Jahtipäiviä

By Erkki Tuominen

Miten metsästys muuttui 1950-luvulta tultaessa 2000-luvulle? Kuhmon metsät kuin omat taskunsa tunteva Erkki Tuominen piti päiväkirjaa retkistään ainakin viisi vuosikymmentä ja vangitsi samalla ainutlaatuisia välähdyksiä suomalaisen luonnon ja metsästyksen historiasta. Tässä muistelmateoksessa Tuominen kokoaa päiväkirjamerkintänsä yhteen. Hän kuljettaa lukijaa hienosta oivalluksesta ja tunnelmasta toiseen ja näyttää, kuinka luonto ja luonnossa liikkuva ihminen ovat muuttuneet ajan saatossa.Matkaa halki vuosikymmenten ja tutustu kokeneen oppaan johdolla aitoihin, suomalaisiin erämetsiin! -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 4, 2022
• ISBN: 9788728136683

Book preview

Jahtipäiviä

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1997, 2022 Erkki Tuominen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728136683

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Ilman menneisyyttä

ihminen on vain

tuulenvire

Torgny Lindgren

Mikolle ja Sakarille

Lukijoilleni

Olen pitänyt metsästyspäiväkirjaa likimain viisikymmentä vuotta. Siltä ajalta on kirjassa merkintä noin puolestatoista tuhannesta jahtipäivästä.

Näitten pohjalta tämä kirja on rakennettu.

Haluan kuljettaa Teidät mukanani läpi kuluneen puolen vuosisadan kokemillani eräretkillä. Pääsette seitsentoistavuotiaan nuorukaisen mukana aloittamaan erästystä Satakunnan riistamailla neljä- ja viisikymmentälukujen vaihteessa, sieltä vastavalmistuneen opettajan matkassa Kuhmon salojen silloin vielä lähes koskemattomiin metsiin. Pääsette kokemaan miten aika, muuttuneet olosuhteet ja miehen ikääntyminen ovat muokanneet asenteita ja suhtautumista tähän hienoon harrastukseen.

Toivottavasti voitte näitten juttujen kautta kokea jotakin siitä, mitä minä itse olen menneen puolen vuosisadan aikana saanut kokea ja elää.

PÄIVÄKIRJOISTA POIMITTUA

Olen alkanut pitää jahtipäiväkirjaa vuoden 1949 alussa. Olin silloin 17-vuotias. Siitä lähtien on jokaisesta metsästyksestä jonkinlainen merkintä. Ainakin sää, missä on oltu, ketä on ollut mukana, koirat, mitä saatu. Joskus on vain pari riviä, joskus kokonainen sivu.

Jahtipäiväkirjani ensimmäiset merkinnät

2.1.1949 Sunnuntai. Jukan kanssa perämetsällä. Koirat hakivat turhaan Mäntysuon etupuolelta. Pella sai Mäntysuon itäpäästä jäniksen liikkeelle. Viri yhtyi. Eksyimme toisistamme. Jänistä ei saatu.

6.1.1949 Loppiainen, uusi lumi. Keli kohtalainen. Jussi L:n kanssa rusakoita ajattamassa. Ammuin rusakon V:n ja H:n talojen välistä, saman tien päästä, josta jo kerran aikaisemminkin. Tähän asti suurin rusakkoni (3,6 kg). Saimme vielä toisen ajon. Rusakko tuli maantietä pitkin perässäni. Rupesi satamaan ja ajo keskeytyi.

Metsästyskauden 1948–49 tulos:

metso naaras 1, teeri naaras 1, uros 2, pyy 4, sinisorsa 1, tavi 1, pilkkasiipi 1, tukkakoskelo 1, rusakko 3, metsäjänis 5

9 lajia 20 kpl

Useimpien vanhojen merkintöjen kohdalla silmä pysähtyy ilman minkäänlaista muistikuvaa. On vain päiviä, nimiä, saaliita. Elettyjä ja koettuja kumminkin. Toisinaan päivä palaa mieleen ja sen voi elää uudestaan.

Ensimmäisen rusakkoni muistan selvästi, vaikka en silloin vielä päiväkirjaa pitänyt. Kotoa vain muutaman sadan metrin päässä oli Arosella kaksi peltolänttiä ja niitten välissä kaistale metsää. Sen laidassa, isomman pellon kupeella oli heinäsuuli. Sen nurkalle ammuin ajosta ensimmäisen rusakkoni.

Jännä on miten jostakin jahdista on jäänyt mieleen täysin toisarvoinen yksityiskohta. Syksyllä viisikymmentäkaksi olimme Frimanin Jukan ja Rouhelon Kaukon kanssa Honkakoskella sorsastusta aloittamassa. Ammuimme päiväkirjan mukaan Jukan kanssa yhteensä kahdeksan sorsaa. Niistä ei ole minkäänlaista mielikuvaa, mutta aivan selvästi muistan, kuinka jahtiin mennessämme pudotin korkealla ylilentäneestä varisparvesta yhden. Siitä variksesta ei päiväkirjassa ole mainintaa. Toinen sorsajahti on jäänyt mieleen hyvin elävästi. Olimme Jukan kanssa Harjunpään joen varressa iltahämärissä kyttäämässä sorsia. Sorsista en mitään muista, mutta sen rusakon muistan. Rusakko oli tullut pellolle jokirantaan syömään. Jänisjahtiaika ei vielä ollut, mutta sen rusakon päätimme ampua.

Ojanpohjaa pitkin ryömin rusakon kohdalle. Se söi kaikessa rauhassa parin saran leveyden päässä. Kun ammuin, se jäi pyörimään pellolle. Juoksin sinne ja huitelin sitä haulikon piipulla. Kotiin mennessämme meidän oli pakko kävellä läpi kylän. Odottelimme pimeään saakka ennen kuin uskalsimme ja riisuin puseron päältäni ja käärin rusakon sen sisään, ettei kukaan näkisi.

Kotona äiti ja isä olivat jo nukkumassa eikä vastaanotto ollut erityisen lempeä, kun kannoin rusakon raadon sängyn viereen.

Paisti siitä tehtiin.

Tapauksella on jälkinäytöskin.

Kotona huomasin, että haulikosta puuttui etutukki. Se oli rusakkoa huidellessani tipahtanut sinne pellolle. Seuraavana päivänä kävimme sen etsimässä.

Selvimmin palautuvat mieleen ne koirat, joitten kanssa on yhdessä saalista tavoiteltu.

Niiltä ensimmäisiltä vuosilta nousee ylitse muiden Pella.

Pella oli ns. risteytetty ajokoira, syntynyt v. 1944. Sen suonissa virtasi englantilaisen kettukoiran verta. Pella oli jo aikuinen koira, kun Virtasen Anteron kanssa porukassa ostimme sen Kullaalta. Pellan isäntä oli kuollut ja se eleli Kullaalla maalaistalossa ja oli tottunut ajelemaan jäniksiä yksinään, omia aikojaan päiväkaudet.

Vuoden päivät meni, ennen kuin Pella kotiutui Harjunpäähän uuteen kotiinsa. Kun se oli omissa oloissaan saanut metsästellä se tavallisesti irti päästyään lähti siihen suuntaan, mihin kuono osoitti. Meistä se ei välittänyt. Monasti alkuun näimme sen vain aamulla ja seuraavana päivänä sain käydä sen hakemassa Kullaalta sieltä entisestä kodistaan. Monta kertaa sen ensimmäisen syksyn ja talven aikana. Se oli aina liki kolmenkymmenen kilometrin polkupyörälenkki. Paluumatkan Pella juoksi taluttimessa polkupyörän vierellä.

Frimanin Jukka oli paras metsästyskaverini. Monet päivät jahtasimme yhdessä rusakoita Harjunpään peltoaukeitten laitamilla. Pella oli oppinut rusakoitten kanssa taitavaksi. Rusakko rakasti ajossa erityisesti teitä. Siihen aikaan autoja tuli vielä teillä vastaan harvemmin kuin hevosia ja rusakko saattoi ajossa juosta kilometrinkin tietä pitkin. Jossakin vaiheessa se sitten teki paluuperän ja loikkasi tieltä metsän puolelle.

Pella oli rusakon tavat oppinut. Se kulki hidasta vauhtia tien laitaa kuono tarkasti maassa. Jos hajuja ei löytynyt, se palasi tien toista laitaa takaisin. Ellei löytynyt vieläkään, se jatkoi eteenpäin siitä, mihin edellisellä kerralla lopetti. Hukat saattoivat kestää puoli tuntia tai tunninkin, mutta sitkeästi Pella lopulta kaivoi tieltäloikan esiin ja taas ajo jatkui lenkin metsässä palasi tielle takaisin ja taas käytiin selvitystyöhön.

Teitten varsilla olivat makeimmat passipaikat.

1.1.1950 Uusi lumi. Ammuin rusakon Penttilän luota (naaras 3,3 kg) ja toisen Metsälän luota (uros 4,2 kg). Jälkimmäinen suurin tähänastisista. Kolmaskin ruso näkyi.

29.1.1950 –9…–4, kylmä tuuli, vanha lumi. Jukan kanssa aukealla. Paljon rusakon jälkiä. Pella sai ajon läheltä Karhukorpea. Meni pitkin jokea kilometrikaupalla.

Monasti päivä kävi lyhyeksi, vaikka pimeästä pimeään jahtasimme. Sen verran usein kumminkin palasimme kotiin rusakko repussa, että seuraavan pyhän seudussa taas halutti lähteä uudestaan.

11.2.1951 Vanha suojalumi. Jukka ja Rouhelo. Lunta niin että koirat upposivat kokonaan hankeen. Seurasimme ketunjälkiä Valkamasta Koivulaan. Siellä otti kumpikin koira (Pella ja Viri) yhtaikaa oman rusakon. Pella hukkasi omansa maantielle. Viriä ei saatu pois ja viimein Jukka ampui ruson. Lähdimme suunnistamaan Lepistöön ja eksyimme.