Epäkelpo aines

By Janne Huilaja

Alokas Vanhala on ollut kaikin puolin esimerkillinen. Joukkueenjohtaja on varma, että Vanhala jatkaa vielä aliupseerikouluun ja siitä upseerikouluun. Kaikki kuitenkin muuttuu eräänä tavallisena päivänä – päivänä, jona Vanhalasta tulee epäkelpoa ainesta. Kun ryhmänjohtaja komentaa alokkaat laulamaan pää roskakorissa, Vanhala kieltäytyy simputuksesta. Oliko hänen sotilasuransa tässä? Epäkelpo aines on Janne Huilajan novellikokoelma armeijan maailmasta. Sen kaikki kuusi novellia käsittelevät armeijaa, aikaa, joka jättää jälkensä moneen nuoreen mieheen.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 19, 2022
• ISBN: 9788728416167

Book preview

Epäkelpo aines

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2011, 2022 Janne Huilaja and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728416167

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Ensinyreyden jälkeen ryhmänjohtajamme oli ruvennut vaikuttamaan suorastaan tyytyväiseltä kun oli saanut kahdeksikkoonsa yhden poromiehen tapaisen – syttyvät tuletkin melkein puitta, se puheli – mutta sitten minulta irtosi taistelukoulutuksessa suksi jalasta kesken hyökkäysharjoituksen. Pysähdyin tietenkin heti laittamaan sitä takaisin.

– Mikä alokkaalla? ryhmyrimme suuttui.

– Lähti suksi…

– Syöksykää toiset kiinni!

– Mie laitan tämän suksen ensin…

– Viekää se kainalossanne!

– Eiku mie laitan…

Ja tietenkin siihen piti juuri silloin sattua harjoitusta johtava kersantti. Se kysyi miksi ykkösryhmän hyökkäys oli keskeytynyt, ja ryhmyrimme kerrottua:

– Vai niin. No, alokkaan pyynnöstä joukkue palaa lähtöasemiinsa ja suorittaa hyökkäyksen uudelleen. Ja alokkaalle tiedoksi, että liikettä ei keskeytä kuin luoti otsassa. Irronneet varusteet kulkevat mukana miten kulkevat, mutta ne kulkevat. Niiden paikkailu ja kunnostus suoritetaan sitten kun on sellaisen aika.

– Pittääpä muistaa, mutisin.

– Mitä alokas sanoi?

– Että asia selvä, herra kersantti!

– No niin. Minä olin ensin kuulevinani jotain ihan muuta.

Se piti kymmenen sekunnin tehotauon, sitten sanoi ryhmyrillemme, että pienenä muistutuksena sotilaskurista alokkaalle voi laittaa kahdet vartio- ja kipinävuorot kummaksikin yöksi jotka sillä kertaa maastossa viettäisimme.

– Ja voi laittaa peräkkäisetkin vuorot.

Lähin esimieheni lupasi hoitaa asian mielellään.

Palvelukseenastumispäivä

1

Äidin ruvettua taas turskimaan soitin Väiskille ja ehdotin, että menisimme jo aikaisemmalla autolla kirkolle.

– Miksi? se ihmetteli.

– Viiminen siviili-ilta. Laitahan kamas.

Väinökin innostui ja pukeuduin. En ottanut laukkua mukaan ollenkaan vaan pistin puukon, lompakon, palvelukseenastumismääräyksen ja tupakkavehkeet taskuihin. Äiti seurasi touhujani silmänurkat punaisina.

– Mitä sie nyt? se niiskautti. – Eihän se autokhan vielä monhen tunthin…

– Sovima Väinön kanssa, että menemäki päiväautolla.

– Mitä tet siellä koko päivän?

– Paremmin se siellä aika kuluu kun täällä murjottamalla. Ja saahan sinne kasarmilekin mennä aikasemmin.

– Mutta ethän sie ole syönykhän ko koska lie.

– Kirkolla on syömäpaikkoja.

– Onko sulla rahaa?

– On nokko.

Näin, että äidin teki mieli puhua muutakin, mutta se sai suustaan vain, että koettaisit nyt edes sinä… Isoveljeen se tietenkin viittasi ja tuli tahtomattakin vilkaistua Unto-vainajan kuvaa piirongin päällä.

– Älä siitä ala ennää, ärähdin äidin hiljaiseksi. – Käyn paskan pois ja sillä selvä. Hei nyt.

En jäänyt odottamaan äidin vastausta vaan astuin ulos. Päiväkausia jatkunut pakkanen löi heti kasvoille. Tiesin äidin seisovan ikkunassa valmiina vilkuttamaan jos katsoisin. En katsonut vaan kierräytin sätkän suupieleen.

Pirhosen jäniskoira ulisi kylmissään. Se palautti mieleen eilisillan kun olin taas kerran sovittanut ulkonakäynnin Tuulan iltalenkin aikoihin.

2

Lähellä Hirvosen risteystä olin nähnyt Tuulan kävelevän kotinsa suunnasta niin kuin joka ilta samaan aikaan. Vatsanpohjassa tuntui ontto vihlaisu; olin päättänyt lopultakin sille puhua. Tuulalla oli paksu pipo syvällä päässä ja kaulaliina kiedottuna monta kertaa kaulan ympäri niin että suukin oli melkein piilossa. Pysähdyin bussikatoksen nurkalle, survaisin hanskat taskuun ja sytytin kotona valmiiksi tehdyn sätkän. Mietin olikohan Tuula jo arvannut miksi satuin nykyisin niin usein sen kanssa iltaisin tiellä vastakkain.

Tuulan askeleet narisivat lumeen ja kun se oli lähempänä heilautin kättä ja sanoin moi. Tuula tervehti myös ja pysähtyi viereeni. Se työnsi vantuskädet kainaloihinsa ja naputteli jalkoja toisiinsa. Kaulaliinan reunoissa oli valkoista kuuraa ja ajattelin, että se oli Tuulan hengitystä.

– Hyi kamala kun on kylmä, se sanoi. – Ja sä vielä ilman käsineitä.

– On mulla ne taskussa.

– Lämmittääkö ne siellä?

– Ei, mutta nyt mie panen ne käthen.

Ammuin sätkän tienposkeen ja puin hanskat. Sormia oli ruvennut palelemaan niin että niitä piti puristella ja liikutella pitkän aikaa hanskojen sisällä ennen kuin veri alkoi kiertää. Teki mieli puhallellakin sormikkaisiin mutta en karskina miehenä kehdannut. Katselin pitkin raittia ja nyökkäsin.

– Piti lähteä vielä kylä kiertämään kun huomenna kierrelläänkin kokonaan muita maisemia.

– Ai niin, Tuulakin muisti. – Se alkaa sulla se touhu. Ja Väiskillä kanssa.

– Jep.

– Lähteekö tästä kylästä muita?

– Ei nyt. Musikan poika tulee kesällä perässä.

– Se on pitkä reissu edessä.

– Syksyynhän siinä menee.

– Eikö siinä voi mennä jopa yli joulun?

– Ei minun kohalla.

– Ootko noin varma?

– Jos ei sota syty.

Tuula naurahti. Se alkoi hypellä paikallaan ja hakata käsiään ristiin. Mietin kuinka menisin asiaani. Kurkkua puristi enkä saanut sanottua mitään. Tuula sanoi heillä olleen lähtiessä pakkasta neljä pykälää yli kolmenkymmenen, mutta heidän talo oli sen verran korkealla paikalla, että muualla voisi olla vielä enemmän.

– Meillä oli kolmekymmentäseittemän ja puoli, kerroin.

– Hui jos nyt tulis sähkökatkos, Tuula sanoi.

Minun alkoi tehdä mieli uutta tupakkaa mutta sormet tuntuivat sen verran kohmeisilta etten ruvennut kiertämään; harmittelin kun en ollut älynnyt ennen lähtöä tehdä useampaa valmista taskuuni.

Sitten alkoi varpaitakin kipristellä ja mietin millaiselta tällaisessa säässä tuntuisi seisoa tunti väijyssä kun olisi ensin hyökätty hiki päässä kahdeksan tai kymmenen tuntia metrisessä hangessa, niin kuin minulle oli kerrottu, että siellä tehtiin. Kuulemma telttaan ei pystynyt konttaamaan jos ei ensin hakannut umpijäisiä housuja karateiskuilla polvitaipeista mutkille. Joku kuului kerran palelluttaneen kätensä niin tunnottomiksi, että oli väijystä tultua polttanut ne kamiinan kylkiin kiinni lämmitellessään.

Ajattelin kertoa tapauksesta Tuulalle, mutta sen kasvojen väristä päättelin järkevämmäksi ehdottaa liikkeelle lähtöä. En kuitenkaan ehtinyt kun koulun suunnalta alkoi kuulua surkea ulina. Tunsin heti koiran. Tuula heitti hyppimästä ja jäi katsomaan äänen suuntaan.

– Pirhosen koirako tuo taas…?

– Niin kuulus olevan, myönsin.

– Se hullu pitää sitä jatkuvasti ulkona.

– Eikö koiran paikka ulkona olekin?

– Kuulostaako tuo sinusta siltä? Tuula sanoi ja katsoi kuin minä pitäisin eläinparkaa pakkasessa.

– Eikun ei tosipuheessa ainakaan tuon koiran, korjasin heti puheitani. – Se on jäniskoira ja niillä on niin hieno karva, että siksi palelee. Ihme ettei ole kuollu jo. Vaikka luulen mie, että helpompi sillä on pakkasessakin kun Pirhosen kanssa pirtissä. Monoa vaan sais ja tyhjää pulloa.

– Miksi ihmisen pitää olla tommonen?

– Tiä sanoa. Mutta Pirhonen kait ajattelee, että koira on tarvekalu niinkun vasara tai mutterisaha. Sen verran huoltaa että työt luistaa. Yhen koiran se kuulu kerran löysänneen mettässä irti kun oli nähny metton puussa mutta kun koira oli ruvennu ettimään vain kusipaikkaa puunjuurelta niin Pirhonen oli ampunu koiran ja antanu metton mennä.

– Hyi älä ees kerro. Mutta kun tämä ulvoo kesätkin.

– Nälkäänsä ja sääsket syö.

Samassa Pirhonen ärähti koiran hiljaiseksi. Se vingahti pari kertaa ja sitten ei kuulunut muuta. Hetken kuitenkin tuntui kuin ulvominen olisi jäänyt johonkin pakkaskerrostumaan soimaan ja lakkasi vasta kun pylväs siinä lähellä paukahti. Tuula katsoi yhä äänen suuntaan ja tiesin sen ajattelevan sitä kuinka koira kärsi.

– Tolle pitäs ihan oikeasti tehdä jotain, se sanoikin sitten. – Soittaa eläinsuojeluviranomaiselle tai jotain.

– Lähetäänkö heti teiltä soittamaan?

– Lähetään.

Rinnassa läikähti mutta pakkanen oli purrut