Skalholtin neitsyt 1

By Guðmundur Kamban

Huikea kirjasarja jään ja tulen maasta. Eletään 1600-lukua Islannissa. Ragnheidur Brynjolfintytär on paikallisen piispan tytär. Nyt piispa on seurueineen lähdössä tarkastuskierrokselle Islannin itäpuolelle. Matka on pitkä – seurue tulee viipymään reissullaan viikkojen ajan. Hevoset ovat valmiina, ilmassa on lähdön tuntua. Ragnheiduria harmittaa, ettei hän ole lähdössä mukaan – kuuluuhan seurueeseen myös Dadi Halldorinpoika. Onko Dadilla aavistustakaan niistä tunteista, joita hän Ragnheidurissa herättää?Skalholtin neitsyt aloittaa kaksiosaisen sarjan Ragneheidurin traagisesta elämästä.Lumoava romaanisarja johdattaa lukijan keskelle menneen ajan Islantia – ja rakkaustarinaa, joka on normeja ja odotuksia vahvempi.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 28, 2022
• ISBN: 9788728495162

Book preview

Skalholtin neitsyt 1

Translated by Alpo Kupiainen

Original title: Skálholt

Original language: Danish

Cover image: Shutterstock

Copyright © 0, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728495162

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Tavallisestihan kulttuuri keskittyy ja kukoistaa sellaisilla seuduilla, missä ihmisillä on hyvät luontaiset edellytykset elättää henkensä ja tulla toimeen: hedelmällisiin jokilaaksoihin, lempeän luonnon keskelle, ja harvoin sinne, missä ihmisen on olemassaolostaan ankarasti taisteltava kovan luonnon kanssa. Islanti, »tulen ja pakkasen maa», on merkillinen poikkeus tästä säännöstä. Sehän sijaitsee kaikkein kylmimmän auringon alla, sen maaperä on karua ja epäkiitollista viljellä — eihän ruiskaan kasva siellä, ja osan maasta peittää ikuinen jää, jonka vierellä taas pursuaa kuumia, tuliperäisiä lähteitä. Eikä siellä asu ihmisiäkään kuin alun toistasataatuhatta.

Kuitenkin Islannissa on luotu rikas, alkuperäinen sivistys — ja siellä ovat säilyneet yhteisen skandinavisen kulttuurin arvokkaimmat muistomerkit, Edda-laulut ja suuret sankarikronikat aivan samoin kuin Kalevalan runot ovat paraiten säilyneet Vienan Karjalassa. Mutta kolkko luonto ja ankara eristäytyminen muusta maailmasta on myös kasvattanut kansan, joka vähäisestä lukumäärästään huolimatta on kyennyt verrattomiin sankaritöihin, kehittäen keskuudessaan hengen, joka on ylpeä ja taipumaton kuin itse saari valtameren syleilyssä, komea kuin sen auringossa loistavat jäätiköt.

Varsinkin kirjallisuuden alalla Islannin sivistys on vertojaan vailla, jos otamme lukuun, kuinka pieni on se kansakunta, joka on sen luonut. Mainitsimme jo vanhat kronikat. Se elämä, josta ne kertovat, ei suinkaan ole minkäänlaisen puutteen tai köyhyyden leimaamaa kuten ympäristön perusteella saattaisi luulla. Päinvastoin se kertoo rikkaudesta ja varallisuudesta, jota kylläkään ei ole hankittu maata viljelemällä, vaan meriä kulkemalla, laajalla, toimekkaalla kaupankäynnillä ei ainoastaan Skandinavian sisarkansojen, vaan hyvinkin kaukaisten, eksoottistenkin maiden kanssa.

Islantilaisten alukset ovat uljaasti kyntäneet kaikkia maailman vesiä, ja juuri tämän pienen kansan sankarilliset pojathan löysivät Amerikankin, tarujen Viinimaan, jo lähes viisi vuosisataa aikaisemmin kuin Euroopan varsinaisissa sivistysmaissa siitä maanosasta osattiin uneksiakaan. Kansan vähälukuisuus kaiketi vain aiheutti sen, että näitä löytöjä ei osattu käyttää hyväksi, etteivät ne tulleet yleiseen tietoisuuteen edistämään koko ihmiskunnan kulttuuria. Rohkeiden miesten työ hävisi ja unohtui aikojen melskeissä.

Ja sitten nuo tarinat tietävät kertoa asuntojen komeudesta, valtavasta, vaikuttavasta koristelutyylistä, taideharrastuksesta, joka ilmeni tavallisimmissakin tavaroissa ja puvuissa, loistosta, joka hyvin veti vertoja onnellisempienkin seutujen elämässä ilmenevälle.

Miehet olivat urheita ja tarmokkaita, naiset tunteissaan tulisia ja uskollisia kuin kulta — voimakkaita luonteita esiintyi kaikkialla, hallitsevia herroja, joita kuitenkin kokonaisuutta säilyttävät lait sitoivat.

Kiitollisempaa ja runsaampaa aineistoa historiallisen romaanin kirjoittajalla, muinaisen elämän elävöittäjällä tuskin voi olla, ja tästä loppumattomasta lähteestähän ovat ammentaneet monet eurooppalaisen maineen saavuttaneet kirjailijat, kuten Gunnar Gunnarsson ja Johann Sigurjónsson romaaneissaan ja näytelmissään, vaikka islantilaisten onkin ollut pakko teoksilleen levikkiä saadakseen käyttää tanskankieltä eikä omaa, romanttisen kalskahtelevaa, muodoiltaan täyteläistä islantiaan.

Heihin liittyy läheisesti Gudmundur Kamban , professori, filosofi ja teatterimies.

Hän on syntynyt v. 1888 Reykjavikin lähellä ja tuli ylioppilaaksi tämän kaupungin yliopistosta 1910. Senjälkeen hän on tutkinut filosofiaa ja estetiikkaa Köpenhaminan ja New Yorkin yliopistoissa ja toiminut ohjaajana Köpenhaminan Kansanteatterissa ja Kuninkaallisessa teatterissa.

Kirjailijauransa hän aloitti useilla Köpenhaminassa ja muualla Skandinaviassa esitetyillä, suurta huomiota herättäneillä näytelmillä. Niitä ovat Hadda Padda, Marmoria, Me murhaajat, Arabialaiset teltat, Erämaan tähdet, Jupiterin lähettiläs ja Skalholtissa.

Hän on tieteellisestikin perinpohjin syventynyt maansa muinaisuuteen ja kirjallisuuteen, ja kun hän näytelmissään elävöittää siitä yksityisiä piirteitä, palauttaa hän taas romaaneissaan entiselleen laajoja aikakausia kansansa menneisyydestä, maalaa levein vedoin juhlallisia, freskomaisia kuvia, jotka vaikuttavat valtavasti sekä mittasuhteillaan että tekotapansa loistavuudella.

Romaanituotantonsa hän aloitti kertomuksella Ragnar Finsson, ja tätä seurasi hänen pääteoksensa, neliosainen Skalholt, jonka kaksi ensimmäistä osaa on jo monella kielellä julkaistu »Skalholtin neitsyenä», kuten nyt suomeksikin. Sitten ilmestyi 30 sukupolvea ja nyt aivan äsken laaja teos Näen suuren, kauniin maan. Näissä hän liikkuu Islannin vanhan historian, kansansa sankaritarujen pohjalla.

Viimemainittu romaani käsittelee Islannin sankariajan huippukohtaa, korkeinta kehityskautta, ja sen toiminta keskittyy Grönlannin asuttajan, Erik Punaisen ja hänen sankarillisten poikiensa Leifin ja Karlsefnin sekä muiden Amerikan-kävijöiden kuten Bjarnin ja Gudleifin ympärille. Romaani on osaksi hehkuva lemmentarina, osaksi huikean jännittävä, suurpiirteinen seikkailukirja sanan parhaassa merkityksessä. Miehinen kunto ja naisellinen sulo ovat ihanteita, jotka johtavat sen uroita usein julmassa, raa’assakin, alkuvaistoisessa kamppailussa, mutta tällä on kuitenkin syvästi inhimillinen, arvokas sisimmäinen ajatuksensa. Kaikissa henkilöissä on uhmailevaa, kaukomielistä lemminkäishenkeä, jonka aseena on paremminkin miekka kuin sana.

Oman sisäisen voimansa ajamina nuo miehet tekevät suuria tekoja, sellaisia, joiden vaikutuksilla olisi edellytykset — kuten juuri Amerikan löydöllä — levitä kaikkeen maailmaan. Mutta ulkoapäin tulevat vaikutukset, ylivoimaiset liikkeet, sellaiset kuin kristinuskon saapuminen ja muittenkin naapureitten kunnon kasvu, tekevät heidän suurtyönsä tyhjiksi, ja siinä on heidän kohtalonsa syvä traagillisuus. Sankariolentoina he kohoavat muinaisen Kreikan urhojen rinnalle, joitten työt pahansuopa kohtalo aina tuhosi. Mutta kuten kreikkalaiset kuolivat islantilaisetkin kauneudessa, — eivät kylläkään Hellaan taivaan heleässä paisteessa, vaan pohjolan revontulten häikäisevästi loimutessa pimeän maan yllä.

Skalholt vie meidät 1600-luvulle, verrattain rauhalliseen aikaan, jolloin Islannin ulospäin tunkeutuva voima on laimentunut, sankarimieli hiljentynyt; mutta silloinkin ihmisissä vielä palaa tuota samaa intohimon tulta, vaikka se leimahteleekin vähemmän rajusti, rajoittuen vain läheisiin, persoonallisiin pyrkimyksiin.

Skalholt oli kristinuskon pääpaikka sen saapuessa maahan, ja siitä kehittyi vähitellen maan piispan asuinpaikka, luja kristillisyyden linnoitus, jossa kertomuksen aikana hallitsee ankara herra Brynjolfur Sveininpoika. Hänellä on tytär, neitsyt Ragnheidur Brynjolfintytär, kaunis, oppinut ja älykäs yhdeksäntoistavuotias, joka on isänsä aarre ja kaikkien nuorten miesten salaisen kaipuun kohde.

Isän ja tyttären välillä syntyy jyrkkä ristiriita. Alkaa nimittäin kiertää juoruja, että Ragnheidurin ja piispan talossa kasvaneen nuoren papin Dadi Halldorinpojan välillä vallitsee luvaton suhde. Molemmat nuoret kieltävät kivenkovaan, mutta siitä huolimatta piispa pakottaa tyttärensä puhdistusvalalle koko seurakunnan edessä. Ylpeä tyttö alistuu, mutta heti seuraavana yönä hän menee rakastettunsa huoneeseen ja antautuu uhmaten hänelle. Heille syntyy lapsi, ja nyt ovat isä ja tytär vastatusten kuin kaksi kalliota. Piispa rankaisee ankarasti Dadia ja hänen perhettään ja pitää tytärtään kotona kuin vankilassa, eroittaen hänet lapsestaankin. Mutta Ragnheidurin luonto ei taivu. Hän säilyttää mielensä iloisena ja ajatuksensa kirkkaina, odottaen paon mahdollisuutta. Kärsimys murtaa kuitenkin hänen ruumiinsa voimat, ja hän kuolee taipumattomana.

Ragnheidur on maailmankirjallisuuden komeimpia ilmestyksiä neitseellisessä sulossaan, älykkyydessään, rakkautensa puolesta kaikki antavassa naisellisuudessaan. Hän saa lukijan myötätunnon ehdottomasti puolelleen, vaikka hänen isänsäkin menettely, niin ehdotonta kuin se onkin, saattaa kohdata ymmärtämystä. Siinä on vastakkain kaksi voimaa, joilla kummallakin on siveellinen ja inhimillinen oikeutuksensa.

Noiden kahden päähenkilön ympärillä liikkuu sitten mitä rikkain ja kirjavin sarja erilaisia ihmisiä, miehiä ja naisia, joitten joukossa erikoisesti painuu mieleen leskirouva Helga Magnuksentyttären suurenmoinen kuva. Ja koko ympäristö ja aikakausi on tuotu silmäimme eteen runsain yksityiskohdin ja erikoispiirtein, niin että kuva saa tavattoman laajuuden ja verrattoman elävyyden. Siinä astuu todella vastaamme kokonainen kansa arkena ja pyhänä.

Tekijä pysyttelee itse tarkoin poissa tapausten keskeltä. Hän kertoo aivan yksinkertaisesti, melkein kylmän asiallisesti kuin sepitellen vain asiakirjaa, jonka tulee olla kaikin puolin oikea ja paikkansa pitävä. Mutta juuri tuo ulkokohtaisuus vaikuttaa sen, että tapaukset ja henkilöt pääsevät itse puhumaan ja että lukija saa tilaisuuden suhtautua heihin vapaasti, omasta näkökulmastaan. Siten hänen harrastuksensa heitä kohtaan lisääntyy puhtaasti älyllisen suhtautumisen liittyessä esteettiseen, samalla kun hänen sisäinen silmänsä iloitsee värien kirkkaudesta, muovailukyvyn tavattomasta varmuudesta. Kirjan viehätys on verrattavissa, kuten joku on sanonut, »auringonsäteiden leikkiin graniitilla». Kylmä aine sekä kirkastuu että lämpenee.

Eino Palola .

ALKUSANAT

Istuessani työpöytäni ääressä on minulla käteni ulottuvilla kirjahyllyllä sarja käsikirjoitusnidoksia, yhteensä lähemmä tuhat neljännessivua, aloitetun teoksen »Skalholtin neitsyen» kolmivuotiset valmistelutyöt: arkistoissa tekemäni muistiinpanot seitsemännentoista vuosisadan julkaisemattomista käsikirjoituksista, jotka ovat löydettävissä useiden maiden kirjastoista, Islannista, Tanskasta, Englannista, Skotlannista ja Hollannista. Olen tämän vaarattoman arkistovaellukseni aikana, tuntien paljon enemmän alttiiksi panevien tutkimusmatkailijoiden iloa, varsin usein osunut löytämään aikaisemmin huomaamattomia tietoja; kerran tapasin tuntemattoman, tärkeän käsikirjoituksen (Leidenissä). Mutta erikoisen ilon minulle on tuottanut se, että tutkimusteni pääasiallinen tulos on sama kuin niiden tarkoitus, nimittäin Ragnheidur Brynjolfintyttären tähän saakka niin hämärän kohtalon psykohistoriallinen selvittely.

Hämärä se ei ole sikäli, että se kirjoittamattomana ja selittämättömänä on jo ammoin ymmärretty. Ei yksikään muu naishahmo ole ollut niin likellä Islannin kansan sydäntä kuin Ragnheidur Brynjolfintytär. Kansan tietoisuudessa hänen nimensä on erottamattomasti liittynyt ylevään kauneuteen ja ylevään traagillisuuteen, jotka ovat ehyesti toisiinsa yhtyneet. Aika on luonut hänen päänsä ympärille sädekehän ja antanut meille hänestä etevän taiteilijan madonnaa muistuttavan kuvan. Eikö tämä riitä säikyttämään kirjailijaa pitämään kätensä irti perimätiedoista? Ja etenkin jos perimätiedot ovat jyrkästi ristiriitaiset hänen saavuttamansa historiallisen vakaumuksen kanssa?

Perimätiedon mukaan hän kohotti alhaisen rikoksen melkein pyhäksi teoksi. Hänen otsaansa kirkasti väärän valan sädekehä. Kirjailijasta ei tunnu houkuttelevalta niin korkean korokkeen hylkääminen. Mutta tapahtuu merkillistä: kun hänet nostaa pois jalustaltaan, kun huomaa, ettei hänen olemuksensa olekaan sankarittaren paatosta, vaan pikku tytön uhmaa, niin hän kasvaa.

Myönnän kernaasti, että mielessäni tuskin olisi ollut täysin niin varma turvallisuudentunne ryhtyessäni käsittelemään tätä aihetta, jollen olisi etukäteen selvittänyt hänen hahmostaan saamaani historiallista käsitystä. Olen Islannin kirjallisuusseuran aikakauslehdessä Skirnirissä vuonna 1929 julkaistussa kirjoituksessani esittänyt Ragnheidurin ja Dadin tarinan lähdetietojen nojalla ja uskon aivan vaatimattomasti voivani väittää, että heidän molempien muotokuvansa, sellaisina kuin ne nyt esiintyvät vuosisatojen tomusta vapautettuina, on paljon laajemmissakin piireissä kuin kotimaani historioitsijain keskuudessa otettu kiitollisesti vastaan, minkä kiitoksen toivon tällä teoksella kuittaavani.

Koska työni tuloksia ei voida antaa lukijalle yhdellä kertaa, lienee sopivaa lausua johdannoksi muutamia sanoja siitä taustasta, jolle teoksen monet henkilöt piirtyvät, siitä viitisenkymmentä vuotta käsittävästä ajanjaksosta, jota romaani käsittelee.

Syrjäisille Islannin historian tuntemus rajoittuu suunnilleen sen molempiin rajapisteisiin: klassilliseen muinaisuuteen ja nykyaikaiseen elpymiseen. Koko välikausi, lähes kuusi vuosisataa, näyttää vieraista olevan maan kehityksen yhtäjaksoista tyrehdystä. Se on selitettävissä: tämän pitkän ajanjakson varrella kehitys ei ilmene ulospäin. Päinvastoin kuin taruajalla ja nykypäivinä, ei kansa itse hoidellut yhteyttä ulkomaiden kanssa, ei kaupallista eikä henkistä, vaan luovutti sen huoltajilleen, ensin lyhyemmäksi ajaksi Norjalle, myöhemmin pitemmäksi ajaksi Tanskalle. Mutta sisäistä kehitystä on koko tänä aikana havaittavissa rikkoutumattoman yhtenäisesti, ja jokaiselle tutkijalle se on ilmeinen.

Niinkin myöhään kuin seitsemännellätoista vuosisadalla on yhteys vielä silmäänpistävä. Tarun henkilöinä on sen ajan hahmoja, umpimielisiä miehiä ja naisia, miehiä, joiden kunnianhimo on sammumaton, naisia, joiden suljettujen huulten takana piilee intohimon tulinen, uhmainen liekki. Brynjolfur Sveininpoika voisi yhtä hyvin esiintyä jossakin kymmenennen vuosisadan sadussa kuin Hrafnkell Freysgode, Thormodur Torfinpoika (Torfaeus) samoin kuin hänen kaimansa, jolla on liikanimi Kolbrunsskjald, Helga Magnuksentytär samoin kuin Unnur Syvämietteinen, Ragnheidur Brynjolfintytär samoin kuin Gudrun ja Helga Kaunis. Jollei tässä onnistu antaa lukijalle tätä vaikutelmaa, on vika minussa; jos se onnistuu, en kuitenkaan voi anastaa itselleni kunniaa. Siinä tapauksessa se on historian.

Mutta vielä kiintoisempaa huomioonotettavaa ovat ajan tulevaisuuteen viittaavat ilmiöt. Itse asiassa täytyy tuntea hämmästystä siitä, että sellaisia yleensä on olemassa. Silloin, kun se ihmisten yhteiselämän muoto, jota me kaikesta huolimatta edelleenkin saamme kiittää nykyaikaisista sivistyskäsitteistämme, ilmenee Euroopan useimmissa maissa, on Islanti, kaupallisesti eristettynä itse merkantilismin aikakaudella, jotensakin tarkoin syrjässä tästä liikkeestä. Ei edes sen ulkoinen tunnusmerkki, pukeutumisen yhteinen leima, saavu tänne yhtä täsmällisesti kuin entiseen aikaan espanjalainen, italialainen ja alankomaalainen muoti — jopa maa vähitellen köyhtyy siinä määrin, ettei sen naisten enää kannata muuttaa kuosia, ja Euroopan naisten yhdeksännellätoista vuosisadalla käyttämät puvut, joihin on lisätty hopealieriöt ja silkkitupsut, ovat vielä käytännössä ainoastaan tässä maassa, ja niitä on vähitellen alettu pitää kansallispukuina. Tämä erehdys korjautuu meidän päivinämme, nuorten naisten kieltäytyessä sitä käyttämästä. Ei myöskään toinen ulkoinen merkki, sukunimet, saavuta pysyväistä tai yleistä tunnustusta kuten muissa pohjoismaissa. Tälläkin alalla taistelu jatkuu — tulos on arvattavissa.

Syy siihen, että kuitenkin voimme havaita keskeytymättömän yhteyden kehityksessä aina meidän päiviimme saakka, on se, ettei koskaan ole yritetty estää kansaa käyttämästä luonnollista ilmaisuvälinettään, omaa kieltänsä. Kielenkäytön vapaus on merkinnyt myönteisesti enemmän kansan kohtalolle kuin uskonpuhdistuksen ja kauppamonopolin pakko kielteisesti. Tästä yksinkertaisesti johtuu, että kansa on ne molemmat kestänyt.

Islannin vanhan kulttuurin tutkiminen perustettiin kotimaassa tänä aikana, vaatimaton, mutta merkityksellinen liike, jota islantilaiset miehet Torfaeus ja Arni Magnuksenpoika jatkoivat Norjassa ja Tanskassa ja joka sitten on yhä suuremmassa määrin päässyt vauhtiin germaanilaisten ja anglosaksilaisten, jopa romaanilaistenkin rotujen keskuudessa. Virsirunous on kauneimmassa kukassaan Hallgrimur Peturinpojan kärsimysvirsissä, joilla varmasti on ollut Islannin runotaiteessa suurempi merkitys kuin millään muulla teoksella. Ja lieneekö liiaksi sanottua, että kansanluonteen on kieli säilyttänyt? Jos voimme puhua jostakin ajanjaksosta, joka on erikoisen kuvaavana renkaana Islannin menneisyyden ja meidän aikamme välillä, täytyy meidän mainita seitsemästoista vuosisata. Juuri se — paitsi muutamia sen ajan henkilöitä, jotka sinänsä voivat houkutella kirjailijaa — on saanut minut käymään käsiksi ennen kaikkea tähän ajanjaksoon, halutessani kirjoittaa islantilaisen historiallisen romaanin.

G. K.

NEITSYT RAGNHEIDUR

I

Kello on kuusi torstaina elokuun toisena päivänä 1660.

Skalholtin eteläisellä piha-aukiolla on viisikymmentä hevosta, miehiä, telttoja ja monenlaisia matkavarusteita. Ratsailla istuu kolmetoista miestä, piispa ja hänen kuusi saattajaansa ja yhtä monta ratsupalvelijaa. He ovat lähdössä tarkastusmatkalle itälaidalle eivätkä palaa ennenkuin yhdeksän viikon kuluttua. On juotu lähtömaljat tuoppikivellä, ja toistasataa litteillä käytäväkivillä seisovaa ihmistä laulaa nyt matkamiesten ratsastaessa pois pihalta. Lähtijät istuvat satulassa paljain päin, piispa ja hänen seuralaisensa, sillä aikaa kun kahdeksan säkeistöä veisataan loppuun. Vasta sitten kun yhdeksäs ja viimeinen aloitetaan, lähtee parvi hitaasti liikkeelle.

Nuori piispantytär, neitsyt Ragnheidur Brynjolfintytär, katuu, ettei hän ollut valmistautunut seuraamaan lähtijöitä matkalle. Hän on arkipuvussaan, yksinkertaisessa, sinisessä, ulmilaisesta verasta valmistetussa hameessa, ja hänen sydäntänsä ahdistaa hieman se, ettei hänellä ole ratsastusasu yllään. Kartanon väki katoaa pikku ryhminä, kukin omille askareilleen. Neitsyt Ragnheidur menee ajotien reunavallille ja saattaa ratsastajia portille, jonka pieni telttapoika avaa, pitäen sitä auki. Hän puhelee yksinomaan isänsä kanssa; hänen punertavan ruskea tukkansa tunkeutuu povelle, jossa se on paikallaan, mutta sopivalla hetkellä hän viskaa sen takaisin olan ylitse. Ainoastaan yhden kerran hän on katsahtanut taaksensa, ainoastaan yhden kerran, mutta hän pitää alinomaa vaarin käynnistään ja ryhdistään. Aivan hänen takanaan ratsastaa hänen veljensä Halldor ja tämän rinnalla Dadi. Dadi Halldorinpoika.

Portilla piispa seisauttaa hevosensa, hänen tyttärensä kumartuu ja suutelee häntä vielä kerran. Myöskin veljeänsä Halldoria. Ja koska tämä ja Dadi ratsastavat rinnakkain, ojentaa hän kätensä Dadillekin. Hän puristaa tämän kättä ehkä aavistuksen verran liian tiukasti, mutta ei tiedä, ajatteleeko toinen tätä kädenpuristusta koko kesän vai eikö hän ole lainkaan pannut sitä merkille. Niin parvi poistuu, eikä tapahdu mitään. Ei tapahdu mitään muuta kuin se, että kun hän uudelleen kääntää kasvonsa Skalholtia kohti, on kaikki, mikä on hilpeätä ja hupaista, hänen takanaan. Vain rahtunen alakuloisuutta ensimmäisenä päivänä, — mitä on yhdeksän viikkoa? Kylliksi paljon pitämään häntä valveilla kokonaisen yön.

Seuraavana päivänä hän herää myöhään, mutta on täysin levännyt, ja hän on iloinen. Hän ottaa esille puhtaat alusliivit — hän tuhlaa liivejä, muuttaa niitä ainakin kerran kuukaudessa — ja tekee ristinmerkin, ennenkuin pukee ne yllensä. Käytävässä hän kohtaa äitinsä ja toivottaa hänelle hyvää päivää.

— Oletko ollut ulkona »noutamassa hyvää päivää»? kysyy äiti ystävällisesti.

— En, vastaa Ragnheidur samaan sävyyn, mutta en tahtonut mennä hiljaa ohitsenne, äiti.

Hän on kiitollinen äidilleen siitä, ettei tämä ollut herätyttänyt häntä kirkossa pidettyyn aamumessuun. Hän nukkuu harvoin näin myöhäiseen päivään saakka, hänen isänsä on ankarampi.

Hänen saapuessaan aukiolle paistaa päivä kolmeenkymmeneen päätyyn. Hän kiiruhtaa tekemään ristinmerkin ja lukemaan aamurukouksen, jonka hän on osannut siitä asti, kun oppi puhumaan:

Kun alkaa päivä jällehen,

suojassa Herran Jeesuksen

ma tahdon aina vaeltaa,

Jumalan mieltä noudattaa.

Senjälkeen hän tekee toistamiseen ristinmerkin.

Sitten hän ottaa pitkävartisen, koivunvarvuista valmistetun pihaluudan ja alkaa lakaista talojen edustalla olevia litteitä käytäväkiviä. Käytävien lakaiseminen ei ole piispantyttären hommaa, mutta hän tahtoo tehdä sen, hän tahtoo saada ne siisteiksi, eivätkä ne muutoin ole sellaisia, mistä se sitten riippuukin. Tällaisia pikku puuhia hän saattaa toisinaan keksiä mieluummin kuin ryhtyä johonkin säännölliseen työhön sisällä kartanossa.

Thora Jasparintytär, apulaispehtoorin vaimo, menee hänen ohitseen.

— Ihanaa on matkamiehillä nyt tuntureilla, huomauttaa Thora.

— Viehättävää, myöntää Ragnheidur.

— Huonoja uutisia kuuluu itälaidalta, jatkaa Thora.

— Mitä niin?

— Gudbjörgistä.

— Kenestä Gudbjörgistä?

— Sveinintyttärestä.

— Mikä häntä vaivaa?

— Äskettäin tuli muuan mies Mastungurista.

— Vai niin.

— Ettekö tiedä, neitsyt, minkätähden Gudbjörg lähetettiin täältä pois viime talvena?

— Lähetettiinkö hänet pois täältä? kummastelee neitsyt Ragnheidur.

Thora Jasparintytär istuutuu hiljaa äsken lakaistulle käytäväkivelle, hän tuntee sisäistä mielihyvää eikä halua menettää sitä tunnetta, ennenkuin on välttämätöntä.

— En tiedä, missä asioissa tämä mies on tullut, puhuu hän edelleen, enkä sitäkään, mitä väkeä hän on. Mutta Markus-lautturi ja Eyolfur onnentolppa saattoivat hänet joen poikki ja menivät hänen seurassaan kotiin, ja he kertoivat tämän uutisen minun Asmundurilleni.

Neitsyt Ragnheidur istuutuu hänen luoksensa kivetyn käytävän