Elämäni Koulut: Kertomus elämästä Neuvostoliitossa

By Viola Heistonen

Viola Heistonen kertoo kirjassaan muistoja elämästä tavallisena kansalaisena, suomalaisena, Neuvostoliitossa. Oman elämänkerran lisäksi kirjoitus kertoo koko Heistosten suvun vaiheista noin vuoteen 1990 asti.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jul 6, 2020
• ISBN: 9789528078395

Viola Heistonen

Viola Heistonen on inkerinsuomalainen paluumuutttaja. Hän syntyi vuonna 1936 Pohjois-Inkerin Lempaalan kunnan Oinaalan kylän Arvilan talon savusaunassa. Sieltä elämänmatka alkoi ja kiersi Udmurtian, Viron, Igomelin, Arkangelin, Minskin, Hatsinan ja Leningradin kautta Suomeen.

Book preview

Omistan kirjan Isoisälleni ja sukumme

kantaisälle Simo Heistoselle, hänen

lempilapsellensa, rakkaalle äidilleni Hilma

Heistoselle, tyttärelleni, lapsenlapsilleni,

heidän lapsilleen ja tuleville sukupolville.

Sisällysluettelo

Esipuhe

Lapsuus ja Koulut

Lapsuus Arvilassa

Aapinen

Paimentyttönä Virossa

Igomel

Seiska-luokka

Kasi-Luokka

Ammattiopisto ja Korkeakoulu

Matka Ammattiopistoon Arkangeliin

Opiskelijaksi Arkangeliin

Lomalle Igomeliin

Töihin Arkangeliin

Poikkeusluvalla Korkeakouluun

Pedagoginen Korkeakoulu.

Opiskelu alkoi

Leirit ja Työharjoittelut

Lomonosovin Instituutti

Hirsitalo Ja Väärä Koivu

Kesä Putinassa

Kolmas Vuosikurssi Arkangelissa

Toinen Kesäloma Putinassa

Neljäs Vuosikurssi

Lopputentti

Agitaattori

Vuoksen Valtiaat

Pikavisiitti Putinaan

Arkangeli. Työ ja Asuminen.

Ensimmäinen työpaikka

Töissä Arkangelissa.

Pohjolan Kisat.

Minsk. Työ ja Asuminen.

Hyvästi Arkangeli, Terve Minsk!

Opettajan Virka

Työ Yliopistolla

Kesäleirille

Yliopiston Leiri

Leiritoiminta

Työ Narach-Leirillä

Loma Putinassa

Takaisin Minskiin

Tarkastustehtävä

Tennisottelu

Oppaaksi Minskissä

Koulutus Oppaaksi

Oppaana Minskissä

Kokemuksia Oppaan Työstä

Suomalaisia Khatynjin Muistomerkillä

Vierailijoita Minskissä

Ekaluokalle Kouluun.

Odessa. Kesä 1970

Kuuma Kesä

Kohti Kesää

Kiireinen Kesä

Intuitio

Hatsina. Työ ja Asuminen.

Hatsina

Ihastunut Hatsinaan

Liikunnallinen Työ

Opetusministeriön Tarkastuskomissio

Suunnistus Oli Harrastukseni

Suunnistusmaastot

Oppaan työ.

Oppaaksi Leningradiin

Matkat Oppaan Koulutukseen

Oppaana Leningradissa

Olympialaiset Tulossa

Pyrin Inturistin Oppaaksi

Inturistin Oppaana

Täydennyskoulutus Moskovassa

Unelmatyö Oppaana

Opasmuistoja

Oppaana Arkangeliin

Opastus Kiovaan

Opastus Abhasiaan

Näkemiin Inturist

Luistelijan Uralla

Luistelua Legendojen Kanssa

Udmurttian Kierros

Sodat Ja Udmurttia.

Takaisin Kotiin. Udmurttia 1945

Menkää Pois!

Muutto Volossovaan vuonna 1956

Sukulaiset

Terrorin Uhrit

Suku Hajoaa

Anni-Täti

Amalia-Täti

Lyyti-Täti

Äitini Hilma-Maria

97 Vuoteen Mahtuu Monenlaista…

Uskonto

Veljeni Anatoli

Tiilitalo

Lempi-Täti

Eino-Eno

Arvi-Eno

Viljam-Eno

Sulo-Eno

Oinaalan Tirraset

Metsätyö

Tahvana

Varpu-Mummo

Varpu-Mummo Udmurtissa

Perestroika.

Berliinin Muuri

Vallankaappaus 1991

Glasnost

Vapaammat Tuulet

Juhannus

Elämäni Syklit

Elämäni Syklit

Lähtö Suomeen

Esipuhe

Vasemmalla Isoisä Simo Heistonen ja Isoäiti Katri Heistonen, os. Tirranen. Oikealla Simo Heistonen Igomelissa 1950-luvulla.

Olen syntynyt vuonna 1936 Inkerinmaalla silloin vielä täysin suomenkieliseen ympäristöön Pohjois-Inkerin Kirjasalon seudulla. Tarkka syntymäpaikkani on:

Arvilan talo

Oinaalan kylä

Lempaalan pitäjä

Nyt kun Inkeriä ja sen yhtenäistä suomenkielistä kansaa ei enää ole olemassa ja suvustanikin ovat poistuneet ajasta iäisyyteen kaikki ne, jotka muistivat entistä elämää Inkerissä, niin halusin laittaa kirjan muotoon lapsuuden ja elämän muistelmia sieltä kaukaiselta syntymäseudultani ja kertoa muistissani säilyneet tapahtumat, niin omat kuin sukuni vaiheet, vaelluksella ympäri Neuvostoliittoa.

Olin viisi ja puoli vuotias, kun Heistoset yhdessä koko Oinaalan kylän kanssa pakotettiin lähtemään kodeistaan. Kodeista, jonne emme koskaan enää päässeet palaamaan.

Omistan tämän kirjan sukumme kantaisälle Simo Heistoselle¹ (1880 – 1963), 9-lapsisen perheen isälle, joka piti koko sukua koossa ja yhtenäisenä niin hyvinä aikoina kuin erityisesti vaikeissa olosuhteissa vaelluksella ja karkotettuna. Hänen ansiostaan suku pysyi henkisesti koossa.

Omistan kirjan myös Isoisän lempilapselle, rakkaalle Äidilleni Hilma-Maria Heistoselle² (1913 – 2014).

Viola Heistonen

(Jakonen)³

Kesäkuu 2020

Imatra

Suomi

---

¹ Хейстонен Семён Генрихович

² Хейстонен Хильма Семёновна

³ Яконен Виола Семёновна

Lapsuus ja Koulut

Lilja Klimova, Aino Vähikäs ja Viola Heistonen

Tuohivirsut jalassa lähdin minä ensimmäiselle koulutielle.

Lapsuus Arvilassa

Olin suomalainen jo syntyessäni.

Syntymäseutuni on vanhaa Inkerin suomalaisalueetta Arvilan Talo Oinaalan kylässä. Sain pulpahtaa tähän Maailmaan vanhassa Arvilan savusaunassa kevät maisemiin vuonna 1936 kuudentena päivänä maaliskuuta.

Vuodet ovat vierähtäneet ja maailma muuttunut! Haluan palata taakse nyt muistelmissani sinne kaukaiseen menneisyyteen, joka on jäänyt mieleeni ja jossa joskus ajatuksissani juoksen paljain jaloin niitä kapeita tallottuja kyläpolkuja pitkin naapurin taloon leikki kavereita tapaamaan.

Palaan vielä taakse siihen tunnelmaan, joka on säilynyt sieltä syntymäkodistani Heistosten Arvilan talosta, josta oli pakko lähteä maailmalle viisi ja puoli vuotiaana.

Tunteikkaat Muistot. Muistot ovat tosi tunteikkaat! Niin kuin vielä tänäänkin kuulisin ja jopa näkisin kuinka eloisa oli minun ympäristöni siinä elämän alkutaipaleen vaiheessa. – Ja kuinka vapaata elämä oli niin siellä kotipihalla kuin Oinaalan kylän yhteisössäkin!

Arvilan talossa ja sen ympärillä aina oli liikettä ja äänen sorinaa ja aina jotain hommia ja tapahtumia. Talon tontilla oli sauna, vinttikaivo, ainakin muistan kaksi aittaa talon vastapäätä. Maakuoppakellari oli ison näreen juurella, joka myös oli mieluinen leikkipaikka. Talosta pääsi suoraan porstuan kautta läävään.

Läävästä muistan Omena-lehmän, joka juuri oli synnyttämässä vasikkaa, kun vahingossa juoksin sinne. Poikimisessa auttajana oli Maalja-täti (Amalia). Kauhuissani juoksin takaisin taloon, että mitä Maalja tekee Omenalle!?

Vasikasta sitten tuli minun kaveri, jonka luona kävin joka päivä.

Savusauna. Arvilan savusauna oli se paikka jossa olivat syntyneet monetkin Heistosten sukupolvet ja jossa minäkin onnistuin pulpahtamaan tähän maailmaan!

Sauna oli rakennettu pienen tiikin, tekolammen, viereen. Tiikki erotti saunan ja Arvilan ison talon toisistaan. Muistan kyllä saunassa käynnin ainakin kerran.

Kun ylälauteilla oli aikuisia naisia ja he heittivät löylyä niin minä jouduin menemään alas oven kynnykselle vähäksi aikaa jäähdyttelemään kunnes aikuiset sitten alkoivat vastomaan.

Tekolampi Ja Vinttikaivo. Tekolammessa oli savinen pohja ja kirkas vesi, ainakin aamuisin, aina siihen asti kunnes joku pulahti sinne. Sitten se vesi muuttui sameaksi.

Minä kerran kävin tiikin pohjassa kun vahingossa putosin sinne ja enoni Sulo, ehkä silloin 9-vuotias ja Viljam, ehkä 11 ikäinen, jotka olivat aina seurassani suojelemassa minua siinä pihalla, nostivat minut sieltä pois.

Aikuiset vaan ihmettelivät sitten miksi hiukseni olivat savessa, vaikka juuri olin ollut vähällä hukkua!

Vinttikaivo kiinnosti minua kovasti, mutta oli jyrkästi kielletty mennä kurkistelemaan sinne. Pojat antoivat kurkistaa heidän läsnä ollessa. Se syvä pimeä kuilu, jossa vettä ei näkynyt, oli pelottava, joten kiinnostus jäi siihen. Ja olihan siinä vielä aina kansi päällä.

Leikkikaverit. Ensimmäiset leikkikaverini olivat minulle enot. Nuorempi heistä oli Sulo Heistonen. Hänestä tuli minulle eno kuusivuotiaana, kun minä synnyin. Sitten oli Viljam Heistonen, pari vuotta Suloa vanhempi.

Tyttökavereita olivat Lilja (Tirrasten talosta), Aino (Vähikästen talosta), Sylvi (Sokiaisten talosta) ja Roosa, sukunimeltään Shuprilina⁴.

Parhaiten muistan Liljan, koska sukulaistemme Tirrasten talo oli aivan lähellä meitä ja juoksin sinne kuin kotiin. Liljan ja Ainon perheet olivat sodan jälkeisessä vaelluksessa mukana. Roosan äitiä kävimme tapaamassa sodan jälkeen (1947) Leningradissa. Hän oli myyjänä ruokakaupassa. Taisi olla niin, että venäläisen sukunimen ansiosta heitä eivät vieneet piiritetystä Leningadista Siperiaan vuonna 1942. Näin he selvisivät hengissä piiritetyllä alueella jossain maaseudulla. Roosasta en tiedä mitään.

Perheyhteisö Minua ympäröi pienenä Isoisän omistamassa Arvilan talossa iso rakastava Perheyhteisö. Isäni joutui vankilaan minulle tuntemattomasta syystä Suuren puhdistuksen aikana Neuvostoliitossa ja äitini jäi pienen lapsen kanssa yksin. Tuo lapsi olin minä.

Isoisä Simo Heistosen ja Varpu Mummon (os. Tirranen) lisäksi talossa asuivat lapset Isoisän ensimmäisestä avioliitosta (Hanna-Katri Tirrasen kanssa): äitini Hilma-Maria, Lyyti, Aune-Amalia ja Anni.

Vanhemmat sisarukset Isoisän ensimmäisestä avioliitosta hoitivat pienempiä sisaruksia, joita tulikin peräjälkeen viisi: yksi tyttö: Lempi ja neljä poikaa: Eino, Arvi, Viljam ja Sulo.

Kun minä olin ensimmäinen ja silloin vielä ainoa lapsenlapsi Isoisälleni ja Varpu-Mummolle, niin rakkautta ja huomiota kyllä riitti.

Hyvä Päättyi. Mutta kaikki tämä hyvä päättyi äkillisesti, kun alkoi sota! Yhtenä syyspäivänä tuli viranomasilta käsky: 25 minuuttia aikaa. Kaikki avolava kuorma-autoihin, jotka tulivat hakeman kylän väkeä. Ei saanut ottaa mitään mukaan, paitsi lapset.

Kaikki joutuivat matkalle ilman eväitä ja lisävaatetusta, koska uskoivat viranomaisiin, että kun pommitus on ohi, niin pääsevät takaisin kotiin.

Mutta kotiin takaisin eivät ainakaan Oinaalan kylän asukkaat koskaan päässeet. Matkasta tulikin pitkä ja kun neljän vuoden päästä palasimme, niin kylästä ei ollut jäljellä yhtäkään taloa ei edes savupiippuja säilynyt. Arvilan talon peruskivet löysimme sen ison näreen avulla.

Mutta Elämä jatkui ja piti jaksaa päästä tämänkin vaiheen läpi!

Aapinen

Esikoulu. Kuulin ja puhuin pelkkää Suomen kieltä viisi ja puoli vuotiaaksi asti. Siinä minun äidinkielen oppini! Isoisän virsikirja oli minun Aapiseni ja Amalia-täti opettajani. Amalia-täti oli Heistosen tytöistä kaikkein oppinein, äiti hoiti nuorempaa veljeäni ja isoisällä oli kaikki talon hommat ja peltotyöt ja kiire suutarintöidensä kanssa saadakseen 13-hengen perheelle jalkineet kuntoon.

Isoisän virsikirja oli kirjoitettu goottilaisilla kirjaimilla. Ne minä opin evakkomatkalla Udmurttiaan. Jo ennen venäjänkieliseen kouluun lähtemistä luin virsikirjaa ja lauloinkin. Kun parvella lauloin laulua

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie…

niin pitkä on matka ei kotia näy…

Varpu-mummo, alhaalla kuunteli puuhaten ison kiukaan (uunin) ääressä ja muistan hänen sanoneen kyynel silmässä: kuinka kauniisti tuo lapsi laulaa! Olin hänen ensimmäinen lapsenlapsensa.

Lukemaan ja jopa kirjoittamaan opin niillä kauniilla, mutta vaikeilla, goottilaisilla kirjaimilla. Aune-Amalia, Maalja-täti opetti lukemista siitä isoisän virsikirjasta, jonka hän otti mukana evakkoon. Virsikirja kulki suvussamme aina tänne Suomeen asti. Äitini Hilma-Maria Heistonen piti siitä huolta. Nyt kirja on tuossa pöydällä ja muistuttaa paljon koko sukumme kohtaloista ja omastakin elämästäni! Kun 7-luokalla alkoi saksankieli ja kerran opettaja alkoi kertomaan goottilaisista kirjaimista ja malliksi kirjoitti taululle, niin minä kirjoitin kirjaimet helposti ja nopeasti. Hän ihmetteli kovasti, että mistä olen oppinut! Seitsemän vuotiaana osasin lukea Suomen kieltä sujuvasti.

Ensimmäiselle Luokalle Kouluun. 6. syyskuuta vuonna 1941 tuli, evakuointi, äkkilähtö kotoa, Inkerinmaalta, Lempaalan pitäjän Oinaalan kylästä, Arvilan talosta. Koko Pohjois-Inkeri tyhjennettiin suomalaisista. Meidät vietiin Udmurttiaan. Takaisin kotiseudulle emme koskaan päässeet.

8-vuotiaana (1944) aloitin venäjänkielisen virallisen koulun. Olimme evakossa ja asuimme udmurttialaisessa Sulvai’n-kylässä. Jo kouluun lähteminen oli iso projekti! Kouluun minua saattoivat, ei vain Heistoset, mutta myös evakossa olleet Oinaalan kylän naapurit, Tirraset. Heidän miniänsä Alina ompeli minulle jostain kangaspalasta puseron! Hameen, jonka helma oli kauniisti päätetty siksak-kuviolla oli neulonut Viljam-eno pellavalangasta, jonka oli Malja-täti värttinällä punonut rihmaksi. Tirrosilta oli saatu punottu kori. Nyt minä sain sen kirjoja varten. Mutta mikä parasta? Talvella minulla oli valkoinen kani-turkki, jonka äitini sai sota-avustuksena Amerikasta asti. Jalassa olivat uudet tuohivirsut, jotka Isoisä-Simo oli punonut. Olin tosi ylpeä!

Koulu oli pienen matkan takana. Oppilaita oli paljon. Muistan luokan opettajan. Hän oli isokokoinen hieman pelottava mieshenkilö, mutta sopeuduin hyvin ja en pelännyt häntä.

En muista että olisi ollut koulussa minkäänlaista syrjintää. Ulkona välitunnilla pojat kiusasivat ja kerran lensin keinusta, jota pojat tahallaan heittivät liian korkealle ja putosin siitä maahan ja sain pahan aivotärähdyksen, koska minun antoivat olla siinä niin kauan, että tulin tajuihini ja pääsin itse nousemaan. Ei siinä lääkäriä kutsuttu! Enkä muista kertoivatko siitä edes äidillenikään!

Syksyllä 1945 palasimme Udmurttiasta, mutta Oinaalan kylässä enää ei ollut yhtäkään taloa pystyssä. Löysimme vain talon peruskivet. Sama juna, joka toi meidät Perin asemalle, lähti parin päivän päästä viemään meitä muualle. Oinaala jäi taakse.

Uusi sijoituspaikkamme oli Leningradin alueella Volossovan lähellä oleva Putinan kylä⁵.

Volossovan / Putinan Koulu. Volossova oli aluetta, jossa olivat olleet saksalaiset ja vuosina 1946 – 1947 saksalaisia vankeja oli edelleen Sumino-sovhoosissa tekemässä töitä! Näimme heitä ison joukon talvella lapioilla raivaamassa lunta autotieltä ja heitä vartioimassa oli venäläisiä sotilaita pyssyineen.

Sinne sovhoosiin toivat myös inkeriläisiä töihin. Vähän ajan päästä saksalaiset vangit siirrettiin muualle ja sovhoosin töitä jatkoivat inkeriläiset.

Putinan koulu oli järjestetty Kostiaisen Annin taloon, jossa olivat majoittuneet sodan aikana saksalaiset sotilaat. Siinä oli kaksi isoa huonetta, joten 1, 2 ja 3 -luokkalaiset oli jaettu kahteen eri huoneeseen. Opettajia oli kaksi, muistan heidän nimensä mutta en sukunimeä: nuorempi oli Tamara Stepanovna ja vanhempi Maria Fedorovna.

Kävin Putinan koulussa vielä toisen luokan ja kolmannenkin. Sitten olisi pitänyt lähteä käymään neljättä luokkaa 3 kilometrin päähän Volossovaan, mutta pian tuli käsky kaikille inkeriläisille lähteä taas juna-asemalle tavaroineen ja meidät siirrettiin Itä-Viroon Võru⁶ -nimiseen paikkaan, jossa sitten jatkoin neljättä luokaa.

Paimentyttönä Virossa

Asuminen Volossovan piirin Putinan kylässä päättyi, kun viranomaiset vetivät aikuisille ristin passiin ja oli pakko lähteä taas minne käskettiin. Kaikki valmistautuivat matkalle, niin äitinikin. Kun viranomaiset tarkistivat passeja, niin äidilleni ilmoitettiin, että hän saa jäädä, koska hän on kaatuneen sotilaan leski.

Niinpä me jäimme Putinaan, eroon Heistosista jamuusta Oinaalan kylän porukasta. Se oli äkillinen ja virheellinen päätös äidiltäni, koska kaikki edelliset vuodet me olimme kulkeneet Heistosen suvun ja muitten kyläläistemme kanssa samassa porukassa ja se oli auttanut pärjäämään! Kun tavarajuna vei muut ja me jäimme, niin muistan kuinka tuli tosi paha mieli ja oudon turvaton tunne.

Matka Võruun. Päätimme äitini kanssa, että lähdemme etsimään heitä! Nyt pitikin sitten meidän kolmen, äitini ja kaksi lasta, lähteä omalla kustannuksellamme etsimään turvaa omaisten parista. Äiti sai selville osoitteen, jonne muut oli viety. Se oli Virossa lähellä Võru’n⁷ asemaa.

Lähdimme kävellen kaikkine kimpsuinemme ja kampsuinemme noin viiden kilometrin päähän Volossovan rautatieasemalle. Ensiksi piti kauan jonottaa lippukassalle ja kun se lippu oli saatu, niin sitten selvisi, että juna lähtee vasta seuraavana päivänä, joten oli pakko odottaa asemalla. Punahattuinen virkailija käski meidät pois odotushuoneesta, koska yöksi talo suljetaan. Minulla oli kuumetta ja äitini pyysi, että jättäisivät meidät vaikka lukon taakse, mutta siihen eivät suostuneet, joten äitini laittoi leveän ja korkean penkin alle matkatavaramme ja minä asetuin niitten päälle nukkumaan. Itse hän meni 6-vuotiaan veljeni kanssa ulos odottamaan aamun tuloa. Oli kuitenkin jo alkukesä, ei talvi.

En muista juuri mitään Viron matkan varrelta, mutta äitini kertoman mukaan, kolmen päivän päästä saavuimme matkan päätepysäkille Võru’n asemalle ja sieltä löysimme muut Kereppinimiseltä⁸ maatilalta.

Perillä meitä odotti kallion kupeeseen rakennettu iso talo. Me asuimme yläkerrassa, kaikkiaan 9 perhettä lapsineen. Yhteinen keittiö kaikille. Siellä perheet valmistivat vuorotelleen ruokaa. Aikuiset kävivät metsätöissä ja saivat vähän palkkaakin verrattuna siihen, että nälkävuosina edellisessä Sumino-sovhoosissa tekivät työtä ilman palkkaa.

Paimenessa. Tuli kesä ja alkoi lähestyä syksy. Minä halusin kouluun. Äidilläni oli huoli miten saada minulle vaatteita koulua varten. Palkka oli pieni ja kahden lapsen kanssa piti pärjätä. Hän oli kuullut, että lähellä isommassa asutuskeskuksessa on tori ja siellä virolaiset värväsivät siirtolaisia pimeään työhön ja tiettävästi kyselivät paimentyttöä. Äitini kysyikin minulta, että haluaisinko lähteä paimentytöksi. Saat siellä ruokaa ja vielä tienaatkin jotain. Oli luvattu säkki jauhoja. Minä tietenkin suostuin.

Paimentytön palkkana sain siellä joka aamu lasillisen maitoa ja ison palan vehnäleipää ja keltaista voita sen päälle! En muista saaneeni muita aterioita. Päiväunet sain nukkua heinäladossa. Työpäivän jälkeen yöksi pääsin emännän ja isännän makuuhuoneen oven taakse pieneen eteiseen. Siinä oli minulle sänky ja pöytä, jolla söin aamupalankin. En muista kuinka monta viikkoa olin paimentyttönä, mutta äitini oli pettynyt siihen mitä mitä antoivat palkaksi. Ei tullut säkkiä jauhoja, mikä oli luvattu, vaan sellaisen isomman pussin verran kuitenkin.

Võrun Koulu. No niin, koulu alkoi ja monet siirtolaisten lapset ja minä muiden mukana aloitimme koulun. Koulu oli muutaman kilometrin päässä Võrussa. Se oli venäjänkielinen, mutta muistan, että koulussa joku puhui vironkieltä ja opetti meille sanoja. Nyt jälkikäteen olen miettinyt miten se oli mahdollista, mutta niin se oli. Vironkieli tarttui hyvin korvaani. Huomasin jo silloin, että tämän koulun oppilaat ovat poikkeuksellisen hyvin pukeutuneita ja kylläisiä ja erityisesti sen, että opettajat olivat korkeampaa sotilaallista kastia rintamitaleista päätellen. Koulukuvassa se näkyy.

En muista mitään läksyjä tai kirjoja. Yksi tapahtuma on jäänyt mieleeni: kun kerran liikuntatunnilla sain jalkaani sukset, joita vuorotellen käytimme ja lähdin iloisesti liikkeelle, niin kuulin kuinka opettaja sanoi: tuosta tytöstä tulee hyvä hiihtäjä!. Se ilahdutti kovasti minua!

Muita kontakteja opettajiin tai oppilaisiin en muista. Me taisimme olla siinä koulussa kuin ilmaa, mutta silti oli hyvä, että kuitenkin pääsimme kouluun! Talvi meni siinä koulussa.

Pian kuitenkin viranomaiset laittoivat aikuisille passiin merkinnän epäluotettavuudesta, pykälä 38, ja antoivat 24 tuntia aikaa poistua paikkakunnalta.

Päreen Höyläystä Ja Metsätöitä. Taas pakkauduimme tavaravaunuihin ja juna alkoi jyskyttää kohti tuntematonta. Juna pysähtyi Pihkovan⁹ alueella Plussan¹⁰ asemalla ja meidät käskettiin ulos. Saimme siirtää tavarat ränsistyneeseen parakkiin ja aikuiset käskettiin saman tien työhön.

Työnä oli tehdä pitkiä päreen suikaleita. Suikaleita vuoltiin sellaisista noin metrinmittaisista pölkyistä, jotka oli halkaistu kapeaksi. Veistä painettiin kahdella kädellä tasaisesti alaspäin ja näin saatiin aikaiseksi pitkiä, koko halon mittaisia liuskoja.

Jos täytti normin, sai palkaksi leipäkortin. Naiset tekivät tätä erittäin raskasta työtä. Seurasin siinä työssä äitiäni ja halusin auttaa. Kokeilin päreiden vuolemista itsekin. Siinä vaadittiin tarkkuutta ja fyysistä voimaa. Muutaman kerran onnistuinkin hyvin, mutta en jaksanut enempää.

Myöhemmin aikuiset määrättiin metsätöihin.

Plussan Koulu¹¹. Alkoi lähestyä syksy ja taas halusin päästä kouluun. Ja pääsinkin Plussan kouluun. Kävin tätä koulua vain muutaman päivän. Muistan sen luokan hyvin. Kerran kesken oppituntia ovi avautui ja luokkaan tuli uusi oppilas. Hän oli kaunis tyttö, pukeutunut tyylikkäästi koulun univormuun ja vieläpä pioneeriliina kaulassa. Hän esitteli itsensä voimakkaalla äänellä: Nimeni on Galina Smelaja (Galina Rohkea) – Меня зовут Галина Смелая! Ja sellaiselta hän tuntuikin!

Galina Rohkea jäi Plussan kouluun ja minun piti lähteä kiipeämään kuorma-auton avolavalle, koska taas tuli aikuisille käsky siirtyä uuteen paikkaan.

Meidät kyyditettiin pitkin metsäteitä 30 kilometrin päähän Pihkovan alueen Ljadan¹² piirin Igomel¹³ -nimiseen kylään.

Igomel

Saavuimme Igomeliin. Sen niminen kylä oli olemassa, mutta meidät vietiin sen ohi lähellä olevalle sotilaitten asuinalueelle. Siellä ei ollut muuta, kuin muutama matala parakkimallinen rakennus ja maan alle rakennettuja korsuja. Ne olivat saksalaisten rakentamia. Alueella liikkui vielä Puna-Armeijan sotilaita, joista viimeiset poistuivat vasta meidän tulomme jälkeen. Matalat rakennukset täyttyivät nopeasti tulokkaista. Osa porukasta jäi siihen aukiolle odottamaan miten meille käy?

Korsu Ja Perunasäkki. Meidän perheellemme osoitettiin majoituspaikaksi erästä ovea, joka vei maan alle! Varovasti laskeuduimme äitini kanssa tavaroinemme rappusia alas pitkään hämärään käytävään. Huomasin, että heti siinä vasemmalla pienessä tilassa oli rautainen liesi ja korsun ainoa sähkölamppu katossa. Lieden edessä oli lämmityshalkoja.

Pitkän käytävän reunoilla, oli rivi sellaisia karsinoita, joissa kussakin oli kaksi kaksikerroksista laveria,