Amorina, kesähevonen

By Annina Holmberg

Heppatyttö Liian elämää kuvaavan sarjan ihastuttava ensimmäinen osa!
Kun 15-vuotiaan Liian hoitohevonen lopetetaan, elämä on hetken aikaa tyhjää, mutta onneksi ystävä houkuttelee hänet kesäleirille. Pihlajakummun kartanolla odottaa uusi tuttavuus, upea hevonen nimeltä Amorina, jonka laukassa on Liian kaipaamaa taikaa. Ja vielä leirin jälkeenkin Amorina jää sulostuttamaan Liian elämää koulunkäynteineen.
Koskettava nuortenkirja yhdeksäsluokkalaisen tytön menetyksestä ja lohdusta, joka saapuu upean ratsun hahmossa. Myös ystävyyden merkitys punnitaan surun hetkellä.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 22, 2023
• ISBN: 9788727086248

Book preview

Amorina, kesähevonen

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1991, 2023 Annina Holmberg and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727086248

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Hopalle, Hietsulle,

Kirsille ja Kiialle

Kirje

Se alkoi oikeastaan ihan yksinkertaisesti. Kesken sitä karmeinta kevättä, minkä mä oon eläny, tuli Martinalta kirje.

Moi Liia

Mä en tiedä, mitä sanoa. Sun kirjees oli aikamoinen järkytys. Mitä sitä voi sanoa, kun toiselta viedään hoitohevonen? Että koeta kestää, kyllä se siitä, suru menee ohi ja aika parantaa haavat. Höh höh, tosi hohdokasta.

No sanotaan vaikka, että mä oon todella pahoillani, vilpittömästi ja sydämestäni pahoillani, niin latteelta ku se kuulostaakin. Mä näin Tsarevitsin vaan kerran ja se vaikutti hienolta hevoselta, vaikka olikin niin heikkohermonen. Mä kunnioitin sua aina kauheesti, kun sä pärjäsit sen kanssa, musta se oli pelottava tyyppi.

Mä yritin kuvitella, miltä tuntuis, jos Marek äkkiä paljastuis parantumattomaks. Jos se tiputtais ratsastajan selästään ja kääntyis potkimaan sitä tai puris mua käteen yhtä pahasti ku Tsarevits sua. Miten mä voisin suhtautua siihen, jos se muuttuis ilkeeks ja vaaralliseks, niin mahdottomaks, että se ois pakko viedä teuraaks? Karmee ajatus, mä voin vaan kalpeesti sen kautta aavistaa, miltä susta tuntuu.

Kaikki on varmaan hokenu kyllästymiseen asti, että älä jää makaamaan surus päälle. Niinpä mä ton oivallisen kehotuksen sijasta teenkin sulle ehdotuksen, joka vois auttaa unohtamaan.

Sun pitää vaihtaa ympäristöä! Jos sä kesän haljuilet Tsarevitsin tyhjän pilttuun ympärillä, sen haamu kummittelee sulle taatusti. Ja jos sä hautaudut Harjulaan vanhempies säälittäväks, sulla ei oo muuta tekemistä kun haikailla Tsarevitsin menoa. Niinpä sä lähdet mun ja Martinin kanssa Pihlajakumpuun leirille, tapaat uusia ihmisiä ja hevosia ja pääset taas käyntiin. Miltä kuulostaa?

Musta on hölmöä, ettet sä oo koskaan käyny Pihlajakummussa, vaikka se on niin lähellä teidän Harjulaa. Nyt sulla ois tosi hyvä syy vaihtaa leiripaikkaa. Mä kyselin Paulalta, tallin johtajalta, mahtuisit sä mukaan, ja se lupas joustaa. Niin että siitä vaan puhumaan vanhemmille ja saman tien pakkaamaan — nehän kiljuu ilosta, kun saa sut kerrankin kesäks samaan lääniin.

Ajattele nyt: kymmenen päivää romanttisessa vanhassa kartanossa, ratsastusta mielin määrin kentällä ja maastossa, hyvää ruokaa (ollu ainakin ennen), mukavia tyyppejä (niinku Martin ja minä, hah hah), saunomista ja uimista ja ennen kaikkea: Ihania hevosia isolla l:llä.

Jos sulla tän tuoteselosteen jälkeen on vielä jotain urputtamista, mä muistutan, että sä oot velkaa vastavierailun. Mä oon käyny teillä Marjoniemessä, vaan sua ei oo näkyny Pihlajakummussa — siis kiiruhda korjaamaan moinen kardinaalimoka. Mä oon laittanu jo sun nimes listaan, joten varmista tulos pian.

Äiti ja isä ja Martin kiljuu terveisiä ja Martinin kaveri Vesku, joka on meillä kylässä, käski sanoa että mukavat tyttölapset on aina tervetulleita jaloon jengiin. Vesku-parka ei ehkä osaa ilmasta ajatuksiaan kovin hienosti, mutta sen sanoissa on vinha perä: sä oot tervetullu, muista se — vastaväitteitä ei kuunnella. Nähdään siis pian, koita kestää siihen asti ja pidä mielessäs, että me ajatellaan sua koko ajan, eikä koskaan jätetä sua yksin. Suruajasta selviämistä

toivoo ystäväsi Martina

Ja niin kevät vaihtui kesään siten, että mä pakkasin kimpsut ja kampsut ja suunnistin Marjoniemen — oman tallin — leirilaitumilta Pihlajakumpuun, lähelle kesämökkiä ja kauas Tsarevitsin muistosta.

I

Lits, läts, loiskis… Durabellin jalat vajosivat joka askeleella syvemmälle kuraan, vaikka yritin ohjata sitä tien sivuun, missä oli vähän kuivempaa. Durabell puhisi tyytymättömänä, kun suuret sadepisarat putosivat lätsähtäen sen selkään ja satulalle ja valuivat kylkiä pitkin alas. Tiellä oli jättimäisiä lätäköitä, joita mä väistelin parhaani mukaan vilkuillen synkästi uusiin saappaisiini. Mutisin muuttavani etelään, ja Durabell nyökäytti päätään alistuneesti.

— Liia! Oota mua!

Saara loikki mut kiinni ja taputti Durabellin kosteaa kaulaa.

— Hirveä ilma, Saara ähki. — Onneks Dellu meni edellisen tunnin ettei tarvinnu talutella sitä näissä lätäköissä.

Saara tarttui toiseen ohjaan ja auttoi mua vetämään Durabellin kovemmalle alustalle tien viereen. Se puhua pajatti taukoamatta.

— Mä en käsitä, miksei Ville voinu antaa mulle Puckia. On ilkeetä pistää mut ridaamaan Dellulla, joka ei tällasella ilmalla vahingossakaan käyttäydy kunnolla.

Mä hymyilin vähän kierosti.

— Ville haluu, että me ridataan muillakin kun suosikeillamme. Pitää oppia pärjäämään kaikenlaisten kahjojenkin kanssa.

— Ja miks, sitä mä en ymmärrä, puuskahti Saara. — Villen täytyy olla ihan pimee, kun yleensä panee Dellun ulos tällä säällä.

— Sä et taida olla Dellu-fani.

— Äh, siitä on ikuisuus, kun mä oon saanu Puckin.

Durabell kiihdytti askeleitaan, ja me huokasimme helpotuksesta tullessamme maneesin ovelle. Edellisen tunnin ratsastajat olivat jo lopettaneet ja ohjanneet hevoset keskelle riviin.

Saara tallusteli vaalean Delikantin luo, ja mä käänsin Durabellin niin, että se seisoi osastossa muiden lailla. Kiristin satulavyön, laskin jalustimet ja nousin sitten hitaasti selkään. Durabell olisi lähtenyt heti liikkeelle, mutta mä pidätin sitä sen aikaa, että sain jalustinhihnat sopivan pituisiksi.

Ville, meidän viiksiniekka ratsastuksenopettaja, tuli tarkistamaan, että kaikki on kunnossa ja totesi:

— Durtsi näyttää olevan menopäällä. Ala vaan painella sen kanssa ja muista pitää kevyt ohja, muuten se voi viedä sua.

Lokakuinen sade piiskasi maneesin kattoa, tuuli kierteli nurkissa etsimässä sisäänpääsyä, ja hevoset pälyilivät ulos avoimesta ovesta. Näin syrjäsilmällä, kuinka Ville kiinnitti köyden oven eteen ja sytytti tupakan.

Saara kuului manailevan Dellua, joka kiukutteli parhaansa mukaan: hirnui tallille menevien hevosten perään, oikoi kulmissa ja esitti vauhkoa aina oven luona. Ville puhalteli savurenkaita ja huusi kiusoittelevasti:

— Saara! Mitä jos mä ilmottaisin sut Dellulla kansallisiin?

Saara kouraisi ohjat käsiinsä ja kääntyi kimmastuneena.

— Mitä mä oon sulle tehny? Tää luupää kuvittelee olevansa joko käärme tai kaalimato! Se ei raukka tiedä, mihin jaloon sukuun on syntyny!

Delikant otti vaarin Saaran kohonneesta äänestä. Se ampaisi matkaan. Saara kuitenkin katkaisi menon alkuunsa nojautumalla voimakkaasti taaksepäin ja kiristämällä ohjia.

— Vitsi tästä tulee kivaa, se mutisi ohittaessaan mut ja mä tirskahdin.

Kaikki oli äkkiä ihanan tuttua. Sade, syksyn tuuli, satuloiden narina, Villen tupakan tuoksu, Saaran ja Villen sanasota, hevosen liikkeet mun allani.

Kahden kuukauden ridaustauko oli saanut mut tuntemaan itseni jäykäksi, mutta Durabellin pitkä, vetävä askel kutsui mukaan, ja hiljalleen mä rentouduin. Ville siirtyi keskelle ja kehotti meitä ottamaan ohjat.

— Durabell menee kärkeen, sen jäljessä tulevat Puck, Kosmea, Carazom ja Lira. Delikant siirtyy viimeiseksi.

Kannustin Durabellin kevyeen raviin, keskityin ratsastamaan kulmat tarkasti ja teroitin kuuloni saadakseni heti kiinni Villen ohjeista. Kevyt ravi vaihtui harjoitusraviksi, täyskaarrot muuttivat suunnan ja pysähdyksistä tehtiin etuosankäännöksiä. Durabell myötäsi, kohosi ja kävi keveämmäksi, pohkeenväistö sujui siltä kuin uni, ja mä taputin sitä onnellisena.

Vapaan käynnin aikana Ville käski meidän lyhentää jalustinhihnat. Me tottelimme innokkaina, sillä Ville ei antanut meidän hypätä usein. Hän pysäytti Durabellin ja kysyi multa:

— Harry Holmströmhän opetti sua siellä kesäleirillä?

Mä nyökkäsin.

— Susta taitaa olla mukavaa istua taas satulassa?

Nyökkäsin toistamiseen. Rapsuttelin Durabellin harjaa ja sanoin:

— Umpisuoli oli tosi pottumainen juttu, mutta nyt on sekin leikattu. Mä en ois ikinä uskonu, että Durtsi voi olla näin nasta.

Villekin taputti ruskeaa hevosta.

— Se on hyvä hevonen, mutta katso, ettei se anna sulle kyytiä hyppyjen aikana. Durabell tykkää mennä lujaa.

Ville rakensi laatikoista ja puomeista vajaan metrin korkuisen esteen, kertasi sitten lähestymissäännöt ja tarkisti lopuksi, että kaikki tekivät puolipidätteen oikein.

— No niin, Liia aloittaa. Ravaa aina kulmaan asti, äläkä anna Durtsin sännätä. Sen on toteltava sun määräämää tempoa.

Mä selvisin mielestäni hyvin, mutta Ville valitti liiasta vauhdista ja pani hypyt uusiksi pariin kertaan, ennen kuin oli tyytyväinen.

— Näyttää siltä, että Durabellin vauhti on tarttunu suhunkin, se valitti. — Kyllä sä vielä tän korkusilla esteillä pärjäät, mutta tiedät itsekin, ettei se radalla tossa vauhdissa suju.

Tiesinhän mä sen. Ajattelin Amorinaa, joka oli innostunut herkästi ja sännännyt matkaan tuultakin nopeammin. Ajattelin liehuvaa harjaa, vaivatonta menoa ja rohkeita, pyöreitä hyppyjä, joihin mukautuminen oli ollut helppoa, vaikka vatsanpohjassa oli nipistellytkin.

Durabellissa oli hieman samaa huimapäisyyttä, eikä mua huvittanut hillitä sen intoa, koska se selkeästi palautti mieleen kesän, Pihlajakummun ja vaalean, vastustamattoman hevosen. Amorinan…

Mä havahduin kaaokseen, jonka aiheutti Carazom, suuri vaalea raudikko. Se oli saanut tarpeekseen ratsastajansa kiukkuisista potkuista ja pukitti parhaillaan sydämensä pohjasta. Tarja kupsahti alas ja päästi Villen raivokkaista komennoista huolimatta otteensa ohjista. Carazom ryntäili edestakaisin maneesissa ja vei juoksuun mukaan Liran ja Durabellin.

Saara oli ohjannut Dellun muuriesteen viereen ja seuraili sieltä kiinnostuneena tapahtumia. Saara on sellainen; se suojautuu ensin ja etsii sitten aitiopaikan. Joskus mä kadehdin sen taitoa selvitä tukalista tilanteista.

Ville pyydysti Carazomin ja pakotti itkua tuhertavan Tarjan takaisin selkään. Lira ja Durabell jatkoivat vimmastunutta laukkaansa.

— Ohjatkaa voltille, ääliöt! karjui Ville, mutta Liran ratsastaja näytti saaneen jäykkäkouristuksen ja mä nauroin ääneen lennokkaan laukan huumaamana. Vasta Villen pysäytettyä Liran pidätin vastahakoisesti kuumentunutta Durabellia ja käytin kaikki voimani saadakseni sen voltille. Durabell taipui, kai koska sitä ei huvittanut juosta kilpaa yksinään. Rauha palasi maneesiin.

— Hemmetti teidän kanssanne,