Ruatamisia ja ilikkeyksiä: Tarinoita Turulan Salmen elämäntaipaleelta

By Ilkka ja Jouko Ronkainen

Elämän rikkaus piilee tavallisissa ihmisissä ja heidän tarinoissaan. Salme Ronkainen os. Turunen, Turulan Salme, tuo esiin tämän totuuden. Kertomukset, jotka hän hallitsi, kumpusivat syvältä Suomen menneisyydestä, alkavat 1920-luvulta ja jatkuivat 2010-luvulle. Nämä tarinat, joissa kansakunnan kohtalot ja yksilön elämä kietoutuvat toisiinsa, ovat kuin ajan patinoimia muistomerkkejä.

Tämä kirja ei ole vain menneisyyden kuvaus. Se on myös tarina siitä, kuinka yhteiskuntamme on muovautunut itsenäisyyden alkuvuosista nykypäivään. Se näyttää, kuinka suuri muutos on ollut käsityövaltaisesta maatalousyhteiskunnasta nykyiseen tietoyhteiskuntaan. Tässä muutoksessa Salmen tarinat ovat eläviä todisteita, ikkunoita menneeseen. Ne ovat kertomuksia, jotka ovat muodostuneet hänen muistojensa ja kokemustensa kautta, ja niissä elää karjalaisen kulttuurin henki. Ne ovat nimenomaan hänen tarinoitaan, ei totuutta kerrotuista tapahtumista. Kirjassa on kaksi kertojaääntä: Turulan Salme itse ja kaikki tietävä kertoja, jonka ajankuvauksella tarinat asetetaan laajempaan yhteiskunnalliseen kokonaisuuteen. Kirjassa on 320 sivua ja 50 valokuvaa.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Mar 5, 2024
• ISBN: 9789515685483

Ilkka ja Jouko Ronkainen

Ilkka Ronkainen on Salme Ronkaisen toinen ja Jouko Ronkainen kolmas lapsi. Ilkka Ronkainen on julkaissut 10 kirjaa, jotka käsittelevät hänen omaa ja perheensä elämää sekä suomalaista ja armenialaista yhteiskuntaa. Tämä on Jouko Ronkaisen ensimmäinen kirjaprojekti.

Book preview

Sisällys

Saatteeksi

Osa 1: Lapsena, tyttönä ja lottana Turulassa

Kaikki alkoi Herajärveltä vuonna 1925

Sinustahan se yks Eemil Lehikoinen tulloo

Amerikkaan, Amerikkaan

Reipas koulutyttö

Tuli evakkoon lähtö

Lottana

Sota vaatii veronsa

Sodasta palannut kauppiaan poika iskee

Kutomokouluun Helsinkiin

II osa: Miniänä Kanka-ahossa

Häät monessa paikassa

Turulasta Kanka-ahoon

Pappia kyytiin

Lapsen tekoon

Elämää Kanka-ahossa

III osa: Kauppiaan rouvana Ylämyllyllä

Ylämylly yllättää

Menestyvä kauppias

Auto tuli taloon

Amerikan täti Suomessa

Golden Sun -sekahedelmätehdas

Koulutusta

Uusia aluevalloituksia

Televisio tuli Pohjois-Karjalaan

Kauppiasyhdistyshommiin

IV osa: Evakkona Hyvinkäällä

Ei tämä mikään kaupunki ole

Kauppiasunelma romahtaa

Hyvä-Multa Oy

Ylioppilasjuopottelua

Ylioppilasjuhlintaa seurasi suru

V osa: Leskenä, joka hoitaa pesän kuntoon

Mistä löytyy ystävä?

Tehdastyöhön

Datsun 100 A

Uusia sulhasia

Mäntykotoon

Evakon paluu Kotkarjalaan

Loppu ei hyvin

Yhteiskunnallisia muutoksia Turulan Salmen eliniän aikana.

Saatteeksi

Harvemmin tulee ajatelleeksi, kuinka paljon elämän rikkaus piilee tavallisissa ihmisissä ja heidän tarinoissaan. Äitimme, Salme Ronkainen, tuo esiin tämän totuuden. Kertomukset, jotka hän hallitsee, kumpuavat syvältä Suomen menneisyydestä, alkavat 1920-luvulta ja jatkuvat 2010-luvulle. Nämä tarinat, joissa kansakunnan kohtalot ja yksilön elämä kietoutuvat toisiinsa, ovat kuin ajan patinoimia muistomerkkejä.

Kun aloimme tallentamaan äitimme tarinoita, teimme sen aluksi säilyttääksemme suvun vaiheet. Mutta työn edetessä ymmärsimme, että tämä kirja on enemmän. Se on myös kertomus itsestämme, sukumme matkasta läpi aikojen. Salmen tarinat, jotka kattavat yhdeksän vuosikymmentä, ovat kuin aikajana, jossa Suomen historia elää ja hengittää.

Tämä teos ei ole vain menneisyyden kuvaus. Se on myös tarina siitä, kuinka yhteiskuntamme on muovautunut sotien jälkeisistä vuosista nykypäivään. Se näyttää, kuinka suuri muutos on ollut käsityövaltaisesta maatalousyhteiskunnasta nykyiseen tietoyhteiskuntaan. Tässä muutoksessa Salmen tarinat ovat eläviä todisteita, ikkunoita menneeseen.

Kolmas ulottuvuus kirjassa on itsenäisen yrittäjän näkökulma. On tarpeellista valaista, kuinka yksityiset kauppiaat, kuten isämme suku, ovat muovanneet hyvinvointiyhteiskuntaamme. Erityisesti 1960-luvun myllerryksissä, jolloin pieni kauppias kohtasi suuria haasteita, tämä näkökulma saa äänensä.

Sukupolvien muutos on neljäs näkökulmamme. Ennen suku ja yhteisö olivat kaikki kaikessa, mutta nykyään perhesiteet ovat haurastuneet. Tämän kirjan kautta haluamme tarjota perillisillemme ja lukijoille kuvan siitä, millainen oli elämä ennen ja millaisia polkuja suvun jäsenet ovat kulkeneet.

Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä, on karjalainen tarinankerronnan perinne. Äitimme on tämän perinteen elävä todistus. Hänen kielensä, vaikka se on vuosien saatossa sekoittunut Hyvinkään murrevaikutteisiin, kantaa mukanaan menneiden aikojen kaikua. On huomattava, että Tuupovaarassa puhuttu murre on enemmän itäsavoa kuin karjalaa. Tuupovaaran murteessa ei käytetä mie tai sie – sanoja, vaan sanotaan minä ja sinä. Tarinat ovat kertomuksia, jotka ovat muodostuneet äitimme muistojen ja kokemusten kautta, ja niissä elää karjalaisen kulttuurin henki. Ne ovat nimenomaan hänen tarinoitaan, ei totuutta kerrotuista tapahtumista.

Näin syntyi teos, jossa äitimme elämän tarina kulkee rinnakkain suomalaisen yhteiskunnan muutosten kanssa. Kirja koostuu viidestä osasta, joissa jokaisessa kuvataan eri elämänvaihetta ja aikakautta. Kirjassa on kaksi kertojaääntä: Turulan Salme itse ja kaikki tietävä kertoja, jonka sanoma on kirjoitettu vinotekstillä. Jokainen luku alkaa tekoälyllä terästetyn kaikki tietävän kertojan ajankuvauksella, joka pyrkii asettamaan tarinat laajempaan kokonaisuuteen. Salme Ronkaisen elämän loppuvaiheet ovat myös kaikki tietävän kertojan kertomaa.

Olemme antaneet kirjan nimeksi Ruatamisia ja ilikkeyksiä. Äitimme elämä on ollut pienestä tytöstä asti hyvin ankaraa työn tekemistä, ruatamista. Erityisesti äitimme osoitti suurta sankaruutta isämme kuoleman jälkeen. Hänelle jäi alaikäiset lapset. Erilaisten huijausten, ilikkeyksien, takia olimme menettäneet omaisuuteemme ja saaneet kannettavaksi suuren velkataakan. Äiti meni tehtaaseen töihin ja sieltä saamillaan rahoilla elätti perheen ja maksoi velat. Sigmund Freud on sanonut: Jumala ei voi olla läsnä kaikkialla - siksi hän loi äidin.

Kiitämme äitiämme loputtomasta tarinoiden virrasta, joka on inspiroinut meitä tämän kirjan kirjoittamisessa. Toivomme, että tämä työ antaa lukijoille saman rikkauden ja ymmärryksen, jonka itse olemme saanut. Haluamme kiittää kaikkia niitä henkilöitä, jotka ovat edesauttaneet tämän kirjan syntymistä.

Loviisassa 1.3.2024

Ilkka Ronkainen

Jouko Ronkainen

I osa: Lapsena, tyttönä ja lottana Turulassa

Kaikki alkoi Herajärveltä vuonna 1925

Elettiin niitä aikoja, kun Suomi oli vasta ottamassa itsenäisyytensä ensiaskelia. Pohjois-Karjalan perukoilla Herajärven kylässä elämä soljui omalla painollaan, ikään kuin maailman melske olisi ollut vain kaukaista kohinaa. Suomen itsenäistyminen ja sitä seurannut sisällissota, joka repi maata, olivat jääneet Herajärvellä lähes huomaamattomaksi. Karjalainen kauppakansa, joka oli aina ollut enemmän katsojan kuin näyttelijän roolissa suurten tapahtumien näyttämöllä, löysi itsenäisyyden myötä uusia mahdollisuuksia kaupankäynnille, laajentuen nyt koko valtakunnan alueelle. 1920-luvun nousukausi oli herättänyt karjalaisetkin unestaan, tarttunut heihin kuin kevään ensimmäinen lämmin tuulahdus.

Herajärven kylä syntyi Isovihan levottomuuksien jälkeen, asutuksen siirryttyä Koveron vanhan kylän tuntumasta laajemmalle. Vanha maantie, joka johti Joensuusta Ilomantsiin, kulki suoraan kylän halki. Joensuuhun oli matkaa kuoppaista, mutkaista ja mäkistä soratietä pitkin 80 kilometriä, Ilomantsiin 30 kilometriä, ja Tuupovaaran kirkolle 20 kilometriä.

Herajärvi eli 1920-luvulla omaa, rauhaisaa elämäänsä, ikään kuin pitäjän ulkopuolisten tapahtumien tuulet eivät olisi sen koivuja heiluttaneet. Maanviljely, metsänhoito ja karjatalous olivat sen elämän veri. Omavaraistalous vallitsi; pellot, metsät ja järvet antoivat leivän ja lihan, kalan ja marjat. Vaatteet syntyivät omista käsistä, alkaen pellavan kasvattamisesta. Mitä ei itse saatu, se vaihdettiin tai ostettiin. Kolme kauppaa – Humu-Jussin, Hartikaisen ja Ukko-Antti Ronkaisen – pitivät huolen siitä, ettei mikään olennainen puuttunut. Sairaudet hoidettiin omin neuvoin, kylän omalla taidolla ja voimalla. Vasta viimeisessä hädässä haettiin apua ulkopuolelta, sillä Herajärvi luotti itseensä ja omiinsa.

Herajärven kylässä useampia sukupolvia asui saman katon alla. Isovanhemmat, nuo elämän viisauden lähteet, kutoivat lapsenlapsilleen elämän verkkoa, kun taas nuorempi polvi, lapset ja lapsenlapset, turvasivat vanhusten ehtoovuosien rauhan. Kylään johtava tie oli sellainen, että hevosella pääsi, mutta ei siellä auton ääntä juuri kuulunut eikä siellä autolla olisi mitään talvella tehnytkään, kun teitä ei aurattu. Sähkö ja puhelin olivat vielä tulevaisuuden haaveita. Muutamassa talossa oli radio, sekin ihmeellinen kapine, ja lehtiä – Karjalainen tai Karjalan Maa – saapui joillekin.

Herajärven koulu oli avattu vuonna 1909, vuokratiloissa ensin, mutta oma koulutalo nousi 1936, kun oppilaita oli jo kuusikymmentäkuusi. Lähin oppikoulu oli Ilomantsissa, kaksi vanhaa piikaa oli sen pystyttänyt, omalla rahalla ja tahdolla. Elämän iloja haettiin yhdessäolosta, tansseista, iltamista – karjalaiseen tapaan sanottiin: Ilo pintaan, vaikka syvän märkänis.

Kylässä elämä oli yhteisöllistä ja tiivistä. Naapurit tunsivat toisensa, auttoivat tarvittaessa, ja yhteisissä tansseissa, markkinoilla ja muissa juhlissa koko kylä eli yhtenä perheenä. Jos olisi ryhdytty penkomaan sukupolvien taa, jokainen olisi varmasti löytänyt itsensä toisensa sukulaisena.

Tiedonvälitys oli nopeaa, vailla nykyaikojen vempaimia. Naapureissa käytiin, ja kyläluudat, nuo elämän ytimen tuntijat, pitivät huolta, että uutiset kiersivät. Huolta pidettiin toisista, mutta kateutta ei peitelty – sanottiinhan, että siäliä suap ilimaseks, mutta katteus on ansaittava. Kieroilu ja naapureiden kadehtiminen kuului elämän mausteisiin. Hyvät puolet näytettiin ulospäin, mutta suuret surut ja vaikeudet pidettiin perheen ja suvun sisällä. Ulkopuolisille niistä ei puhuttu, ei vaikka olisi kuinka ahdistanut.

Minä Salme Kyllikki Turunen synnyin toisena lapsena Juho ja Lyydia Turusen perheeseen 9. helmikuuta 1925. Lauha talvituuli puhalsi silloin Herajärvellä. Minua kutsuttiin kotipaikkani mukaan Turulan Salmeksi. Äitini oli omaa sukuaan Lehikoinen ja ensimmäinen kotini oli äidin syntymäkodissa Lehikkolassa, mihin isäni Juho oli tullut kotivävyksi. Veljeni Veikko oli syntynyt vuonna 1923. Minun jälkeeni veljeni Leo syntyi vuonna 1926 ja Sulo vuonna 1930. He ehtivät vielä asua Lehikkolassa. Kun siskoni Aune syntyi vuonna 1933, asuimme jo Turulassa, jossa myöhemmin syntyi vielä Toivo vuonna 1936.

Kuva 1. Isäni Johannes ”Juho” Turunen (1896–1943) ja äitini Lyydia ”Lyyti” Turunen os. Lehikoinen (1901– 1982). 1

Kuva 1. Isäni Johannes Juho Turunen (1896–1943) ja äitini Lyydia Lyyti Turunen os. Lehikoinen (1901– 1982). ¹

Elämäni ensimmäiset vuodet asuin äitini kotitilalla Lehikkolassa, Päärakennus oli iso maalaistalo, asunnot molemmissa päissä ja keskellä iso porstua. Talon isommassa päässä oli suuri tupa, kymmenen metriä suuntaansa, ja kamari. Siellä asusti äidin veli, Eemil Lehikoinen, Eno-Empuksi kutsuttu. Me, äiti, isä, minä ja kaksi vuotta minua vanhempi veljeni Veikko, asuimme pienemmässä päässä, jossa oli tupa ja kamari.

Äitini isä, Pitkä-Pekka Lehikoinen, oli paikkakunnan tunnettu mahtimies, yli kaksi metriä pitkä. Lehikkolan tilalla oli navetta neljällekymmenelleviidelle lehmälle ja maata satoja hehtaareja. Pitkä-Pekalla oli maineikas hevostalli, jossa kasvatettiin kantakirjahevosia.

Pitkä-Pekan vaelleltua pitkin Karjalan kunnaita Kaisa-mummo oli hoitanut Lehikkolaa yksin. Pääsiäisenä Ilomantsin jumalanpalveluksista palatessaan häntä alkoi vaivata päänsärky, joka ei hellittänyt. Paikalliset lääkärit eivät osanneet auttaa. Päänsärky paheni, ja mummo alkoi sokeutua. Viime hädässä mentiin Joensuuhun lääkäriin, jonka lohduton tuomio oli:

- Jos heti Helsinkiin olisi viety, olisi näkö voitu pelastaa, mutta nyt on jo myöhäistä.

Sokeutuneelle mummolle vedettiin Lehikkolassa lentokonelanka tuvan ja navetan välille. Keppi langassa auttoi häntä kulkemaan tuvan ja navetan väliä. Mummo hoiti navettatyöt, mutta Pitkä-Pekka ei sokeuden vakavuutta aina muistanut. Kerran palatessaan kylältä, Pitkä-Pekka meni navettaan mummon häntä huomaamatta, mutta lehmät huomasivat ja pelästyivät. Mummo, lypsyjakkaralla istuen, yritti rauhoittaa niitä. Erään lehmän jalka meni ämpäriin, mutta mummo ei sitä huomannut, lypsi ämpärin täyteen. Nostaessaan ämpäriä hän käsitti tapahtuneen. Suuttuneena hän heitti maidot lehmän päälle:

- Syö, minkä suat.

Sellaisia olivat sokean päivät Lehikkolassa.

Pitkä-Pekan kuoleman jälkeen alkoi Lehikkolan tilan hajoaminen. Pula-aikojen koettelemuksissa Lehikkolan suurtaloon oli kertynyt velkaa niin, ettei niitä saatu maksettua pois. Risto Lehikoinen otti asiakseen, että kantatila palstoitettiin ja maat myytiin pois. Näin saatiin kasaantuneet velat suoritettua.

Päätilasta lohkaistiin ensin meidän asuttavaksi Turula, jonka maat käsittivät liki neljäkymmentä hehtaaria, sekä Tarvaala, Erola ja Ruottila. Lehikkolan jaon myötä Pitkä-Pekan leski Kaisa liikkui vuoron perään kuukauden Turulassa, sitten taas Lehikkolassa. Tuli vuosi 1939 ja tavisota. Kaisamummo lähti meidän kanssamme evakkotaipaleelle Tervoon. Siellä kohtalo ajoi hänet vaivaistaloon, ja kahden viikon kuluttua hän oli lähtenyt manan majoille.

Vuonna 1931 Lehikoisen siskokset Eemil ja Lyydia, päättivät, ettei yhteiselämä enää jatku samassa rakennuksessa. Lehikkolan maalaistalo piti jakaa ja se tehtiin kirjaimellisesti. Talon pienempi pääty siirrettiin toiseen päähän peltoja meidän asunnoksemme. Toinen puoli jäi Eno-Empun valtakunnaksi, hänelle suotiin isompi pääty ja väliporstua. Me saimme käyttöömme pienen tuvan ja huoneen.

Isäni Juho ryhtyi kunnostamaan meidän puolikkaastamme Lehikkolan taloa. Hän ei ollut ennen tehnyt hirsitöitä, mutta yhteistyössä Vasselliin Pekan kanssa he saivat hirsikehikon uudelleen pystytettyä. Katto oli seuraava urakka. Päreet ja muut kattotarvikkeet tehtiin omin käsin. Kun katto oli valmis, isä ja Pekka kokeilivat, pitääkö se vettä. He tulivat katolta alas ja nauroivat:

- Myö kokeiltiin lähtiessä, että pitääkö katto vettä ja kustiin sille harjalta. Näkkyyhän tuo pitävän, kun kus tul alas asti.

Uunia ei ollut, eikä tiiliäkään. Isä keräsi luonnonkivistä sopivat ja rakensi niistä uunit sekä kammariin että tupaan. Molemmat toimivat mainiosti. Isä oli monitaitoinen mies. Hän lähti

Joensuuhun, yli 80 kilometrin päähän, hakemaan polkupyörällä rautaputkea. Siitä hän teki itse hankmon ja peltoäkeen. Kylällä puhuttiin, että minkä Juho Turunen aloittaa, niin sen se varmasti tekee, vaikka ei olisi nähnytkään sitä ennen. Kotiimme tuli naapuri ja kysyi isältä:

- Kun sinä kaikki teet, löytyykö talosta sellaista työtä mitä sinä et ossoo tehä?

- Kun nuo puoskatkin on pitäny ite tehä, totesi isä vinoillakseen.

- Oisitkohan siihen vierasta pyytänyt, vastasi vieras vinoiluun.

Äitini oli käynyt Ilomantsin pienviljelijäkoulun. Kun lehmien poikiminen ei onnistunut, äiti meni kätilöksi. Se oli äidille suuri asia. Se oli suuri apu, sillä siihen aikaan ei kerätty maksuja. Naapuria autettiin ja naapuri auttoi meitä. Rahaa ei tarvinnut käyttää.

Sinustahan se yks Eemil Lehikoinen tulloo

1920-luvulla Pohjois-Karjalassa hevoskauppa oli elämän sykkivä sydän. Hevoset, ne olivat enemmän kuin pelkkiä eläimiä – ne olivat työtovereita, perheenjäseniä, elannon ja toimeentulon kulmakiviä. Maataloudessa ja kuljetuksessa hevonen oli korvaamaton, sen selässä kannettiin niin elämän ilot kuin sen raskaat taakatkin.

Pohjois-Karjalassa hevoskaupan perinne eli vahvana. Markkinat olivat kuin näyttämöitä, missä kauppatarjoukset lentelivät kuin syyslehdet tuulessa. Hevoskauppa, se oli taitolaji, perinnettä ja kokemusta vaativa peli, missä jokaisella liikkeellä ja sanalla oli merkitystä.

Hevosen hinta, se ei ollut mikään yksinkertainen asia. Se vaihteli kuin kesäsään tuulet – nuoren ja voimakkaan oriin hinta saattoi kohota kuin keväinen tulva, kun taas vanhan ja väsyneen raatajan arvo hiipui kuin syksyn lyhenevät päivät. Jalosukuiset ja koulutetut yksilöt, ne olivat kuin aarteita, joista jokainen maanviljelijä unelmoi.

Kuten kaikki elämässä, myös hevoskauppa koki nousuja ja laskuja. 1920-luvun taloudelliset vaihtelut, ne näkyivät kaikkialla – lama ajoi monet viljelijät ahtaalle, pakottaen heidät luopumaan rakkaimmistaan, heidän hevosistaan.

Kaupanteossa oli omat riskinsä. Hevosen terveyden arvioiminen vaati tarkkaa silmää ja kokemusta. Moni ostaja, harjaantumaton ja sinisilmäinen, saattoi päätyä kaupassa petetyksi, saaden rahallaan vain sairaan tai heikkokuntoisen eläimen. Petokset ja vilpit, ne olivat osa tuon ajan kaupankäyntiä, mutkikas ja arvaamaton tanssi, jossa totuus ja valhe kietoutuivat yhteen kuin köynnökset seinää vasten.

Eemil Lehikoinen rupesi viettämään isänsä Pitkä-Pekan kuoleman jälkeen railakasta elämää. Kun Eemil meni markkinoille, niin kauan hän vaihtoi hevosta, kunnes hänellä oli kaatuva luuska allaan. Kylällä vitsailtiin:

- Yhen kerran Eemil vei oikein hyvän Pitkä-Pekan kantakirjatamman markkinoille.

Vaihdossa sai semmoisen huumatun luuskan.

Se heijjän kujosiin kaatu ja siihen se piti ampua. Semmoinen liikemies ol Eemil Lehikoinen.

Hän menetti hyvin nopeasti lähes koko omaisuuden. Tuupovaarassa olikin sellainen varottava sanonta:

- Sinustahan se yks Eemil Lehikoinen tulloo.

Eemil riiasi Ilomantsista kotoisin olevaa Aino Tolvasta. Hän oli passannut morsiantaan tuomalla hänelle pesuvadin ja sanonut:

- Peskee työ sitä ensin.

- Peskee työ ensin, sanoi morsian.

Eemil oli niin kohtelias, että teititteli morsianta. Eemil meni Ainon kanssa naimisiin. Ainolle tuli keuhkotauti ja kuoli. Yhteinen pieni lapsi, Pekka, jäi muistoksi tästä avioliitosta.

Ikolan Liisa kävi hoitamassa Lehikkolan lehmiä. Liisa sanoi Lehikkolassa:

- Ei tästä tule mitään, kun tuo Pekka on niin pikkunen ja minulla on omattiin lehmät hoijjettavana. Sinun, Eemil, pittää ottoo itelles uus akka.

Saman tien Eemil oli pistänyt leipää reppuun. Kannikan väliin pisti voita ja sanoi:

- Tuon aikana pitää eukko suaha

Minut käytiin hakemassa Lehikkolaan hoitamaan Pekkaa. Eemil lähti Haukivaaraan. Oli käynyt yhdessä paikassa ja saanut rukkaset. Sitten Eemil meni Anni-lesken luokse, jolla oli kaksi poikaa ja kaksi tyttöä. Hän elätti itseään pesemällä pyykkiä. Eemil sanoi:

- Tuu sinä minulle eukoks. Minä vien sinut saman tien. Tarve on kova.

Anni vastasi:

- Eihän siitä tule mitään, kun minulla on perhe ja pitäs tänään naapurin pyykit vielä pestä. Siihen pitää tuumata, en minä heti pääse mihinkään.

- Ka niin, kun ei pääse niin ei pääse, minä lähen muuannek, sanoi Eemil ja lähti jatkamaan matkaa.

Anni lähti siitä saman tien kauppias Hartikaiselle pesemään pyykkiä. Meni Hartikaisen luokse tupaan ja sanoi:

- Kuulehan sinä, kun semmoisen tarjouksen minä sain. Tul yks mies kosimaan ja sillä on maapaikka ja karjaa. Minun ois pitäny lähtee heti hänen mukaansa. En minä voinu, kun minulla on sinun