Brontësta Lagerlöfiin: maailmankirjallisuuden suurimpien mestarien elämäkertoja

By Eino Palola

Kiehtova kirja merkittävistä kirjailijoista ja heidän elämistään.Brontën sisarukset, Charles Baudelaire, Henrik Ibsen, Selma Lagerlöf... Millaista elämää Euroopan rakastetuimmat kirjailijat elivät? Miten heistä tuli kirjailijoita? Mitkä ovat heidän merkittävimmät teoksensa?Eino Palolan Brontësta Lagerlöfiin on kiinnostava kirja täynnä kymmenien merkittävien kirjailijoiden lyhyitä elämäkertoja. Kirjassa käydään tyylilajeissa läpi niin naturalismia, symboliikkaa kuin myös romantiikkaa. Siinä esitellään myös kunkin kirjailijan tuotanto pääpiirteittäin. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 13, 2022
• ISBN: 9788728482513

Book preview

Eino Palola

Brontësta Lagerlöfiin

Maailmankirjallisuuden suurimpien mestarien elämäkertoja

SAGA Egmont

Brontësta Lagerlöfiin: maailmankirjallisuuden suurimpien mestarien elämäkertoja

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 1950, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728482513

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

ALKUSANAT

Tämä teos on syntynyt kustantajan ja kirjoittajan yhteisen valinnan pohjalla, ja tietenkin moni toivoisi siihen lisää, moni jotakin pois. Tällaisena luulen, että teos kuitenkin esittää eräänlaista keskiarvoa siitä, mitä kirjallisuuden alalla Euroopassa on tapahtunut Brontë-sisarusten ajoista Selma Lagerlöfin päiviin. Siinä on siis esitetty naturalismi, se on hipaissut symboliikkaa ja se päättyy romantiikkaa edustavaan suureen nimeen.

Kirjoitukset on tekijä itse laatinut käytettävissä olevien lähteiden — joitten luku Suomessa, varsinkin mitä skandinaaviseen kirjallisuuteen tulee, osoittautuu huomattavan pieneksi — kirjailijoiden muistelmien, luetun kirjallisuuden ja siitä saadun käsityksen mukaan. Itä-Eurooppaa käsittävässä osassa hänellä on suurena apuna ollut tohtori Sulo Haltsonen, joka on kirjoittanut useita venäläisten ja puolalaisten kirjailijoitten elämäkertoja sekä antanut tekijälle ohjeita toisiin. Niinpä esimerkiksi Tolstoin ja Dostojevskin elämäkertoja saattaa pitää melkein yhteistyönämme. Professori Yrjö Hirniltäja professori Lauri Viljaselta tekijä on saanut runsaasti lähdeviittauksia.

Esitysten erikoisena tehtävänä on ollut kirjailijain elämän, johon heidän tuotantonsa perustuu, kuvaaminen siinä määrin kuin se on mahdollista. Tarkoituksenamme ei ole ollut julkaista varsinaisia esseitä vaan käytännöllinen teos, josta saattaa olla hyötyä sekä opiskelijoille että yleensä kaunokirjallisuuden harrastajille. Ääriviivat eivät ehkä aina ole niin terävät kuin toivottavaa olisi, mutta aika on jo omalta kohdaltaan sekoittanut niitä ja arvioinut monien tuotannon ja persoonallisuuden uudelleen. En ole kiinnittänyt paljonkaan huomiota kirjailijoitten edustamiin koulukuntiin, sillä nuo -ismithän ovat tavallaan pelkkä luokittelumerkki, joka esteettisesti ei sano mitään.

Helsingissä 1950.

Eino Palola.

BRONTËN SISARUKSET

Vuonna 1821 näkivät Yorkshire’ssä olevan Haworthin kylän asukkaat hyvin usein kuuden pienokaisen kulkevan käsikädessä seutua kiertelevää tietä hiljaa ja miettiväisinä. Heidän äitinsä makasi kotona sairaana ja kuoli vanhimman lapsen ollessa vain seitsenvuotias. He tepastelivat mieluimmin kukkivalla, vaikka karulla nummella, johon he kaikki erityisesti kiintyivät, ja palasivat jonkin ajan kuluttua, isompien pitäessä hyvää huolta pienemmistä, kotiinsa Haworthin pappilaan, missä heidän aikansa sitten kului ankaran isän, kirkkoherra Brontën erikoislaatuisen kasvatuksen alaisina. Kukaan ei silloin aavistanut, että noiden pienokaisten joukossa oli kaksi, Charlotte (s. huhtikuun 21. pnä 1816) ja paria vuotta nuorempi Emily, jotka jättäisivät nimensä pysyvästi Englannin kirjallisuuden historiaan ja joiden ympärille oli syntyvä kokonainen kirjallisuus. Toisetkin, varsinkin Mary, vanhin, olivat hyvin lahjakkaita.

Brontë ei ollut perheen alkuperäinen nimi, vaan Brunty, joka kertoo irlantilaisesta syntyperästä. Brontë oli monien muodonvaihdosten tulos vuodelta 1799 kaiketi siitä syystä, että kirkkoherran ihailema lordi Nelson oli nimitetty Brontén herttuaksi mainittuna vuonna.

Kirkkoherra Patrick Brontë oli muuttanut Haworthin seurakuntaan vuonna 1820. Hän oli omalaatuinen, itseensä sulkeutunut mies, joka oli saanut kasvatusmenetelmänsä Rousseaulta ja Dayltä ja muovaillut niitä oman katsomuksensa mukaisesti. Hän tahtoi varsinkin karaista lapsiaan ja tehdä heidät välinpitämättömiksi puvuista ja ruoasta. Lapset, viisi tyttöä ja poika saivat nukkua pienessä huoneessa, jota ei lämmitetty, puhalsivatpa Pohjanmeren tuulet kuinka voimakkaina ja hyisinä hyvänsä. Lapsista tuli Brauwell-veljeä lukuunottamatta alistuvaisia, hiljaisia, aina omassa piirissään puuhailevia ja keskenään viihtyviä, mutta huonon ravinnon takia, — he saivat usein tyytyä pelkkiin perunoihin — heistä tuli heikkoja ja sairaalloisia. Useimmat tempasi keuhkotauti jo varhain. Mary, jonka älyn lahjat ilmenivät merkillisen aikaisin, niin että hän jo 7-vuotiaana saattoi lukea sanomalehtiä ja selostaa niiden sisällyksen hyvin asiallisesti, kuoli kahdentoista vanhana, ja toiset seurasivat häntä kuka milloinkin, niin että kirkkoherra Brontë lopulta jäi aivan yksin ja kuoli vasta v. 1861. Hänellä oli tulinen, pikainen luonne, jota hän itse koetti parhaansa mukaan hillitä. Vihan puuskan sattuessa hänellä oli tapana ampua ikkunasta ulos pistoolilla, jonka pauke häntä rauhoitti. Lapsistaan hän eristäytyi, söipä ateriansakin yksin. Hänellä ei myöskään ollut mitään seurapiiriä, eikä hän hakenut ketään toverikseen pitkille kävelyretkilleenkään. Mutta seurakuntalaistensa hyväksi hän koetti tehdä kaiken minkä voi, vaikka pelkäsikin siinä määrin seudun työväkeä, jonka arveli vihaavan häntä, että aina kantoi ampumaasetta taskussaan. Lapset suhtautuivat häneen arasti ja pelokkaasti, ja se näyttää vaivanneen häntä. Ainakin sitä todistaa muuan merkillinen tarina, jonka kirkkoherra Brontë itse kertoo eräässä kirjeessään:

»Lasteni ollessa hyvin nuoria, muistaakseni vanhin oli kymmen- ja nuorin noin nelivuotias, otaksuin heidän tietävän enemmän kuin olin tähän saakka saanut selville. Saadakseni heidät puhumaan arastelemattomammin arvelin, että jos heidät jollakin lailla suojattaisiin katseiltani, pääsisin tarkoitusteni perille. Minulla oli sattumalta naamio kodissani. Pyysin heitä vuorotellen nousemaan ja puhumaan rohkeasti naamio kasvoillaan.» Tällöin hän kyseli lapsiltaan kaikenlaista, ja saikin jokaiselta reippaita ja suoria vastauksia, jotka tyydyttivät häntä.

Näky mahtoi olla omituinen: vanhentuva kirkkoherra seisomassa lapsisarjansa edessä naamion siirtyessä kasvoilta kasvoille, kysymysten langetessa vuoronperään jokaiselle ja hentojen äänten vastatessa vakavasti ja harkiten.

Lapsiaan kirkkoherra ei millään lailla ilahduttanut. Jos he sattuivat joltakin ystävälliseltä ulkopuoliselta saamaan pieniä lahjoja, esimerkiksi vaatteita, isä Brontë saattoi heittää ne tuleen, jos piti niitä liian koreina. Leikkasipa hän pieniksi kappaleiksi vaimonsakin lahjaksi saaman silkkihameen.

Lapset hankkivat tietonsa niin kirjoista kuin luonnostakin. Etenkin heitä viehätti laaja nummi, jonka yllä taivas kaareutui avarana ja jota Emily sittemmin mainiosti kuvaili teoksessaan »Wuthering Heights» (Humiseva harju). Sinne he mielellään pakenivat kolkosta kodistaan, kaksikerroksisesta, pienestä rakennuksesta, joka oli aivan hautausmaan vieressä, minne seurakunnan jäsenten maalliset jäännökset oli jo kahden vuosisadan aikana kätketty ja missä ne lepäsivät monessa kerroksessa. Tämä oli vain kahden metrin päässä talosta, jonka ympärillä ei edes ollut Englannissa niin tavallista puutarhaa, vain muutamia pensaita ja kirsikkapuu. Hautausmaa ympäröi taloa kahdelta puolelta, ja kun se oli korkeammalla, juoksi vesi sieltä aina pappilan ympärille tehden maan kosteaksi.

Yksinäisillä kävelyillään nummella lapset katselivat muuttolintuja, jotka he pian oppivat tuntemaan, ja varsinkin Emily suhtautui eläimiin hyvin lempeästi kantaen monesti kotiin vahingoittuneita ja hoidellen niitä. Kotona oli vain läksyjä, sillä kirkkoherra yritti opettaa lapsilleen heidän pieninä ollessaan lukemista, rukoilemista ja kaikenlaista muuta kahlehtivaa. Mutta kun lapset pääsivät omaan seuraansa he antoivat mielikuvituksensa lentää. Silloin he keksivät kaikenlaisia leikkejä, sepittelivät pikku näytelmiä ja esittivät niitä. Varsinkin eräs saarileikki, jossa kukin sai valita itselleen jonkin Englannin saaren ja asettaa mielihenkilönsä sitä hallitsemaan, oli hauska, ja heidän puuhissaan oli jotakin henkevää ja erikoista. Sisarukset viettivät keskenään niin läheistä, niin samanlaista elämää, että heidän vaiheensa kulkivat aivan rinnatusten aina vuoteen 1847, jolloin he esiintyivät kirjailijoina, kirjoittivat nuo teokset »Jane Eyre» (Kotiopettajattaren romaani), »Humiseva harju» ja »Agnes Grey», jotka uutuudellaan herättivät melkoista huomiota silloisessa viktoriaanisessa Englannissa ja joiden parissa ei yleisö eivätkä tutkijat ole lakanneet työskentelemästä meidän päiviimme saakka. Vielä pari kuukautta sitten eräs amerikkalainen kirjallinen lehti julkaisi tutkielman, jossa taas todistellaan, että »Jane Eyre» aiheutti »käänteen englantilaisessa kirjallisuudessa epäsovinnaisuudellaan, aihepiirinsä uutuudella ja ihmiskuvauksensa rohkeudella». Puhutaanpa eräänlaisesta brontëismistäkin.

Rouva Brontën kuoleman jälkeen tuli taloudenhoitajaksi heidän isänsä sisar neiti Brauwell, mutta erityisesti lapset näyttivät kiintyneen kotiapulaiseen Tabyyn, joka sitten, vuosia myöhemmin, onkin vilkkaasti ja kauniisti kertonut heistä.

Yleensä sisarusten lapsuus näyttää kovalta ja ilottomalta, mutta he olivat tottuneet tällaiseen elämään eivätkä muuta vaatineetkaan, he olivat kiintyneet kotiin ja itse seutuun, varsinkin Emily, joka ei osannut muualla elääkään. Merkilliset älyn lahjat heissä vain kehittyivät tuossa suljetussa ympäristössä, ja heissä piili runsaasti niin lukemisen kuin kirjoittamisenkin intoa. Mielikuvitus pyrki korvaamaan sen, mitä todellisuus ei antanut. Etenkin Charlottessa se näyttää aikaisin heränneen, niin että hän useimmiten oli leikkien johtaja ja uusien keksijä.

Charlottea kuvaa eräs hänen isänsä kirje:

»Palvelijat sanovat usein, etteivät he olleet milloinkaan nähneet niin lahjakasta lasta (kuin Charlotte), ja heidän täytyi olla varuillaan siihen nähden, mitä tekivät tai sanoivat hänen kuultensa. Hän ja palvelijat olivat kuitenkin aina hyvissä väleissä.» Neiti Brauwell, joka myös piti lapsille koulua, on kertonut, että heidän isänsä antoi heille usein julkista elämää käsitteleviä tärkeitä tietoja ja että lapset saivat hänen mielipiteistään kaikenlaista ohjausta ja ajatuksenaihetta. Jos silmäilemme sitä luetteloa, jonka Charlotte kolmentoista ikäisenä on laatinut kirjoistaan, saatamme huomata, että siihen ei kuulunut lasten ja nuorison kirjallisuutta juuri ollenkaan, vaan päinvastoin paljon historiallista, elämäkerrallista, vieläpä filosofistakin. Hiukan lyriikkaa ja hiukan kertomuksia. Charlotten jäämistössä on myös pieni kirjoitus: »Vuoden 1829 historia», josta näkyy, että hän oli siihen mennessä sepitellyt useita näytelmiä ja että Italian renessanssin ja Hollannin maalaustaide jo kiinnosti häntä, sillä hän mainitsee useiden taiteilijoiden nimiä, joiden tauluja hän olisi tahtonut katsella. Eräistä toisista kirjoitelmista näkyy myös, että tuolla kolmetoistavuotiaalla oli merkillisen tarkka huomiokyky, olivatpa kyseessä kirjat tai ihmiset; hän eritteli tarkoin syyt ja seuraukset, ja oli perin selvillä maansa johtavista persoonallisuuksista ja heidän poliittisista mielipiteistään.

Vuodelta 1831 on säilynyt kuvaus Charlotten olemuksesta. Sen mukaan hän oli »rauhallinen, miettiväinen tyttö, hyvin pienikasvuinen, pää ja jalat muuhun ruumiiseen nähden sopusuhtaiset. Hän puhui erittäin korrektisti. Hänen tukkansa oli paksu, pehmeä ja ruskea, ja hänellä oli erikoiset silmät, joita oli vaikea kuvailla. Ne olivat suuret ja muodoltaan kauniit, punertavan ruskeat, mutta jos iiristä tarkoin tutki, siinä näytti olevan hyvin monenlaisia värivivahduksia. Tavallisesti hänen ilmeensä oli rauhallinen, älykkäästi tarkkaava, mutta silloin tällöin, kun jokin asia kiinnosti tai suututti häntä erityisesti, silmissä välähti valo, ikään kuin jokin henkinen lamppu olisi syttynyt ja loistanut ilmeikkäiden silmäterien takana. En milloinkaan ole nähnyt samanlaista kenessäkään ihmisolennossa», kertoja sanoo. Mitä muuten hänen kasvoihinsa tulee, ne olivat »tavalliset leveät ja niiden piirteet sopivat huonosti yhteen, mutta silmät ja ilmeen voima peittivät kaikki muut vajavaisuudet. Vääristynyt suu ja iso nenä unohtuivat, kokonaisuudessaan kasvot herättivät kiinnostusta ja vetivät puoleensa kaikkia niitä, joiden huomion hän tahtoi herättää. Hänen kätensä ja jalkansa olivat pienimmät mitä ikinä olen nähnyt. Hienoissa, pitkissä sormissa oli merkillisen herkkä tunto, josta johtui, että kaikki hänen käsityönsä: kirjoitus, ompelu, neulonta, oli pienuudessaankin selväpiirteistä. Hän oli hyvin siisti pukeutumisessaan, muttei mielellään riisunut hansikkaitaan, eikä kenkiään.»

Kertoja arvelee, että tuo totisuus, joka antoi Charlotten kasvoille vanhan venetsialaisen maalauksen arvokkuuden, periytyi niiltä vuosilta, jolloin hän sai kahden vanhimman kuoltua olla lapsiparven vanhimpana sisarena. Hänen pukeutumiseensa vaikuttivat tietenkin isän kaiken koreuden karttamista ja vahingollisuutta teroittavat mielipiteet.

V. 1824 kirkkoherra Brontë katsoi parhaaksi lähettää kaksi vanhinta tytärtään pastori Wilsonin Cowan Bridge’issä sijaitsevaan kouluun. Se oli noita senaikaisia yksityiskouluja, joilla oli pikemminkin taloudellinen kuin kasvatuksellinen tarkoitus — elättää omistajansa ja opettajat. Siitä tulikin molemmille tyttärille raskas kokemus, joka mursi lopullisesti heidän heikon terveytensä, sillä oppilaiden kohtelu oli säälimätöntä, voipa sanoa julmaa. Varsinkin ravinto oli aivan ala-arvoista, vieläpä likaisesti ja huonosti valmistettua, ja vaikka Brontën tyttäret eivät olleet kotonaankaan tottuneet mihinkään ylellisyyteen, he saivat monesti nousta nälkäisinä pöydästä. Neiti Scatherd, yksi opettajattarista ylitti sydämettömyydessä kaikki mahdolliset kuvitelmat.

Tähän kouluun Charlotte ja Emilykin lähetettiin, vaikka oli selvää, että heidän sisarensa olivat saaneet kuolemantaudin sieltä. »Kotiopettajattaren romaanissa» esiintyy juuri tämä koulu ja samainen neiti Scatherd, ja se on muuan niistä kirjan syytöksistä ja paljastuksista, jotka vaikuttivat huomattavasti aikakauteen. Brontëita koskevassa kirjallisuudessa koulu esiintyy, kun hyvin paljon yksityiskohtia on kaivettu esille, vieläkin kammottavampana. Lopulta isäkin huomasi, ettei hänen lapsilleen ollut mahdollista jäädä laitokseen, ja v. 1831 Charlotte pääsi toiseen kouluun, jota johti neiti Wooler, älykäs ja hyväsydäminen nainen. Charlotte ei tosin kaikissa asioissa tiennyt niin paljon kuin tämän koulun pääsyvaatimukset edellyttivät, mutta hän korvasi puuttuvat tiedot toisilla.

»Hän saattoi hämmästyttää meitä puhumalla asioista, jotka olivat kokonaan tietopiirimme ulkopuolella. Hän tunsi etukäteen useimmat runokatkelmat, joita meidän oli opittava ulkoa, osasi ilmoittaa niiden tekijän, runoelmat, joihin ne kuuluivat, joskus toistaa näistä sivun tai pari ja selostaa koko toiminnan. Hänellä oli tapana kirjoittaa painokirjaimilla», eräs koulutoveri kertoo ja selittää, että kirjoitustapa periytyi hänen ja hänen sisartensa kotona toimittamista aikakauskirjoista, joiden piti olla niin painettujen näköisiä kuin mahdollista. »Leikkitunneillamme hän istui tai seisoi paikallaan, mieluimmin lukien. Eräs meistä pyysi häntä mukaansa palloleikkin, mutta hän sanoi, ettei ollut milloinkaan pelannut eikä siis osannut sitä. Panimme hänet koettamaan, mutta huomasimme kohta, ettei hän nähnyt palloa, niin että annoimme hänen olla. Hän suhtautui kaikkiin puuhiimme suopean välinpitämättömästi… hän käveli tai seisoskeli puiden alla leikkikenttämme ääressä ja sanoi, että se oli hauskempaa. Hän yritti selittää meille miksi, kuvaili varjoja ja lentäviä pilviä. Mutta emme ymmärtäneet hänen selityksistään paljonkaan.» Kertoja lisää vielä, että Charlotte oli ruumiillisesti hyvin heikko eikä syönyt liharuokia. Piirtäjänä hän oli kaikkia muita etevämpi… Hän näki, saman kertojan mukaan, maalauksissa kaikenlaista ja selitti näkemänsä oikein hyvin. Hän kirjoitti runoja ja piirteli, ja hänen mielipiteitään jokainen kuunteli alttiisti. Toisessa kirjeessä sama koulutoveri selittää, että tytöt politikoivat hurjasti. Charlotten erityinen suosikki oli Wellingtonin herttua, ja hän väitti, että Robert Peeliin ei pitänyt luottaa, koska tämä ei toiminut vakaumuksesta vaan aina olosuhteiden mukaan. Hän kertoi harrastaneensa politiikkaa jo viisivuotiaana. Charlotten kyky tarinoiden kertojana ilmeni myös näinä kouluvuosina.

Koulunsa Charlotte jätti jo seuraavana vuonna voitettuaan sekä opettajiensa että tovereittensa myötämielisyyden. Hän säilytti monta toveriaan muistissaan, ja kirjeenvaihtoa heidän välillään jatkui. Yhtenä piirteenä Charlotten kirjeissä mainitaan niiden toivottomuus. Se säilyi hänessä hänen myöhäisemmänkin elämänsä aikana. Hänellä ei ollut, hänen ystävänsä kertovat, lainkaan luottamusta tulevaisuuteen. Hänen elämäkertansa kirjoittaja rva Elisabeth Gaskell arvelee sen johtuneen hänen synkästä lapsuudestaan, kaikesta surullisesta, mitä hän oli saanut kokea, sisarten ja veljen kuolemasta, ja sitä lisäsi hänen ruumiillinen heikkoutensa. Sama kirjoittaja väittää, että häntä piti pystyssä vain ehdoton luottamus Jumalaan.

Charlotte jätti neiti Woolerin koulun v. 1832 ja palasi kotiin ryhtyen opettamaan nuorempia sisariaan. Hänen elämänsä oli yksitoikkoista, hyvin säännöllistä. Siihen tuli eräänlaista vaihtelua, kun kirkkoherra Brontë hankki tyttärilleen piirustuksenopettajan. Piirustuksen ohella Charlotten suurimpia iloja olivat nummelle suuntautuneet kävelyretket, jotka yhä jatkuivat sisarusten pysyessä yhdessä yhtä uskollisesti kuin ennenkin. Saman vuoden syksynä Charlotte kävi vieraisilla erään entisen koulutoverinsa luona — on kuvaavaa hänen elämälleen, että tämäkin oli tapaus. Viehätystä toivat pappilaan erityisesti kirjat, joiden hankkimista kirkkoherra piti »välttämättömänä ylellisyytenä», ja niinpä tyttäret lukivatkin innolla Walter Scottia, Wordsworthia ja Southey’a. Kenilworth näyttää olleen hänen mielikirjojaan, ja kaikki luettu antoi aihetta sisarusten välisille keskusteluille ja väittelyille.

Näihin aikoihin Emily oli iso, pitkäjäseninen tyttö, ja näytti täysikasvuisemmalta kuin vanhempi sisarensa. Mutta hän oli kaikessa erityisen pidättyväinen, kun taas kolmas sisar Anne oli melkein sairaalloisen arka ja ujo.

Suuri tapaus oli v. 1834 Charlotten ensimmäinen matka Lontooseen erään koulutoverin luo. Kaupunki teki häneen voimakkaan vaikutuksen. Seuraavana vuonna alkoi hänen elämässään se aika, jota hän erityisesti on kuvaillut suuressa romaanissaan, sillä heinäkuussa hän tuli opettajaksi neiti Woolerin kouluun. Emily seurasi mukana oppilaana. Tämä ei kuitenkaan viihtynyt koulussa kuin kolme kuukautta: koti-ikävä ja osaksi sairaus aiheuttivat sen, että hän palasi jälleen yksinäiseen pappilaan ja rakastamilleen nummille. Hän tunsi siellä olevansa vapaampi kuin oppilaitoksessa, ja tämän jälkeen hän viettikin koko elämänsä kotona lukuunottamatta kuutta kuukautta, jotka hän oli eräässä Halifaxin oppilaitoksessa, ja niitä yhdeksää, joina hän oli Charlotten seuralaisena Brysselissä.

Charlotten elämä neiti Woolerin luona oli onnellista, hänestä ja johtajattaresta tuli hyvät ystävät. Hänen terveytensä oli heikko, mutta hänen velvollisuudentuntonsa niin voimakas, ettei hän saattanut, vaikka neiti Wooler olisi ne mielellään suonutkin, ottaa lyhyitäkään lomia viettääkseen muutaman päivän entisten koulutovereittensa luona. Tähän lienee sisältynyt jonkinlaista taipumusta asketismiin, itsensä kiusaamiseenkin, ja välistä hänellä oli voimakkaita kauhuaistimuksia, samanlaisia kuin »Kotiopettajattaren romaanissa» kuvatut. Hänen hermonsa olivat äärimmilleen jännittyneet. Eräistä hänen tähän aikaan kirjoittamistaan kirjeistä näkyy, että hän itsekin pelkäsi omaa tilaansa, ja hänen mielensä oli mitä alakuloisin.

Neiti Wooler muutti koulunsa toiselle, vähemmän miellyttävälle paikalle, ja silloin Charlotte otti vastaan opettajanpaikan Halifaxissa. Perheen varat olivat pienet, ja tuloja vähensi vielä kirkkoherra Brontën avokätinen armeliaisuus. Sisarukset neuvottelivat keskenään mitä olisi tehtävä, ja kun Charlottelle oli jo kerääntynyt koko joukko runoja ja tarinoita, hän teki ollessaan kotona joululomalla 1836 rohkean päätöksen ja lähetti ne nähtäväksi runoilija Southey’lle man kuukauden kuluttua palaamaan kotiin. He lähtivät niin äkkiä, että se herätti hämmästystä, mutta sittenkin he ehtivät perille vasta hautajaisten jälkeen. Hra Héger kirjoitti myöhemmin kirkkoherra Brontëlle kirjeen, jossa hän suuresti valitti sisarusten lähtöä ja antaa heistä mitä myötämielisimmän kuvauksen.

Charlotte palasi vuoden 1843 tammikuussa Brysseliin, ja hänen kirjeensä sieltä kertovat tasaisesta, verraten onnellisesta elämästä ja ahkerasta, vaikkei rasittavasta työstä. Hän hoiti tointaan vuoden loppuun ja palasi sitten kotiin ikävän ajamana. Hänen ja rouva Hégerin välit olivat vähitellen kylmentyneet nähtävästi uskonnollisista syistä. Eräässä joulukuussa kirjoitetussa kirjeessä Charlotte jo sanoo, että paikka on hänestä vastenmielinenkin. Samaan aikaan hän sai tietää, että hänen isänsä oli tulemassa sokeaksi ja että tämän terveys oli muutenkin horjuva. Nämä tosiasiat vaikuttivat myös hänen päätökseensä palata kotiin.

Siellä sisarukset Charlotte ja Emily yrittivät perustaa koulun paikkakunnan lapsille, mutta se ei onnistunut; paikka oli liian yksinäinen, oppilaita ei kuulunut. Elämä oli surullista isän terveyden horjuessa ja veljen tilan pahentuessa. Mutta juuri näinä aikoina heidän kirjalliset lahjansa heräsivät ja he julkaisivat kokoelman runoja käyttäen salanimiä Currer, Ellis ja Acton Bell — Anne oli tekijöistä kolmas. Kokoelma ei kuitenkaan saavuttanut menestystä, ja sisarusten toiveet hankkia toimeentulonsa kirjailijoina heikkenivät heikkenemistään. Mutta he yrittivät uudelleen, ja niin ilmestyivät v. 1847 melkein yhtaikaa Emilyn »Humiseva harju», Annen »Agnes Grey» ja Charlotten »Kotiopettajattaren romaani», kaikki edellä mainituilla salanimillä.

Sisarukset tekivät teoksiaan luodessaan ankarasti muuta työtä, ja heille jäi harvoin tilaisuutta kirjoittamiseen. Välistä kului viikkoja, jopa kuukausiakin, ennen kuin he ehtivät jatkaa aloittamaansa. He pääsivät omiin oloihinsa tavallisesti vasta myöhään illalla, ja silloin he aivan samoin kuin lapsinakin käveliliittäen mukaan arvostelua pyytävän kirjeen. Kuukausia kului eikä vastausta saapunut. Vasta maaliskuussa Southey kirjoitti. Hänen kirjeensä oli suora, osaksi rohkaiseva, ainakin Charlotte tunnusti, että se teki hänelle hyvää. Charlotte vastasi runoilijan kirjeeseen, ja tämä pyysi häntä saapumaan Englannin järviseudulle, jossa hän eli. Mutta Charlottella ei ollut matkarahoja. Hän päätteli joka tapauksessa, ettei hänestä ollut kirjailijaksi, ja otti jälleen opettajanpaikan, tällä kertaa Dewsbury Moorissa. Emily sen sijaan jäi kotiin, jonka taloutta hän sittemmin hoiti kuin yhteisestä sopimuksesta. Hän ja Anne olivat sidotut toisiinsa kuin kaksoset. Emily vältti kaikkea julkisuutta, kaikkia vaikutuksia. Hän oli sydämestään kiintynyt nuorempaan sisareensa ja uhrasi kaiken rakkautensa hänelle. Mutta joululomien aikana kaikki sisarukset olivat jälleen yhdessä, ja Annekin sai vähitellen opiskelluksi niin paljon, että saattoi seurata vanhimman sisarensa jälkiä kotiopettajattarena.

Näinä vuosina Charlotten terveys näyttää parantuneen, ja hänet tavataan opettajattarena milloin missäkin varakkaassa perheessä, vaikka opettaminen, alituinen opettaminen, olikin hänestä tuskallista, jopa vastenmielistäkin. Mutta nyt hän keräsi kokemuksia, jotka antoivat hänelle ainesta hänen suureen romaaniinsa. Hänen vaiheitaan seuratessa huomaa, että useimmat romaanien kohtaukset ovat todella elettyjä, että nimien taakse kätkeytyy oikeita ihmisiä. Häntä oli hänen ollessaan neiti Woolerin koulussa jo kerran kosittu, ja v. 1839 muuan nuori pappi jälleen pyysi hänen kättään, mutta sai kieltävän vastauksen. »Minut on varmasti tuomittu vanhaksi piiaksi», hän kirjoitti eräälle ystävättärelleen. »Saman tekevä. Olen sopeutunut tällaiseen kohtaloon jo kaksitoistavuotiaasta saakka.»

V. 1840 Charlotte ja Emily olivat jälleen kotona, jossa veljen käytös aiheutti heille surua. Tämä oli joutunut alkoholin pariin, eikä kulunutkaan pitkää aikaa, ennen kuin hän surkeasti kuoli.

Charlotte haki nyt paikkaa ulkomailta, ensiksi Ranskasta, Lillen kaupungista, mutta piti sitten kuitenkin parempana englanninkielen opettajan paikkaa Brysselissä rva Hégerin tyttökoulussa, jossa hän saattoi samalla oppia lisää ranskaa. Sinne hän Emilyn kanssa matkusti v. 1842. Vanha kaupunki kauniine rakennuksineen ja kirkkoineen miellytti heitä, samoin kuin itse koulukin, jossa oli n. 80—100 oppilasta. Hra Héger, joka avusti vaimoaan opetuksessa, oli hieno, valistunut henkilö. Häntä näyttää Emily kiinnostaneen enemmän kuin Charlotte. Hänen mielestään Emilyn olisi pitänyt syntyä mieheksi, jolloin hänestä olisi tullut suuri merenkulkija ja tutkija. Hra Héger huomasi myös hänen vilkkaan mielikuvituksensa, ja hän ikään kuin ennakolta aavisti Emilyssä tulevan kirjailijan, jota monet nytkin vielä pitävät Charlottea nerokkaampana.

Kuitenkin heidän tätinsä neiti Branwellin kuolema pakotti heidät jo muutavät edestakaisin huoneessaan ja keskustelivat kukin työstään. Kerran tai kahdesti viikossa jokainen luki toisille, mitä oli saanut valmiiksi, ja nämä saivat lausua mielipiteensä siitä. Charlotte kertoo kyllä, etteivät sisarten huomautukset vaikuttaneet häneen juuri mitään: hän ei muuttanut juonta eikä henkilökuvausta. Hän oli täydellisesti teoksensa ja sen henkilöiden lumoissa. Varsinkin päähenkilö Jane Eyre otti hänet kokonaan valtoihinsa. Hän ei tahtonut, kuten sisaret, että sankaritar olisi komea ja kaunis, vieläpä yritti todistaa heille, että vähäpätöinen ja pieni sankaritar, samanlainen kuin hän itse, saattaa myös herättää kiinnostusta. Kuitenkin hän väitti, ettei Jane Eyre ole hän itse. Charlotte oli likinäköinen, ja sen vuoksi hänen täytyi kirjoittaa hyvin kumarassa. Ensimmäisen luonnoksen hän laati lyijykynällä neliskulmaisille paperilapuille, ja kun luomisen intohimo lopulta tempasi hänet kokonaan valtoihinsa, hän kirjoitti yhtä mittaa kolme viikkoa sitä kohtaa, jossa hän saattaa sankarittarensa pois Thornfieldistä. Sen jälkeen hän oli niin kuumeinen, että hänen täytyi lopettaa.

Sillä välin heidän isänsä terveys parani. Silmien leikkaus oli onnistunut, ja vanha kirkkoherra tuntui muutenkin vahvistuvan.

»Kotiopettajattaren romaani», joka ilmestyi ensimmäisenä, otettiin vastaan hyvin suopeasti, ja se tuotti tekijälleen niin paljon, että elämän vaikeudet näyttivät väistyvän. Sisarukset eivät olleet puhuneet isälleen mitään puuhistaan — hän oli luullut heidän kirjoittelevan vain kirjeitä. Vasta Charlotten saavuttaman menestyksen jälkeen toiset ilmoittivat asian hänelle. Kirkkoherra oli kovasti hämmästynyt, mutta kun hän oli lukenut arvostelut ja lopulta itse teoksenkin, hän tuli tyttäriensä huoneeseen ja sanoi:

»Tytöt, tehän tiedätte, että Charlotte on kirjoittanut kirjan. Ja se on paljon parempi kuin luulinkaan.»

Charlotte oli julkaissut romaaninsa entisellä salanimellään, Currer Bell, ja koko Englanti oli utelias tietämään, kuka tuon nimen takana piili. Kustantajakaan ei tiennyt sitä varmasti, sillä kaikki kirjeenvaihtokin oli tapahtunut salanimen suojassa. Oliko hän mies vai nainen? Joka kylässäkin, sanotaan, ihmiset ajattelivat tuttaviaan ja läheisiään, mutta huomasivat sitten, että heiltä puuttui lahjoja tällaisen teoksen kirjoittamiseen. Samalla keskusteltiin kirjan sisällöstä ja arvailtiin, ketä kukin henkilö tarkoitti. Lontoonkin kirjallisissa piireissä monet miettivät päänsä ympäri, ja kaikenlaisia arveluita syntyi. Salaisuus ei selvinnyt seuraavanakaan vuonna toisen, Thackeraylle omistetun painoksen ilmestyessä. Vasta myöhemmin, kun kaikki kolme kirjaa olivat julkisuudessa, sisarukset paljastivat salaisuuden. Tarina siitä on julaistu Emilyn kirjan alkulauseessa. Merkillistä kyllä ei »Humiseva harju» herättänyt likimainkaan niin suurta huomiota kuin »Kotiopettajattaren romaani», vaikka nykyaikana monet asettavat sen varsin korkealle, jopa puhutaan sen shakespearelaisesta mielikuvitusrikkaudesta.

Charlotten seuraavat romaanit »Shirley» (1849) ja »Villette» (1853) eivät herättäneet yhtä suurta huomiota. Joka tapauksessa hänestä tuli hyvin tunnettu henkilö Englannin kirjallisissa piireissä ja muuallakin. Hän oli antanut jotakin uutta, elävää ja todellista, niin todellista, että se vaikuttaa vielä 100 vuoden kuluttuakin. Charlotte vieraili silloin tällöin Lontoossa, jossa hän kohtasi mm. ihailemansa Thackerayn. Hänen ennustuksensa, että hän jäisi vanhaksi piiaksi, ei pitänytkään paikkaansa. V. 1854 hän meni naimisiin pastori Arthur Nichollsin kanssa, mutta hänen avioliittonsa ei tullut pitkäaikaiseksi. Jo seuraavan vuoden maaliskuussa hän kuoli. Nähdessään miehensä vuoteensa vieressä hän kysyi: »Enhän minä vain kuole, enhän? Eihän Hän tahdo erottaa meitä. Olemmehan olleet niin onnellisia.»

Hänet haudattiin kotiseurakuntansa kirkkomaahan, jossa jo niin monta lepäsi ennen häntä.

Emilyn mursi keuhkotauti jo v. 1848, hiukan kuuluisan kirjansa ilmestymisen jälkeen. Muutamaa kuukautta aikaisemmin oli Branwell-veli kuollut. Anne seurasi heitä seuraavana vuonna.

Haworthin pappilaan jäi vain yksinäinen vanhus, nerokkaiden lasten merkillinen isä, joka oli oppinut tuntemaan lapsensa ja päässyt heitä lähemmäksi vasta näiden elämän viime päivinä.

GUSTAV FREYTAG

1816–1895

Aikalaisten mielestä kirjailija ja sanomalehtimies Gustav Freytag, joka oli syntynyt Kreutzburgissa, Schlesiassa heinäkuun 13. pnä 1816, oli Heinrich Heinen jälkeen ensimmäinen suurta tyyliä edustava mies saksalaisessa kirjallisuudessa. Ja he lisäsivät, että noina aikoina — tarkoitetaan kai 1880-lukua — ei saattanut tuntea tai ajatella saksalaisesti määrittelemättä suhdettaan häneen.

Hänen isänsä oli hänen syntymäkaupunkinsa pormestari, varsinaiselta ammatiltaan lääkäri, ja äiti papin tytär, jolla oli kirjallisia harrastuksia. Esi-isien joukossa oli myös tiedemiehiä, ja kaikille heille oli yhteistä hillitty, keskiluokan ihanteita ja pyrkimyksiä kuvastava maailmankatsomus. Tätä maailmankatsomusta kirjailijakin sitten tulevissa teoksissaan erityisen lämpimästi kuvasi ja puolusti.

Freytag suoritti loistavasti ylioppilastutkintonsa Oelsin kymnaasissa ja kirjoittautui 19-vuotiaana Breslaun yliopistoon, missä professori-runoilija Hoffmann von Fallersleben johdatti hänet germaanisen kielitieteen maailmaan innoittavalla, tulisella tavallaan. Breslausta Freytag siirtyi Berliinin yliopistoon jatkaakseen siellä opintojaan kuuluisan germanistin, prof. Lachmannin johdolla. Tällöin hän oppi nykyaikaisen kielentutkimuksen kriitilliset menetelmät ja periaatteet perehtyen yhä syvemmin kansansa muinaisuuteen, sen entiseen, suureen runouteen. V. 1839 hän jo väitteli tohtoriksi käsitellen »ensimmäisen saksalaisen kirjailijan», nunna Roswithan elämää ja teoksia. Tämän väitöskirjansa ansiosta hänet nimitettiin Breslaun yliopiston germaanisen kielitieteen ja saksalaisen kirjallisuuden dosentiksi. Näin Freytag astui varsinaisesti tiedemiehen uralle, jota hän myöhemmin hienotunteisesti kuvaili suuressa romaanissaan »Die verlorene Handschrift».

Nuori etevä tohtori, jolla kaiken lisäksi oli komea, miehekäs ulkomuoto ja hienostunut käytös, saavutti pian Breslaussa merkittävän aseman. Henkevyytensä ja sitä todistavien pikku runojensa ansiosta hän kohosi aateliston ja korkeampien porvarillisten piirien suosikiksi. Varsin usein hänet nähtiin vieraana Molinarien patriisiperheen salongissa, ja tämä toiminimi tulikin hänen esikuvakseen hänen myöhemmin kirjoittaessaan suuren, saksalaista liike-elämää kuvailevan romaaninsa »Soll und Haben» (suom. Vanha kauppiaskoti). Siihen aikaan ranskalainen vaikutus, ranskalaiset tavat olivat vielä merkitseviä tekijöitä Saksan sivistyneistön piirissä. Ranskasta virtasi maahan ennen kaikkea poliittisen ja yhteiskunnallisen vapauden ajatuksia aiheuttaen sen kuohuntatilan, joka sitten johti vuoden 1848 vallankumoukseen ja jota varsinkin »nuoren Saksan liike», pääedustajinaan Laube ja Gutzkow, edusti niin kaunokirjallisessa kuin aatteellisessakin tuotannossaan.

Tämä kuohunta tuntuu Freytagin ensimmäisessä, yksinäytöksisessä näytelmässä »Der Gelehrte» (Tiedemies) vuodelta 1848. Hän kuvailee siinä ihanteellisen ajattelijan ja yhteiskunnan välistä ristiriitaa, tahtoo, päinvastoin kuin hallitseva väkivaltaihminen, kasvattaa kansaa itsehallintoon, tasavaltalaisuuteen, mutta pikemminkin esimerkkien kuin opetuksen avulla. Näytelmässä tuntuu ei ainoastaan Rousseaun vaan vieläpä varhaisten sosialististen teorioiden vaikutuksia.

Hallitusvalta vastasi kieltämällä Freytagia enää luennoimasta Saksan sivistyshistoriasta, ja kirjailija puolestaan ilmaisi kantansa kahdessa draamassa »Die Valentine» (1847) ja »Graf Waldemar» (1848). Näillä nuoruudenteoksilla ei enää ole muuta kuin sivistys- ja kirjallishistoriallinen merkitys: Freytag oli saavuttava kestävämmät voittonsa toisella taholla, vaikka molemmat näytelmät otettiinkin erittäin suosiollisesti vastaan ja vaikka Freytag niissä osoitti kieltämättömiä dramaatikon lahjoja. Näytelmät aukaisivat hänelle uuden tulevaisuuden, ja Dresdenin ja Leipzigin teattereissa saavuttamiensa voittojen keskellä hän v. 1847 meni naimisiin hienosti sivistyneen, varakkaan naisen, leskikreivitär Dyhran kanssa. Tämä avioliitto vahvisti samalla kertaa kirjailijan niin yhteiskunnallista kuin taloudellistakin asemaa.

Tuntuu siltä kuin tämä uusi asema olisi vaikuttanut hänen poliittisiin mielipiteisiinsä hillitsevästi. Hän ei hyväksynyt vuoden 1848 vallankumousta, niin paljon kuin vihasikin Preussin poliisivaltiota, mutta hän luopui radikaalisesta suuntauksesta ja siirtyi maltillisen vapaamielisyyden kannalle. Luopuipa hän toistaiseksi luovasta työstäkin uhratakseen aikansa poliittiseen ja sivistykselliseen taisteluun: hänestä tuli sanomalehtimies. Toimittaja Julian Schmidtin kanssa hän osti tunnetun viikkolehden »Die Grenzboten» heinäkuussa 1848 ja ryhtyi sitä toimittamaan.

Nuo miehet olivat luonteeltaan ja ulkonäöltäänkin hyvin vastakkaisia. Freytag oli hoikka, pitkä, kauniine, aito saksalaisine piirteineen, vaalea ja verevä, Schmidt pieni, ruskea, suurpäinen. Freytag liikkui ja puhui rauhallisesti, asiallisesti, Schmidt kiihkeästi, lyhyin, kiivain lausein. Freytag uppoutui asioihin tyynesti, myönteisesti, pyrkien luomaan uutta ja tuoretta, suhtautumaan ajan ongelmiin rehevän humoristisestikin, kun taas hänen toimitustoverinsa oli opillisesti terävä, kuivasti leikillinen ja taipuvainen pistävään ivaan. Täten he täydensivät toisiaan mainiosti, etenkin kun kummallakin oli sama ihanne: saksalaisen keskisäädyn kasvattaminen poliittiseen itsetuntoon vapaamielisessä, ennakkoluulottomassa mutta mullistuksia välttävässä hengessä. Tältä luokalta, jota Freytag piti maansa tulevaisuuden vankimpana tukena, hän odotti paljon. Niin hänestä tuli Saksan keskiluokan erityinen puoltaja, sen ihanteiden kannattaja, ja hänen suuri lahjakkuutensa aiheuttikin sen, että lehdestä pian tuli keskiluokan johtava äänenkannattaja ja samalla Saksan yhtenäisyyden voimakas ajaja. Siitä hengestä, jossa lehteä toimitettiin, Schmidt kirjoitti myöhemmin: »Olemme parhaan taitomme mukaan koettaneet harjoittaa oikeutta. Emme ole milloinkaan antaneet persoonallisten etunäkökohtien vaikuttaa toimintaamme, emme milloinkaan jättäneet tavoittelemaamme päämäärää silmistämme. Ihmisten suhtautuminen meihin ei ole koskaan liikuttanut meitä. Emme ole koskaan antaneet joukkojen tunnevirtausten tai yksityisten arkatuntoisuuden häiritä työtämme. Tarkoituksemme isänmaata kohtaan olivat rehellisiä, etenkin silloin, kun olemme vastustaneet joukkojen mielijohteita.»

Freytagin toiminta lehtimiehenä on kuitenkin sivuasia esityksessämme. Hänen kantansa ja ihanteensa ilmenevät kyllin selvästi hänen kaunokirjallisessa tuotannossaankin, jonka hän jälleen aloitti v. 1854 kuuluisalla näytelmällään »Die Journalisten» (Sanomalehtimiehet), jota vieläkin pidetään Saksan parhaisiin huvinäytelmiin kuuluvana. Siinä hän esittää porvarilliset, vapaamieliset ajatuksensa, kuitenkin ilman tarkoituksellisuutta, ja siinä toimittaja Bolz erityisesti edustaa hänen omaa katsomustaan. Lisäksi hänen taitonsa näytelmänkirjoittajana on tässä teoksessa korkeimmillaan, ja hän kuvailee lehtimiesten elämää oman kokemuksensa perusteella hyvin havainnollisesti päästäen rehevän huumorinsa puhumaan.

Freytagin yksityinen elämä oli valoisaa ja onnellista hänen asuessaan lähellä Leipzigiä Sieblebenissä, missä hänen luokseen usein kokoontuivat hänen läheiset ystävänsä. Saksan sivistyselämään syvälle nimensä piirtäneet miehet, sellaiset kuin Jahn, Mommsen ja Treitschke. Lisäksi Gothan herttua Ernst, joka oli poliittisissa ja sivistyksellisissä asioissa yhtä mieltä kirjailijan kanssa ja ihaili häntä, antoi hänelle vilpittömän kannatuksensa ja soi hänelle hovineuvoksen ja herttuallisen esilukijan arvonimen erityisesti suojellakseen häntä Preussista päin tulevalta painostukselta, joka olisi saattanut käydä kohtalokkaaksi pelkälle kirjailijalle, muttei saattanut kohdistua yhtä ankarasti hovimieheen. Freytagin lehti oli eräänä päivänä v. 1854 julkaissut joitakin tietoja, joita Preussissa pidettiin Venäjää loukkaavina. Preussin hallitus vaati Freytagin luovuttamista, mutta herttua huomautti annettuaan hänelle mainitut arvonimet, ettei hänen »esilukijaansa ja hovineuvostaan muitta mutkitta voinut pistää preussilaiseen turvasäilöön».

Kiitokseksi Freytag omistikin seuraavan teoksensa, romaanin »Soll und Haben» (1855), joka on hänen toinen pääteoksensa, herttualle. Tässä romaanissa Freytagin elämänkatsomus on selvimmillään, hänen ihanteensa kirkkaimmillaan. Hänen tarkoituksenaan näinä taantumuksen aikoina oli »kohottaa kansa lannistuneisuudesta näyttämällä sille kuvia sen omasta kunnosta». Teoksen toiminta ja henkilöt palautuvat Breslaun aikoihin, elämässä nähtyyn ja koettuun, ja sen tunnuslauseena saattaisi olla eräs siihen sisältyvä vuorosana: »Juokaamme malja saksalaisen toiminimen kunniaksi, missä työ on ilo ja missä kunnialla on kotinsa.»

Freytag ei nytkään ole tarkoituksellinen, hän piirtää vain kuvia ja tapahtumia, joilla tuli olla kohottava, innostava luonne ja merkitys ja esittelee hyvin eläviä henkilöitä. Romaanista on sittemmin tullut saksalaisten kansankirja, josta, samoin kuin edellämainitusta näytelmästä, on otettu kymmenittäin painoksia.

Kirjailija Freytag taisteli kirjailijana erityisesti nuor-saksalaista radikalismia, romantiikkaa ja klassillisuuteen tähtääviä suuntia vastaan, sillä ne peittivät hänen mielestään lukijoilta nykyisyyden asettamat vaatimukset. Tätä hän julistaa v. 1859 ilmestyneessä roomalaisdraamassaan »Die Fabier», jolla kuitenkaan ei ollut erityisempää menestystä ja joka kuuluukin tekijänsä heikompiin, sekä v. 1864 ilmestyneessä romaanissa »Die verlorene Handschrift» (Kadonnut käsikirjoitus), jossa ympäristönä on tiedemiespiiri ja jossa tiedemiehen työ asetetaan liikemiehen saavutusten rinnalle samassa, isänmaallisessa merkityksessä. Tämä romaani ei kuitenkaan nouse edellisten tasolle.

Työtään Saksan kansan mielialan kohottamiseksi, sen itsetunnon kehittämiseksi Freytag sitten jatkoi sarjalla kulttuurihistoriallisia, puoleksi kaunokirjallisia kuvauksia, jotka ilmestyivät vuoteen 1867 mennessä nimellä »Bilder aus der deutschen Vergangenheit» (Kuvia Saksan menneisyydestä). Tämä laaja teos on ikään kuin silloisen Saksan pyrkimysten ja ihanteiden tihentymä, viittoo tietä vapaammalle tulevaisuudelle ja kansalliselle yhteydelle. Viimeinen nide ilmestyikin juuri niinä aikoina, Saksan ja Itävallan sodan päivinä, jolloin Saksan keisarikunta alkoi hahmottua.

Freytagin asema oli näinä vuosina suuresti vahvistunut, ja hänet tunnustettiin nyt kaikkialla Saksassa ja kaikissa piireissä johtavaksi henkilöksi. Tämä vaikutti sen, että Erfurtin kaupunki valitsi hänet edustajakseen Frankfurt am Mainin valtiopäiville v. 1867. Hän otti osaa valtiopäivien työhön vapaamielisten edustajana aina vuoteen 1870, jolloin hän myös luopui »Grenzbotenin» toimituksesta.

Sodan Ranskaa vastaan sytyttyä Freytag seurasi armeijaa päämajan mukana, ja vaikka hän palasikin siviilielämään heti Sedanin jälkeen, hän sai nähdä suuren aatteensa, Saksan valtakunnan perustamisen, toteutuvan v. 1871.

Mutta vielä hän teki suuren työn kansansa silmien avaamiseksi sen entisyyden ja nykyisyyden arvostamiseen. Se tapahtui romaanissa »Die Ahnen» (Esivanhemmat), joka käsittelee erään saksalaisen perheen historiaa vuosituhansien läpi ja jonka hän omisti Saksan keisarinnalle.

Kaiken tämän ohessa Freytag oli teoreettisesti perehtynyt draamakirjallisuuteen ja julkaisi v. 1863 tutkielmansa »Die Technik des Dramas» (Draaman tekniikka). Se ei, merkillistä kyllä, aikanaan herättänyt paljonkaan huomiota, mutta on sittemmin säilynyt arvokkaana, tieto- ja näkemysrikkaana oppaana meidän päiviimme saakka. Kirjailijan esteettinen sivistys ja asiallinen arvostelukyky esiintyy siinä parhaimmillaan. Teos on kieltämättä vaikuttanut huomattavasti nykyaikaisen näytelmän muotoon ja rakenteeseen.

V. 1879 vanheneva kirjailija muutti Wiesbadeniin, josta käsin hän yhä otti osaa Saksan valtakunnan poliittiseen ja sivistyselämään säilyttäen entisen vapaamielisen asenteensa. Tästä toiminnasta on ilmauksena lentokirjanen »Der Kronprinz und die deutsche Kaiserkrone», jossa hän suhtautuu arvostelevasti nuoreen Wilhelm II:een ja joka herätti aika paljon melua.

Hänen yksityiselämänsä kului vuodesta vuoteen rauhallisesti ahkerassa työssä ja onnellisessa perhe-elämässä.

Freytag kuoli kaikkien kunnioittamana Wiesbadenissa huhtikuun 30. pnä 1895. Kaupunki on pystyttänyt hänelle marmorisen muistopatsaan.

Freytagin kootut teokset on julkaistu 22 niteenä, samoin kuin hänen laaja kirjeenvaihtonsa. »Die Journalisten» on esitetty suomeksi ja »Soll und Haben» on käännetty nimellä »Vanha kauppiaskoti».

JÁNOS ARANY

1817–1882

»Kesällä v. 1836», kertoo prof. Frederick Riedl, »saapui näyttelijäseurue Pohjois-Unkarissa olevaan pieneen Marmaros-Szigetin kaupunkiin. Muusta seurueesta erosi silmäänpistävästi mustatukkainen, kalpea nuori mies, jota toiset sanoivat »ylioppilaaksi». Vielä puolisen vuotta sitten hän oli opiskellut Debreczenin kuulussa yliopistossa, jossa hän oli ollut professorien suosikki ja lupaavin kaikista ylioppilaista. Mutta opintotovereittensa ja opettajiensa suureksi hämmästykseksi hän äkkiä lähti kaupungista kesken ankarinta talvea ja liittyi erääseen näyttelijäkiertueeseen. Hänet oli saanut ottamaan tämän askelen epämääräinen halu antautua taiteelle ja runoudelle. Kokemattomana ja innostuneena tämä tie oli hänestä ollut paras ihanteitten ja runottarien palvelukseen pääsemiseksi. Vasta monen kuukauden vaelluksen jälkeen hänelle selvisi, että hän oli tehnyt erehdyksen ja että hän oli aivan sopimattomassa seurassa.»

Tämä nuorukainen oli János Arany, joka oli syntynyt maaliskuun 1. pnä 1817 Nagy-Szalontan kylässä, missä hänen vanhemmillaan oli pieni maatila.

Kierrellessään näyttelijöiden mukana hänen entinen elämänsä varmasti usein palautui hänen mieleensä. Hän musti kai vanhempiensa vaatimattoman, olkikattoisen tuvan, missä hänen isänsä oli opettanut hänet lukemaan ja kirjoittamaan piirtelemällä kirjaimia tuhkaan, kun paperia ei ollut, muisti miten kyläkoulun opettaja oli asettanut kuusivuotiaan tulokkaan heti ensimmäiselle paikalle ja ollut ylpeä, kun hänen pieni oppilaansa pian kirjoitteli vähäisiä runoja. Kodissa vallitsi syvästi uskonnollinen, protestanttinen henki, siellä hän ei koskaan kuullut pahaa tai rumaa sanaa. Hän oli vanhempiensa ainoa poika, heidän toivonsa. Ja hän kertoo itse, että hänen vakava elämänkatsomuksensa oli peräisin kotoa.

Kiertävän näyttelijän elämä oli jyrkässä ristiriidassa kaiken tämän kanssa, eikä sitä kirkastanut edes menestyksen saavuttaminen. Aranylla ei näet ollut minkäänlaisia taipumuksia näyttämölle, ja niinpä hän sai toimia ilmoitusten levittäjänä, näyttämön lakaisijana, kulissimaalarina jne. Hän matki taistelua kolistelemalla seipäällä permantoon ja ukkosta kalkuttamalla rautatankoja. Päivisin hänen oli kierreltävä ympäriinsä hankkimassa kalustusta ja muita näyttämötarpeita, ja iltaisin hänen tehtävänään oli sytyttää öljylamput. Joskus hän sai jonkin pienen osan, johon kukaan ei kiinnittänyt huomiota. Vasta yöllä näytännön loputtua hänellä oli tilaisuus koottuaan alleen joitakin varastossa olevia pukuja ja rääsyjä syventyä lukemaan roomalaisia ja kreikkalaisia runoilijoita ja päästää mielikuvituksensa lentoon. Ne olivat sellaista, josta toiset näyttelijät eivät välittäneet: hänen kaipuunsa kauneuteen ja runouteen ei saanut heidän puoleltaan mitään tukea.

Pettyneenä hän mietti, mitä hänen olisi tehtävä. Debreczenin yliopistoon häntä hävetti palata. Uskaltaisiko hän pyrkiä jälleen kotiin? Kodin muistot tulivat yhä voimakkaammiksi, ja eräänä päivänä hän harhaillessaan Marmaros-Szigetiä ympäröivissä metsissä nukahti ja näki unta, että hänen äitinsä oli kuolemaisillaan. Tämä ratkaisi. Muistiin onkin merkitty, että Arany koko elämänsä ajan usein toimi unien vaikutuksen alaisena, ne ovat jättäneet jälkiä hänen tuotantoonsakin, varsinkin balladeihin.

Sattui olemaan palkkapäivä. Hän pisti muutamat kolikot taskuunsa ja lähti jalkaisin vaeltamaan kaukaista Szalontaa kohti nukkuen metsissä ja ladoissa tai mustalaisten nuotioilla. Hänen pukunsa oli repaleinen, hän muistutti maankiertäjää enemmän kuin ylioppilasta tai näyttelijää. Mutta hänen mielensä oli taas hilpeä, ja vaellus viehätti häntä laulujen soidessa hänen mielessään. Tie kulki Debreczenin kautta, mutta hän kiersi kaupungin uskaltamatta näyttäytyä opettajilleen tai tovereilleen. Hän vaelsi kuin kulkuri voimakkaan kodittomuuden, yksinäisyyden tunteen vallassa — se toistuu usein hänen tuotannossaankin, etenkin suurteoksessa Miklós Toldista. Vihdoin hän saapui kotiinsa, väsyneenä ja rääsyisenä. Sukulaiset katselivat häntä oudostellen, mutteivät moittineet häntä, ja kotona vastaanotto oli lämmin. Isä oli kuitenkin sillä aikaa menettänyt näkönsä, ja jonkin ajan kuluttua nuorukaisen uni toteutui: hänen vanha äitinsä kuoli. Itse hän sairastui vilustuttuaan matkalla, ja parannuttuaan hän ei nähnyt tietä pois alennustilasta.

Mutta Aranyn ominaisuuksiin kuului erityinen, persoonallinen miellyttävyys, ja sillä hän pian häivytti sukulaisten ja kyläläisten arvelut. He valitsivat hänet kyläkoulunsa opettajaksi, vaikka pitäjän protestanttinen pappi sitä vastustikin sanoen, ettei »kukaan kiertelevä näyttelijä kelpaa tänne opettajaksi». Täten hän oli löytänyt toimen, jolla hän saattoi, samalla kun hoiti pientä maatilaa, elättää itsensä ja isänsä. Hän poltti runonsa ja päätti, että hänestä oli tuleva tavallinen keskinkertainen kansalainen.

Neljän vuoden kuluttua hänet valittiin pitäjän kirjuriksi, hän meni naimisiin, ja kaikki viittasi siihen, että hänen elämänsä kuluisi täällä, talonpoikien ja pikku väen keskuudessa, kaikessa rauhassa.

Mutta v. 1842 valittiin Szalontan koulun rehtoriksi nuori, lahjakas kirjailija, Aranyn ent. koulutoveri Istvan Szilágyi, ja hän herätti jälleen Aranyn piilevät lahjat, hankki hänelle kirjallisuutta, auttoi häntä englanninkielen opinnoissa ja kehoitti häntä kääntämään kreikkalaisten kirjailijoiden teoksia unkariksi. Jouduttuaan täten jälleen henkisen vaikutuksen alaiseksi Arany palasi palvelemaan entisiä jumaliaan. Hän kertoo itse:

»Kesällä 1845 herättivät komitaatissa minun silmieni edessä tapahtuneet väärinkäytökset minussa eräänlaisen satiirisen mielialan, ja aloin tarkemmin suunnittelematta laatia teostani ’Elveszett alkotmány’ (Menetetty itsehallinta). Runoelma ei aluksi ollut tarkoitettu suurelle yleisölle. Aloin kirjoittaa sitä vain ajanvietteeksi, päästääkseni suuttumukseni purkautumaan, sillä minulla ei ollut siihen muuta keinoa, koska en kuulunut etuoikeutettuun luokkaan. Virka vei aikani aamusta iltaan joka päivä, mutta sittenkin löysin keinoja piirtääkseni paperille sadoittain ’kauniita heksameettereitä’. Ja kun runoelma, joka lopulta oli ottanut minut valtoihinsa, yhäti kasvoi, täytyi minun jatkaa sitä aina sen mukaan mitä mieleeni milloinkin juolahti.»

Unkarin huomattavin kirjallinen yhdistys, Kisfaludy-seura, oli julistanut kilpailun koomillisesta eepoksesta. Szilágy yllytti Aranya ottamaan siihen osaa, ja hän saikin palkinnon, viisikolmatta dukaattia.

Tämä ratkaisi Aranyn elämänuran.

Szalonta ympäristöineen oli seutua, missä Miklós Toldi, unkarilaisten tarinoiden Herkules, kerran lienee elänyt, ja siellä hänen maineensa vielä runoilijan aikoinakin eli kansan suussa. Vieläpä Szalontan asukkaat pitivät itseään Toldin jälkeläisinäkin. Arany tunsi nämä tarinat jo lapsuudestaan saakka. Sitä paitsi oli eräs kronikoitsija jo 1500-luvulla laatinut Miklós Toldin elämästä eräänlaisen kuivan, runottoman kronikan. Tässä kaikessa oli runoilijalle runsaasti aihetta uutta runoelmaa varten, ja niin syntyi v. 1846 tämän eepoksen ensimmäinen, kahteentoista lauluun jaettu osa, joka kertoi sankarin nuoruudesta. Teos toi kirjailijalle jälleen Kisfaludy-seuran palkinnon. Se ilmestyi painosta Budapestissä seuraavana vuonna. Runoelman aihepiiri seurasi sitten Aranya melkein hänen elämänsä loppuun saakka. Kolmannen osan, joka kertoo Toldin vanhuudesta, hän julkaisi jo v. 1854, mutta keskimmäinen osa »Toldin rakkaus» ilmestyi vasta v. 1879.

Aikaisimman runoelman ilmestymisen jälkeen Arany oli tutustunut toiseen suureen aikalaiseensa Sándor Petöfiin, joka luettuaan »Toldin» innostui siihen tulisesti. Petöfi kirjoitti sen tekijälle runomuotoisen kirjeen sanoen mm.: »Kaikki muut runoilijat ovat ansainneet laakerinsa lehti lehdeltä, mutta sinulle meidän täytyy antaa koko seppele yhtaikaa.» Ensimmäisen osan ilmestymisvuonna Petöfi saapui vierailulle Aranyn luo, ja heidän välillään syntyi ystävyys ja ihanteiden yhteys, joka ilmeni varsinkin Unkarin vapaustaistelun aikana vuosina 1848—49. Arany ei ottanut siihen osaa miekalla, mutta sitä tulisemmin kynällä. Unkarilaisten tappion jälkeen hän kirjoitustensa vuoksi menetti virkansa ja hankkimansa omaisuuden, vieläpä luottamuksen itseensä ja maansa tulevaisuuteen. »Pakenin takaa-ajettuna», hän kertoi myöhemmin, »pakenin omaa sieluanikin. Toivoa ei taivaalla näkynyt, vain epätoivoa, joka esti minua kohottamasta käsivarsiani tuota taivasta kohti.»

Mutta ajat valkenivat sittenkin, ja v. 1851 hänelle tarjottiin lehtorin paikkaa Nagy Körösissä kaupungin kymnaasissa. Tätä tointa hän hoiti yhdeksän vuotta väsymättömästi ja tarkasti, vaikka hän, vuoriston lapsi, ei oikein tahtonut viihtyä täällä hänen mielestään yksitoikkoisessa alamaassa. Hän kirjoitti eräälle tuttavalleen: »Mikä iloton paikka tämä Nagy Körös onkaan. Ainoana virkistyksenämme ja huvinamme on käydä hautausmaalla. Vain siellä, varjoisien puiden alla, voimme nauttia kevään raikkaudesta. Hautojen keskellä — ehkäpä juuri siitä riippuu, että niin harvoin olen iloinen täällä.»

Toldin kolmannen osan hän oli kirjoittanut valmiiksi jo Szalontassa ja hoiti Nagy Körösistä käsin vain sen julkaisemisen. Mutta täällä hän vuosina 1853—55 kirjoitti kuuluisat balladinsa, joilla on kunniapaikka Unkarin kirjallisuudessa ja joissa hän käsittelee pääasiallisesti kansallisia aiheita milloin humoristisessa, milloin traagillisessa sävyssä. Kuuluisimpia on runo »Syksyllä», jossa ilmenee syvä suru kansakuntaa kohdanneen onnettomuuden johdosta. Nagy Körösin aikaan kuuluu myös toinen koomillinen eepos »Nagy Idan mustalaisista», jossa runoilija koettaa hakea lievitystä suruilleen piirtelemällä hauskoja pilakuvia.

Mutta v. 1860 Itävallan kärsittyä tappion sodassa alkoi uusi vapaampi kausi Unkarin niin valtiollisessa kuin henkisessäkin elämässä. Kisfaludy-seura valitsi silloin Aranyn puheenjohtajakseen, ja tämä siirtyi Budapestiin, jonne hänen mielensä kauan oli tehnyt, etenkin kun hänet kaksi vuotta aikaisemmin oli valittu Unkarin Tiedeakatemian jäseneksi. Saman elimen sihteeriksi hän tuli v. 1865 ja 1870 pysyväksi sihteeriksi, jossa asemassa hän oli kuolemaansa saakka.

Hänen kirjallinen toimintansa jatkui sen ohella tarmokkaana ja hedelmällisenä. Hänen balladiensa ja runojensa määrä kasvoi jatkuvasti, ja v. 1864 ilmestyi ensimmäinen osa toisesta suureksi suunnitellusta eepoksesta »Budan kuolema», joka käsitteli Attilan aikoja, mutta joka jäi vain katkelmaksi, niin komea kuin se sellaisenakin on.

V. 1865 häntä kohtasi järkyttävä suru, kun hänen tyttärensä Julia kuoli vain kolmenkolmatta ikäisenä. Arany oli kiintynyt häneen enemmän kuin kehenkään muuhun ihmiseen, ja hänen murheensa oli pelottavan syvä: »Suruni on kuin raskas kuorma. Mitä kauemmin sitä kannan, sitä enemmän se painaa.» Se vaikutti häneen niin masentavasti, että hänen kirjallinen toimintansakin keskeytyi kymmeneksi vuodeksi.

Mutta sillä välin hänen maineensa kohosi. Hän tuli verraten varakkaaksi teoksillaan, joista alituiseen ilmestyi uusia painoksia ja joita alettiin kääntää muille kielille. Kuningas soi hänelle Pyhän Tapanin ritarimerkin, joka kohotti hänet paronin arvoon. Mutta tyttären kuoleman jälkeen hän eli pääkaupungissa kuin vieras, ja kaipaus kotiseudulle tuli yhä voimakkaammaksi.

Budapestiin hän kuitenkin jäi, ja siellä, pitkän sairauden jälkeen, kuolema kohtasi hänet lokakuun 22. päivänä 1882.

Arany on kuvaillut itseään ja elämäänsä seuraavasti: »Se oli yksinkertaista elämää, vaikkei kuitenkaan niin rauhallista ja hiljaista, kuin moni saattaisi luulla. Se oli jatkuvaa taistelua, jossa minä olin heikommalla puolella. Suuremmalla tarmolla, lujuudella ja kestävyydellä minusta kai olisi tullut jotakin — mutta minulta kaikki nuo ominaisuudet puuttuivat. Lahjani (niitä ei voi kieltää, sillä ilman niitä en olisi siinä minä nyt olen) ajoivat minua aina eteenpäin. Tarmon puute sai minut kuitenkin aina perääntymään, ja niinpä minusta, kuten suurimmasta osasta teoksianikin, tuli vain katkelma.»

Aranyn elämäkerran kirjoittajat pitävät tätä hänen omaa tuomiotaan aivan liian ankarana, mutta sen selittää hänen erityinen nöyryytensä ja vaatimattomuutensa. Aranyn muistopuheessa prof. Paul Gyulai lausuikin, että Arany »oli loppuun saakka Unkarin vaatimattomin mies, mutta toisissa suhteissa taas herkkätuntoisin, ylpein sielu. Joukkojen vähäksyminen tai hyväksyminen, mahtavien ylenkatse tai suosio merkitsi hänelle hyvin vähän: hän eli elämäänsä oman tietoisuutensa ohjaamana. Hän suoritti tehtävänsä puritaanisella ankaruudella ja piti tarkasti vaaria siveellisestä ja runollisesta arvokkuudestaan. Hän oli vaatimaton, koska hän halveksi itsensä ylentämistä ja komeilua, mutta siitä huolimatta hän ei koskaan alentanut itseään.»

Sama puhuja huomauttaa myös, että Arany oli pikemminkin alakuloinen kuin hilpeä, että kaikki vaikutti häneen hyvin syvästi ja välittömästi, mutta että hän kulki tietään uhrautuvan kärsivällisenä. — Runoilija oli harvapuheinen ja piti yksinäisyydestä upoten usein syvälle mielikuvituksensa rakentamaan maailmaan. Isänmaahan ja kansaan hän oli syvästi kiintynyt, ja siitä puhuvat kaikki hänen teoksensakin. Eepoksissaan hän pyrki kirkastamaan unkarilaisen kansan, unkarilaisen ihmisen kuvaa tuomalla vaikeana aikana esiin kansakunnan loistavan menneisyyden. Hän lähti täysin kansalliselta pohjalta, käytti kansallisia aiheita, jotka hän muutti suureksi taiteeksi, ja varsinkin Toldiin hän on sitä paitsi kätkenyt paljon omaa itseään, omia tunnelmiaan. Hänen muotonsa on mestarillinen, ja hänen runoelmissaan ja balladeissaan on runsaasti väriä ja sielua. Arany oli loistava humoristi, vieläpä koomikkokin, esimerkiksi sellaisessa balladissa kuin »Ritari Pásmán», mutta useimmiten kuitenkin totinen, vakava, vaikka kykenikin samalla tulkitsemaan tulista intohimoa. Karl Szásin luonnekuva hänestä on hyvin oikeaan osuva:

»Milloinkaan ei loisteliaampi henki esiintynyt vaatimattomammassa puvussa. Häntä saattaisi verrata Cincinnatukseen… Hän liikkui keskuudessamme yhtenä pienimmistä, eikä näyttänyt tietävän, että tunnustimme hänet yhdeksi suurimmista. Hän liikkui maan päällä, isänmaan, todellisen maan pinnalla, missä puhtaasti inhimillinen, kuihtumaton runouden puu kasvaa. Mutta kuitenkin näemme hänet korkealla tähtien keskellä otsallaan ihanteen kunniakehä.»

Petöfin rinnalla, jonka elämäntyötä Aranyn runous täydentää, hän on Unkarin kirjallisuuden suurimpia, vaikuttavimpia hahmoja.

»Toldi» on ilmestynyt suomeksi prof. Otto Mannisen erinomaisena käännöksenä.

THEODOR STORM

1817–1888

Olemme tuomari Johann Stormin talossa Husumissa, Slesvigin rannikolla, joskus 1820-luvun keskivaiheilla. On iltahetki, ja koko suuri perhe on koolla, rengit ja palvelijat mukana. Tunnelma on herkistynyt.

»Ja silloin — niin, silloin kertoili Lena Wiese; ja miten hän kertoikaan! Alasaksaksi, hillityllä äänellä, hartaan juhlallisesti, olipa aiheena sitten harmaa ratsastaja, joka myrskyöinä nähtiin rantapadolla ja joka onnettomuuden uhatessa syöksyi ratsuineen padon murtumaan, tai jokin elämys tai viikkolehdestä tai muualta luettu tarina — kaikki sai hänen kertomanaan erityisen sävyn ja kohosi, kuin salaperäisistä syvyyksistä, ruumiillistuneena katsojan eteen. Usein vanha isoäiti tarttui rukkinsa pyörään ja pysäytti sen, tai Johann Wies nyökkäsi kertojalle räpyttäen hupaisesti silmiään. Kello tikutti, ja uuninnurkassa sirisivät sirkat. Joskus syysiltana — ja silloin olikin kaikkein ihaninta — suhisivat hiljaa lehmukset, jotka kasvoivat kadun tuolla puolen lauta-aidan takana. — Kuinka kaukana olikaan silloin arkimaailma! Kertomuksen lomassa ei suinkaan halveksittu pähkinöitä ja paistettuja omenia. Mutta minä en pysynyt kauan rauhallisena, ja Lena oli yhtä väsymätön kuin minä kyllääntymätön. Hän pani taas kätensä ristiin, ja pää hiukan kumarassa ja hiljalleen peukaloitaan pyöritellen aloitti uuden tarinan. Myöhemmin, kun itse kirjoitin samanlaisia tarinoita, lähetin hänelle kirjan jos toisenkin. Silloin hän hymyillen sanoi, että olin tainnut oppia tarinani häneltä.»

Tällaisina hetkinä, tällaisessa ilmapiirissä heräsivät Theodor Stormin kirjailijanlahjat ja varsinkin hänelle ominainen vahvan tunnelman luomisen taito.

Theodor Woldsen Storm oli syntynyt Husumissa syyskuun 14. pnä 1817. Hänen isänsä oli arvossapidetty lakimies ja hänen äitinsä senaattori Simon Woldsenin nuorin tytär Lucie. Molemmat kuuluivat vanhaan friisiläiseen sukuun — sukunimet tosin viittaavat tanskalaiseen alkuperään. Tämä suku oli satoja vuosia asunut Husumissa, vieläpä samassa talossa, istunut kirkossa paikoilla, joihin esi-isät olivat piirtäneet merkkinsä. Isä oli hyvin totinen herra, jolta huumorintaju puuttui kokonaan, mutta joka silti oli mainio kertoja, äiti taas järkevä, mutta hyvin eloisa ja vilkas ihminen. Hän synnytti miehelle paitsi Theodoria vielä yksitoista lasta, vaikka vain neljä heistä kasvoi täyteen ikään — noilla rannikkoseuduilla näet keuhkotauti niitti paljon uhreja.

Vanhemmat valmistivat perillisilleen kaikin puolin onnellisen lapsuuden, vaikkei heitä juuri hellyydellä hemmoteltukaan. Kirjailija kertoo itse: »Nuoruudessani ei minun ja vanhempieni välillä vallinnut kovinkaan läheinen suhde. En muista, että he milloinkaan olisivat suudelleet tai syleilleet minua.» Mutta vanhemmat ymmärsivät lapsiaan hyvin, ymmärsivätpä vanhinta poikaansakin, jonka rikas mielikuvitus kulki omia teitään.

Eräs, joka myös vaikutti paljon poikaseen, oli hänen isoäitinsä, senaattorinrouva Woldsen. Kun isoisä makasi kuolleena arkussaan ja Theodor purskahti katkeraan itkuun, isoäiti nosti hänet korkealle ja sanoi: »Älä ulvo, poika! Tuollaiselta näyttää kunnon mies kuoltuaan!» Isoäiti oli erinomainen kertoja; hän muisti äärettömän paljon suku- ja muita tarinoita, jotka sitten saivat uuden muodon hänen pojanpoikansa novelleissa. Suurinta osaa kirjailija Stormin aihemaailmasta hallitsevatkin lapsuudessa saadut vaikutelmat.

Storm sanoo, että hänen lapsuutensa oli »vanhan hyvän ajan idylli», jota kouluvuodetkaan eivät häirinneet. Husumin koulussa vallitsi vanhoillinen, mutta kodikas henki. Opettajat ahtoivat tietoja poikien päähän, mutta pelkäsivät varsinkin kirjallisuuden vaarallista vaikutusta nuorisoon, ja sen vuoksi he saivat tutustua enintään 1700-luvun »peruukkikirjallisuuteen». Vielä ylemmillä luokilla ollessaan Storm kertoo luulleensa, että Ludwig Uhland oli keskiaikainen minnelaulaja. Koulu ei rasittanut poikia sanottavasti, ja heille jäi paljon aikaa kaikenlaiseen huvitteluun. He pääsivät kutsuille toisten perheiden lasten luo, saivat käydä tanssikoulua, ja loma-aikoina tehtiin matkoja maalla asuvien tovereiden luo. Kaupunki oli hiljainen, satama hiekoittunut, niin että vain pienet alukset pääsivät sinne. Vain karjamarkkinoiden aikana oli Husumissa vilkasta. Silloin sinne tuli paljon väkeä Juutinmaalta, Hampurista ja Lyypekistä saakka, ja silloin pojat pääsivät katselemaan nukketeattereita, laulajia, harpunsoittajia ja temppuilijoita — kaikki muistoja, joita kohtaamme Stormin novelleissa. Kerran vuodessa pidettiin koulussa suuri juhla, jossa oppilaatkin saivat esittää parhaita saavutuksiaan, ja niinpä sai yläluokilla oleva Theodor Storm kerran suurta kiitosta osakseen runosta, jonka sankarina oli »juutalaisten vapauttaja Makkabeus».

Husumilaiset eivät kuitenkaan oikein luottaneet oman koulunsa antamaan oppiin, ja niin oli tullut tavaksi lähettää nuorukaiset viimeisiksi oppivuosikseen jonnekin muualle. Theodorin vanhemmat valitsivat Lyypekin Katharineumin. Täällä nuori mies sai varsinaisen kirjallisen herätyksensä, sillä sekä opettajien että tovereiden joukossa oli huomattavia kirjallisuuden harrastajia. Nämä avasivat hänelle aivan uuden maailman: Goethen, Schillerin ja Eichendorffin teokset. Varsinkin viimeksimainittu kirjailija tuli Stormille läheiseksi. Hänen varsinaisia kirjallisia kasvattajiäan olivat hänen hyvä toverinsa Röse, joka myöhemmin esiintyi runoilijana, ja Emmanuel Geibel, joka jo oli suorittanut ylioppilastutkintonsa, mutta seurusteli vielä entisen koulunsa oppilaiden kanssa. Geibelin kanssa Storm keskusteli usein, mutta heidän välilleen ei syntynyt mitään sen läheisempää suhdetta: Geibel suhtautui aloittelijaan kuten ainakin oppilaaseen. Myös musiikin harrastus oli Lyypekissä vilkasta, ja Storm opiskeli menestyen sekä pianonsoittoa että laulua, taitoja, jotka hän säilytti koko elämänsä ajan.

Stormin tiedetään tänä aikana viehättyneen suuresti erääseen hampurilaiseen tyttöön, Bertha v. Buchauhun, joka silloin oli vasta kymmenvuotias, mutta jossa nuorukainen näki naisihanteensa kehittymässä. Tytön suloinen olemus teki Stormiin niin syvän vaikutuksen, että hänen piirteensä saattaa löytää kirjailijan myöhemmän tuotannon nuorten tyttöjen kuvauksista.

V. 1837 Storm sitten kirjoittautui Kielin yliopistoon ja aloitti lakitieteelliset opintonsa. Hän oli valinnut lainopin »terveen ihmisymmärryksen tieteenä», mutta yliopistoelämä tuotti hänelle suuren pettymyksen. Korporaatioista hän ei välittänyt, eikä hän löytänyt ketään toveriakaan, joka olisi ollut valmis hänen kanssaan »matkustamaan kauneuden maailmoihin». Hän muutti seuraavaksi lukukaudeksi Berliiniin, mutta tulos oli sama, ja niin hän palasi jälleen Kieliin. Siellä oli elämä muuttunut. Stormista tuli nyt kuuluisan historioitsijan Theodor Mommsenin ja hänen veljensä erottamaton toveri, ja heihin liittyi toisiakin kirjallisuutta harrastavia nuoria miehiä, joiden kesken innokkaasti keskusteltiin kaikesta uudesta ja huomiota herättävästä — varsinkin Möriken runous sai ylioppilaat haltioihinsa. Tämän ystävyyden tuloksena oli v. 1843 julkaistu »Liederbuch dreier Freunde», jonka Storm ja Mommsenin veljekset kirjoittivat. Sen ohessa he keräsivät koko joukon satuja