Metsohaukkuja ja tervastulia

By Erkki Tuominen

Kuhmolainen Erkki Tuominen lähtee ystävineen ja koirineen Pohjois-Karjalan aitoihin erämetsiin nauttimaan luonnonrauhasta. Tervastulet lämmittävät tunnelmallisesti iltasella, ja päivällä kumppanukset tutkivat ympäristöään. He kohtaavat kuitenkin myös autoteitä ja paljaita hakkuualueita, jotka jäävät askarruttamaan. Luonnontilaisia metsiä uhkaa muutos.Koe Pohjois-Karjalan koskematon luonto ja tunnelmallinen tervastulien loimu tunnetun eräretkeilijän matkassa! -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 4, 2022
• ISBN: 9788728136713

Book preview

Metsohaukkuja ja tervastulia

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1977, 2022 Erkki Tuominen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728136713

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

METSOHAUKKUJA JA TERVASTULIA

Ihan tuntui siltä, kuin taas olisi takanapäin yksi sellainen päivä, joita Luoja ei kaikille jakelekaan.

Hanhestajan onnenhetket

Juuri sieltä menolammelta kuului kiväärin kimaus, heti perään kajahti haulikon matalampi ääni. Ensimmäinen ajatus oli: Perhana, kuka sinne jo ehti!

— Saikohan? Urpo ajatteli ääneen.

Riika keksi etääntyvän parven ja laukkasi vimmatusti perään.

— Siellä menee, itse totesin.

Kun tulimme lammelle, näkyi ohut savukiehkura kipuavan taivaalle takarannan petäjikön seasta.

— Taidetaan keittää peijaiskahvia, sanoin. — Käydäänkö?

Tulilta nousi pitkästi laihaa ja vilunaamaista miestä.

— No, voi perkele, sinäkö se täällä räiskit ja kahvittelet!

— Terve, tuli vaisu vastaus sinisten huulien raosta.

— Missä hanhi?

— Missä lie.

— No, etkä sinä saanut?

— En.

— Sinäkö ammuit?

— En.

— Kuka sitten?

— Kuka lie ollut.

— Jo nyt on miehellä sanat tiukassa. Pitääkö tuota odottaa niin kauan, että saat kuumalla kahvilla huulesi sulamaan. Selvitä nyt hitossa, mitä täällä oikein tapahtui. Me kuultiin kaksi laukausta.

— Niin sitä kuulin minäkin. Minä kesällä lakka-aikana löysin tämän lammen. Rannalla oli niin pirusti hanhen sulkia ja paskoja. Minä jo silloin arvelin, että tähän mina tulen kytikseen, kun ei ole koiraa. Kyllä ne koiramiehet ajelee hanhet tänne. Tuossa minä makasin koko eilisillan, ja oli niin saatanan kylmä, kun en älynnyt ottaa tarpeeksi vaatetta. Vaan pimeään asti olin. Yön minä olin tuolla kämpällä, vaan ei siellä paljon nukkumisesta tullut tolkkua. Muuan vodkaturisti rallatti koko yön ja nukahti vasta aamulla, kun muut lähtivät metälle… Minä tulin tähän jo aamuhämärissä, ja oli vielä kylmempi kuin illalla. Puoleen päivään saakka arvelin olla, mutta ei tarvinnut. Hanhet tuli ennen. Viiden parvi tuli tuolta vastapäisen kankaan takaa suoraan kohti. Kylmä hävisi kerralla, ja parvi pudotti korkeutta ja oli laskeutumassa. Sitten vaan yhtäkkiä tuolta vastapäätä pamahti kerran ja toisen heti perään. Hanhet painuivat huuthelvettiin, kaikki.

Teki melkein mieleni kirota.

Arvelin, jotta joutaa kahvinkeittoon.

Ei metsässä ole tapana toisen huonoa tuuria surkutella. Jos on tarpeeksi hyvä kaveri, aina toki voi vähän piruilla. Nyt oli sentään myötätunto lähempänä kuin vahingonilo. Kuulomatkan ulkopuolella Urpo ravisteli kotvan päätään ja totesi:

— Jo pitää olla pitkä vieteri, kun koko illan ja aamupäivän makaa poterossa eikä muuta kuin odottaa.

— Oletko sitä mieltä, että on yksitoikkoista hanhijahtia.

— Ei kävisi minun veriini!

Viiden lammen rannalla kyykimme sen illan aikana. Yö nukuttiin honkatulilla laavussa.

Uusi päivä oli aamukuudessa.

— Hei, tuolla menee!

— Viisi.

— Olisiko ne eiliset?

— Saattaapa hyvinkin.

— Ne kääntyy! Perkele, ne tulee ihan kohti! Mättään koloon ja äkkiä!

Seisoimme keskellä puutonta rämettä. Siinä samassa sitten jo olimmekin maha sammalessa, poski kiinni suotuppaassa, suovilla kutkutti nenää, ja silmät napittivat lähenevää parvea. Minulla oli haulikko valmiina käsissä, ja sitä mukaa kun parvi läheni ja pudotti korkeutta, vedin vartalon alla oikeaa jalkaa koukkuun valmiina ponnistamaan.

Ne tulivat ihan suoraan kohti. Se oli aivan uudenlainen tilanne. Maata siinä ja odottaa ja yrittää tekeytyä joksikin helkkarin rahkamättääksi ja tuijottaa, kuinka viisi hanhea lähestyy kuin hävittäjälaivue.

Parvessa meni järjestys sekaisin, kun pomppasin jaloilleni. Sain laitimmaisen mielestäni mukavasti jyvälle, ja laukaus lähti. Viisi siipiparia viuhtoi entistä hätäisemmin. Laukaisin toisen kerran.

— Voi perkele, pääsi suustani puoliääneen.

Metsän laidan tasalla muodostelma oli taas kasassa ja suuntasi kohti etelää.

— Hei, kato tuota yhtä! Urpo hihkaisi.

Se lähti erilleen, lähti putoamaan, kaukana.

— Seuraa nyt tarkkaan! huusin. Tuonne menee, tuon matalan metsän kohdalle.

— Putosi! Urpo hihkaisi.

— Puoli kilometriä ainakin, vastasin masentuneena.

— Onhan meillä koira!

Riika laukkoi vimmattua vauhtia luo kuultuaan laukaukset ja oli hölmistyneen näköinen, kun mitään ei näkynyt. Putoamispaikka oli rämeen takaisessa metsässä, likimain puolen kilometrin päässä. Saman verran sieltä lie ollut läheiselle järvelle.

— Juokse rantaan! huusin Urpolle. Se saattaa yrittää järveen. Minä menen tuonne Riikan kanssa.

Juoksimme.

Juostessani muistin muutaman vuoden takaa näiltä samoilta maisemilta, miten nopeasti Urpon haavoittama hanhi silloin juoksi liki kilometrisen kannaksen poikki toiseen järveen, ui sen yli ja ehti vielä pinkoa metsään yli puoli kilometriä, ennen kuin Tessuni sen tavoitti kovan kilpajuoksun jälkeen.

Usutin Riikaa, ja ihan näytti kuin se olisi ymmärtänyt. Sinne se hävisi metsään, kun itse vielä poljin rahkamättäitä puolisuossa. Ennen metsän reunaa oli pakko vaihtaa kävelyksi, ja Riika tuli jo vastaan, mutta palasi takaisin, kun kädellä viittasin sille suuntaa. Harasin metsää ristiin rastiin näkemättä enää edes koiraa. Mielestäni olin niillä main, minne näimme hanhen tipahtavan. Edessä alkoivat jo puut harveta ja järven vesi pilkahteli niiden lomasta. Panin uudestaan juoksuksi kohti rantaa. Urpokin oli tulossa rannan suunnassa.

— Ei mitään! huusin.

— Missä koira on? kuului vastaan.

— Ei ole näkynyt pitkään aikaan.

— Se oli äsken rannassa. Tuli tuolta metsästä kuono maassa, mutta palasi takaisin. Se oli jäljillä varmasti!

Siinä kun huudeltiin, Riika tuli uudestaan. Se tuli juuri sieltä, mistä minäkin äsken. Se tuli hyvänlaista ravia kuono koko ajan tiukasti maassa. Ihan vähän ennen rantaa se seisattui kuono koholla.

— On se saakeli ehtinyt mennä veteen! huusin.

— Ei takuulla ole ollut järvellä!

Siinä samassa Riika syöksyi. Vesi roiskahti, ja näin hanhen uimassa selälle päin. Juoksin rantaa kohti, lähemmäs ja laukaisin, toisen kerran. Hanhi ui.

— Ammu perkeleen äkkiä luotipiipulla! Se on liian kaukana, huusin Urpolle.

En ollut housuissani pysyä, kun hanhi koko ajan ui edemmäs, ja Urpo yrittää rantamättäältä hakea ampumapaikkaa.

— Ammu nyt, jumalauta jo!

Lopultakin pamahti, ja luoti iski veteen ainakin kaksi metriä hanhen takana.

— Helvetisti yli!

Uusi laukaus ja hanhi selällään!

Urpo pomppasi pystyyn, hyppi ilmaan, heilutti asettaan ja huusi:

— Me saatiin se! Me saatiin se! Erkki, me saatiin hanhi! Meillä on, Erkki, hanhi!

Itse yritin olla hyvin jämynä, vaikka mieli teki huutaa vielä kovempaa.

Riika haukkui rannalla tulenvimmatusti. Ei ollut kattoa kenenkään riemulla.

Riika yritti lähteä hakemaan, koetti jalalla vettä, haukkui ja yritti, mutta ei. Niin siinä kävi kuin viime syksynä Kortteisella sorsien kanssa. Ranta oli heti äkkisyvä, eikä Riikalla sisu riittänyt heittäytyä uimasilleen, vaikka kuinka olisin usuttanut. Tuuli kävi meihin päin, ja hanhi tulla lirutteli hiljakseen meitä kohti. Kuta lähemmäs se tuli, sitä kovempi oli Riikalla hätä. Rantamättäältä se sitten urhoollisesti veti saaliinsa kuiville. Kyllä vain sitä kannatti kuvata. Urpo riiputti hanhea jaloista ja toisti tuota samaa:

— Erkki, meillä on hanhi!

— Muistatko, montako vuotta on ollut väliä? kysyin.

— Kolmeko vai neljä?

— On viisi.

— No sitten jos koskaan olisi hartaushetki metsän jumalille paikallaan.

Siinä rantamättäällä, jaloissa hanhi ja tyytyväinen koira, siinä se vietettiin.

Lähdimme leiripaikalle onnellisten miesten kepein askelin. Mieli lauloi ja kielellä oli elämisen maku. Sillä hetkellä oli toviksi tavoitettu jotain vuosien takaisista tunnelmista. Niin moni muu asia, joskus suuri ja harvinainen, oli ajan myötä muuttunut harmaan arkipäiväiseksi. Ei toki sentään hanhen saanti.

Yöllinen honka tuprautteli vielä hiljakseen ohuita savukiemuroita ilmaan. Aurinko oli kivunnut petäjänlatvojen yläpuolelle ja tuijotti suoraan laavun sisään. Se lämmitti ja raukaisi. Niin teki myöskin hyvänolon tunne. Silmät hakeutuivat puun oksassa riippuvaan hanheen, ja aina silloin mieli vetäytyi kutittavaan hymyyn.

On suurenmoinen hetki, kun saa katsella taivaisen kelon oksalla istuvan vanhan metson vihreältä välkkyvää rintaa pystykorvan vimmatusti haukkuessa puun alla. On hienoa, kun saa laukaista aseensa kettuun, joka ajokoiran intohimoisen haukun saattelemana viilettää passipaikan editse. Voitonhurmaa tuntee sillä hetkellä, kun päivän on jäljittänyt näätää, ja sitten illansuussa koiran haukku kiepsauttaa sen eteen petäjän oksalle. On lukemattomia muita tilanteita, jolloin metsästäjän mieli elää ja nauttii. Mutta en vielä missään ole tuota kokenut sillä tavalla kuin hanhijahdissa. Sumua, sadetta, pakkasöitä, honkatulia, palelemista ja loputonta rämeiden polkemista. Paikkoja, elämyksiä, koiria ja hyviä kavereita. Hanhien kaklatusta aamuisen usvan seassa. Onnen ja epäonnen laukauksia. Kahden vuosikymmenen muistikuvien mylläkkä mielessä painuu silmä kiinni ja kolmen tyytyväisen hanhestajan henki hiipii nukahtavan nuotion yli muistojen hanhimaille.

Karkeakarvainen kuhmonnoutaja

Sinä syksynä sattui elokuun kahdeskymmenes keskiviikoksi. Me pääsimme pojan kanssa aloittamaan vasta perjantaina, ja silloinkin kello lähenteli jo neljää iltapäivällä, ennen kuin selvisimme taipaleelle. Riika otettiin mukaan, ja viidenkymmenen kilometrin ajon jälkeen oltiin Koukkulan kämpällä. Kun lopulta seisoimme Löytöjärven rannassa kiikaroimassa, olivat kellon viisarit jo pudonneet viiden ja kuuden välille.

Ei näkynyt lintuja.

— Tuolla on kaksi miestä, sanoin.

— Anna kun minäkin.

Ojensin pojalle kiikarin.

— Mitähän ne tuolla istuu?

—