sen kammioissa. Nousin ja etsin paikan josta auringon nousun näki parhaiten. Se nousi säteettömänä, pakahtuvana, salaista raivoa täynnä. Tänä päivänä se kostaisi maalle sen, että täällä elettiin muistamatta että elämä ja kuolema ovat auringosta lähtöisin.

Nousevan auringon näkeminen teki kuuman olon. Olin valmis, hetki oli sopiva, myös paikka oli sopiva. Sytytin savukkeen, se maistui pahalta kun en ollut pitkiin aikoihin polttanut. Nyt poltin vähän aikaa, yritin kävellä huolettomasti kuin kuka tahansa metsässä kävelijä jonka aikeet eivät ole sen kummemmat kuin muidenkaan. Joka kulkee ajatuksissaan, niitä näitä miettien, ja huomaamatta sylkäisee palavan savukkeen suustaan maahan.

Jouti mennä, kun niin pahalta maistui. En jäänyt katsomaan paikkaa johon se putosi, kuuset katsokoot, nehän tätä halusivatkin. Enää en ota kantaa tähän asiaan; jos jotain tapahtuu, se tapahtuu vahingossa. Metsä itse päättää, ottaako minun savukkeestani tulta.

Päätin mennä kotiin metsän kautta kiertäen, niin ettei kukaan näkisi minua näin varhain liikkeellä. Kuntorata piti kuitenkin ylittää, ja eikös siihen parahiksi porhaltanut Kurkonen, juoksi kuin ajettuna ylämäkeä.

– Huomenta, mitäs poika? hän sanoi ja pysähtyi pyyhkäisemään hikeä naamaltaan. – Läksin lenkille varhäseen, kun päivällä on kuuma. Ja varhaseen tuota olet sinäkin liikkeellä.

– Päivän paras aika, vastasin.

– Niinpä. Päivän paras.

Ei siinä sen enempiä juteltu, Kurkonen porhalsi pian taas juoksuun. Pitikö sen silti siihen tuppautua? Se oli minun epäonneani.

Olin ollut kotona noin puoli tuntia, kun kuulin paloautojen ulinan. Kävin pitkälleni, kuuntelin. Teki mieli mukaan, sinne katsomaan. Nyt siellä nuoret kuuset paloivat soihtuina, niiden latvat tunnustelivat tulta ja oikenivat rauhaan: näin on hyvä. Ja toiset kuuset kauempana odottivat kiihkeinä oksiaan ojennellen: minulle! minullekin! ja nekin saivat, kaikki saivat, ja sitten tuli saalisti alleen kanervakankaan ja hapuili varttuneempien mäntyjen runkoja.

Minun piti odottaa, ei ollut viisasta mennä sinne ensimmäisenä. Ei ollut viisasta erottua joukosta, oli oltava ovela ja liityttävä katselijoihin vasta kun niitä oli jo runsaasti. Kohta niitä sinne kerääntyisi.