Vihan ja rakkauden päivät

By Arvo Myllymäki

Omaelämäkerrallinen romaani vaietusta historiasta ja poikkeuksellisista ihmiskohtaloista.Ukrainalaissyntyinen Mihail päätyy maailmansotien ja Neuvostoliiton syntymisen heittelemänä sotavangiksi Kerimäelle, Etelä-Savoon. Vankileirin olot ovat epäinhimilliset, mutta tilanne helpottuu, kun Mihail pääsee Vaasan seudulle maatilalle töihin. Siellä syttyy kielletty rakkaus suomalaiseen Mariaan. Sodan jälkeen suhde katkeaa pakon edessä, Mihail viedään Siperian vankileireille, ja hänen jälkensä katoavat. Marian lisäksi kaipaamaan jää rakkaudesta syntynyt poika Juhani, joka ei uskalla kertoa kenellekään olevansa "ryssänpenikka". Isä ei tiedä pojan olemassaolosta, mutta varttuessaan Juhani päättää etsiä tämän käsiinsä. Epätietoisuus on kuitenkin pahempaa kuin totuuden tietäminen, vaikka lopputuloksena saattaakin hyvin olla tieto isän kuolemasta. Ilman apua moinen etsintä Neuvostoliitosta ei onnistu, ja Juhani saakin lopulta apua jopa presidentti Kekkoselta.Vihan ja rakkauden päivät on liikuttava historiallinen romaani, jonka tapahtumat pohjautuvat kirjailijan ja tämän isän omaan, ainutlaatuiseen tarinaan.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 23, 2023
• ISBN: 9788727035413

Book preview

Vihan ja rakkauden päivät

Cover image: Shutterstock

Copyright ©2011, 2023 Arvo Myllymäki and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727035413

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Älä elämää pelkää,

älä sen kauneutta kiellä.

Suo sen tupaasi tulla

tai jos liettä ei sulla,

sitä vastaan käy tiellä,

älä käännä sille selkää.

Älä haudoille elämää lymyyn kulje:

Ei kuolema sinulta oveaan sulje.

Kaarlo Sarkia: Älä elämää pelkää.

Epilogi

Tämän kirjan taustalla on isäni vuodet Neuvostoliitossa, Suomessa ja Venäjällä sekä äitini maalaisnaisen elämä Etelä-Pohjanmaalla. Sodan jälkeen hänen maailmaansa ilmestyi Juhani. Tarinan keskeisten henkilöiden esikuvat alkoivat kirjoitelmani sivuilla elää omaa elämäänsä. Kaikki nimet perustuvat tekijän mielikuvitukseen lukuun ottamatta yleisesti tunnettuja henkilöitä. Kolmen ihmisen selviytymistarinan kirjoittaminen osana suuria historiallisia tapahtumia on ollut minulle vuosien ponnistelun vaatinut työprosessi.

Olkoon tämä teos esimerkkinä suvaitsevuudesta ja elämänjanosta. Ulkomaalaiskeskustelun velloessa maassamme kiihkeänäkin tarvitaan kumpaakin elementtiä. Sotien jälkeinen Suomi ei ollut ainakaan maaseutumaisella Pohjanmaalla sellainen moniarvoinen yhteiskunta kuin 2000-luvulla. Tästä huolimatta iloiset lapsuusmuistot ovat kantaneet minua elämäni ajan.

Neuvostosotavangin lapsella on kuitenkin arpeutuneet haavansa suvaitsemattomuuden armottomasta maailmasta. Surullisia lapsuusmuistojani en voi unohtaa, vaikka aikuiselämäni on ollut täynnä monipuolista ja rikasta päivien virtaa.

Henkilökohtaisesti romaanini on kunnianosoitus vanhemmilleni ja äitipuolelleni, josta äitini kuoltua tuli minulle äärimmäisen läheinen. Heidän päättäväisyytensä ja vastavirtaan ajattelunsa ovat tehneet minusta vapaan, kiitollisen ja tarvittaessa myös taistelutahtoisen. Ihmisenä minulla on kuitenkin vielä pitkä matka kasvaa isäni ja äitieni mittoihin.

Ilman puolisoni Hannelen kannustusta ja lujuutta tätä kirjaa ei olisi koskaan syntynyt.

Tekijä

I

MAANSA PUOLUSTAJA

1.

Mihail

Aro on samanlainen Kazakstanissa ja Ukrainassa, Kalin Kontsarenko teki vertailuja seisoessaan vehnäpeltonsa laidalla. Itsenäinen talonpoika hymähti, sillä hän huomasi erehtyneensä. Täällä Ukrainassa luonnonaro oli raivattu tuottavaksi maaksi, ja hän oli ylpeänä osallistunut tuohon uudisasukastyöhön. Sen sijaan Kazakstanin arolla vaelsivat niin villihevoset kuin kamelitkin vapaina.

Kalinin tavoin keväisen aron tuoksua ei kukaan voinut olla aistimatta. Aroheinä ja kukat tekevät rannattoman tasangon Ukrainan mustan mullan alueella luonnon paratiisiksi. Poppelimetsäsaarekkeet peltojen keskellä lisäävät alkukevään lumoa. Kylän talojen omenapuut ja kirsikkatarhat kukkivat kilvan luonnonkasvien kera. Aro saattaa päättyä varsin yllättävästi suureen kaupunkiin, joka ilmestyy kuin tyhjästä tasaiselle lakeudelle. Tällainen oli myös Harkova, Ukrainan pääkaupunki ja koko neuvostotasavallan metalliteollisuuden keskus.

Ulkopuolisesta on vaikeata kuvitella Harkovaa ympäröivää kukkivaa tasankoa ja suurta Molodovan kylää tammikuun lumimyrskyssä. Kuun sirppi kurkistelee lehdettömien oksien lomitse ja vinkuva pohjoistuuli tekee pakkasesta hyytävän kylmän aron eläimille ja ihmisille. Ukrainalaisten onneksi alueella on runsaita hiiliesiintymiä kylän asukkaiden pikku talojen lämmitykseen. Neuvostovaltion luomistuskat tuntuvat syvinä täällä Ukrainan mullassa: talonpoikien passiivinen vastarinta rajun kansalaissodan jälkeen jatkuu kolhoosijärjestelmän vastustamisena.

Kalin Kontsarenko oli syntynyt Jermakin kylässä Kazakstanin pohjoisosassa. Kazaanien perinteiden mukaan hevonen oli hänelle kaikki kaikessa. Kalin tunsi myös tuon jalon eläimen käyttäytymisen salat. Arolla hän aisti olevansa villi ja vapaa yhdessä hevosensa kanssa. Niinpä hän lähti kylänvanhimman valtuuttamana kahden toverinsa kanssa ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä oriiden ostoon kuuluisilta Orelin markkinoilta. Ratsastusmatka Uralin eteläpuolitse Volgan yli Oreliin kesti kaksi viikkoa. Arolta löytyi ravintoa niin miehille kuin hevosillekin. Vain juomavedestä oli hellesäässä puutetta.

Kalinin toverit palasivat Jermakiin komeiden siitosoriiden kera, mutta ilman Kalinia, jonka tunnesiteet eivät riittäneet paluuseen. Hänen äitinsä, isänsä ja pikkuveljensä olivat menehtyneet Japanin sodan aikana riehuneeseen isorokkoepidemiaan. Sukulaisista huolimatta Kalin oli yksinäinen Jermakissa. Hevosmarkkinoilla eivät yksin eläimet villiintyneet, sillä nuori kazaani näki ensi kerran Venäjän Euroopan puoleisen osan tavarapaljouden.

Orelin markkinoilla oli myös ukrainalaisen suurtilan tilanhoitaja, joka tarjosi Kalinille työtä hevosten kasvattajana. Nuoruus ja hulluus olivat markkinahumussa valttia. Kalin hyväksyi työtarjouksen ja hyvästeli lapsuustoverinsa. Todellinen syy oli kuitenkin siinä, ettei nuori kazaani pystynyt irrottamaan katsettaan Annasta, tilanhoitajan pitkälettisestä tyttärestä. Kalinista tuli ukrainalainen ennen kuin hän huomasikaan. Molodovan kylä Harkovan piirissä sai uudeksi asukkaakseen hevosmiehen, joka asetti kasakkakylien ratsumestareiden taidot kyseenalaisiksi.

Anna ja Kalin vihittiin ortodoksikirkossa, joka sijaitsi Donets-joen rannalla. Hedelmäpuut kukkivat ja valkoakaasien tuoksu tunkeutui nuoren parin tajuntaan huumaavalla tavalla. Onnen ajan ajanlasku osoitti vuoden 1912 kevättä. Synnyinjuuristaan ylpeä Kalin halusi passiinsa kansallisuusmerkinnäksi kazaani, vaikka hän suostuikin ottamaan Annan mieliksi ukrainalaisen sukunimen. Kalinia kaiversi kuitenkin tietoisuus siitä, että muuan naapuri oli appiukolle ihmetellyt, kuinka Anna valitsi aasialaisen miehen – todelliset kasakat sivuuttaen.

Nuoripari sai kolme lasta; Anatolin, Mihailin ja Darjan. Mihail syntyi hieman ennen kuin vallankumouksen ratsut laukkasivat Pietarin kaduilla. Pikkupoika oli tietämätön niin vallankumouksesta kuin Semjon Budjonnyin ratsuväkiarmeijan sankariteosta valkoisten ukrainalaisjoukkojen lyömisessä lähellä Voronezin kaupunkia. Mihail, jota kotoisasti kutsuttiin Misaksi, eli onnellisen lapsuuden Ukrainan avaruudessa sisarensa ja veljensä kanssa. Kansallisuudeltaan hän oli isänsä tavoin kazaani, vaikka äiti oli puhdasverinen ukrainalainen ja he asuivat Ukrainan sydämessä. Mihail pääsi nauttimaan sivistyksestä suuren synnyinkylänsä kansakoulussa.

Kalin antoi appiukon vaatimuksille periksi raivata lisää viljelysmaata. Hevosmiehestä tuli maanviljelijä ja luonnontilassa olleen aron hyödyntäjä. Kivet ja harvat kannot saivat väistyä vehnäpeltojen tieltä. Pojat auttoivat isäänsä pellon raivauspuuhissa.

Mihail piti aurauksesta ja hänen veljensä Anatoli äestämisestä. Mihailin lukutoukan sielu osasi laskelmoida. Tuoretta maata on helppo aurailla voimakkaan troikan vetämänä. Sen sijaan äestämisessä kuiva aro nostattaa kevättuulien aikaan sietämätöntä pölyä, joka tunkeutuu kaikkialle kehoon. Tämän nautinnon Misa säästi mielellään vanhemmalle veljelleen.

Mihailista kasvoi tarmokas nuorukainen. Vartalo oli solakka, mutta hartiat ja niska vahvat kuin vapaapainijan alulla. Hänellä oli musta kiharainen tukka, ruskeat silmät ja musikaalisuuteen taipuvaisia kykyjä. Isänsä ostamaa kaksirivistä hanuria hän soitteli niin kotona, kylän juhlissa kuin koulun tilaisuuksissakin. Kommunistisen puolueen nuorisojärjestön tapahtumissa hän esiintyi salaa, koska Kalin ja erityisesti Mihailin kristitty äiti suhtautuivat nyreästi uusiin vallanpitäjiin ja heidän ateistisiin aatteisiinsa. Misa keksi useisiin kansansävelmiin omat sanansa, joita soljutteli hanurin soiton ryydittämänä.

Mihail oppi vasta koulussa venäjän kielen. Kotona isä puhui äidin kanssa pääasiassa kazaanien kieltä, toisinaan ukrainaa. Muutoinkin kotikylä oli varsinainen Baabelin kielten keskuspaikka. Kylän raitilla kaikui niin ukraina, venäjä, valkovenäjä kuin puolan ja saksan kielikin. Kontsarenkot tulivat hyvin toimeen naapureina asuvien saksalaisten kanssa. Heidän käyttämänsä outo kieli oli Mihailin mieltä kiehtova. Hän tarttui saksan kielen opintoihin innokkaasti.

Kylässä oli myös joukko juutalaisia, jotka olivat paenneet tsaarin ajan vainoja Etelä-Ukrainasta. Mihail ei käsittänyt tällaista suvaitsemattomuutta ukrainalaisissa. Sen sijaan hän pani merkille, että eristäytyneisiin juutalaisiin suhtauduttiin myös Molodovan kylässä pidättyvästi. Niin julkisesti kuin yksityisestikin oli kuitenkin vaarallista heistä puhua pahaa, sillä Ukrainan pidetty puoluejohtaja oli syntyperältään juutalainen.

Toisin kuin veljensä ja sisarensa Mihail jatkoi kouluaan Harkovan keskikoulussa. Huolimatta kommunistihallinnosta Neuvostoliiton koulujärjestelmä toimi suurin piirtein tsaarin ajan mallin mukaisesti. Aatelisto ja intelligentit olivat lähteneet maasta vallankumouksen jälkeen. Mihail oli kyllin valistunut tajuamaan, että eräillä hänen opettajistaan oli puutteelliset tiedot niin matematiikasta kuin maantiedostakin.

Mihail oli opettajien unelmaoppilas; lahjakas ja kuuntelevainen. Vain piirustuksen kanssa pojalla oli vaikeata. Opettaja ei hyväksynyt Misan räiskyviä vesivärimaalauksia. Pojan ideologiaan ei sopinut sosialistisen taidekäsityksen siirtäminen pensselin kärjestä maalaukseen. Sen sijaan kielet ja yhteiskuntaoppi olivat Mihailin suuret valtit kouluopinnoissa.

Yhteiskuntaopin tunnilla opettaja puhui harhautuneista ukrainalaisista, joille sosialistinen yhteiskunta oli antanut anteeksi.

– Nämä kiittämättömät talonpojat niskuroivat nyt keskuudessamme kieltäytymällä viljanluovutuksista kolhooseihin, pauhasi opettaja kiihtyneenä.

Kontsarenkon perheen lukumies kuuli koulussa ensimmäisen kerran sanan kulakki. Se viittasi vauraisiin talonpoikiin, jotka sitkeästi vastustivat maatalouden kollektivisointia. Sanan lausui opettaja, joka ankarasti arvosteli itsenäisiä talonpoikia yhteisesti sovitun kolhoosijärjestelmän vastustamisesta. Mihail tajusi, että opettaja halusi lähettää hänen kauttaan isälle terveisiä.

– Kulakkeihin, jotka kieltäytyvät luovuttamasta viljaa valtiolle, sovelletaan Neuvostoliiton rikoslain 107. pykälää. Pykälä sisältää ankarat rangaistusmääräykset neuvostovallan vihollisille, sanoi opettaja uhkaavaan sävyyn.

Mihail tunsi, miten opettaja katsoi häntä merkitsevästi. Poika kertoi kuulemansa isälleen pelonsekaisin tuntein. Uutisista huolimatta hän palasi itsetietoisena ja oppineena Harkovasta suoritettuaan tuohon aikaan harvinaisen kymmenvuotisen desjatiletkan, joka johti yliopistoihin ja korkeakouluihin. Misan suuri haave oli päästä opiskelemaan Kiovan opettajakorkeakouluun. Nuorukaisen unelma näytti nyt kuitenkin kariutuvan yhteiskuntamyllerrykseen.

Mihail ei erehtynyt, sillä kylään saapui seuraavana vuonna vallankumouksen kehdosta Leningradista kymmenen rautakouraa Kirovin tehtaan puolueuskollisia työläisiä. Heidän oli määrä toteuttaa kolhoosijärjestelmä Molodovan kylässä, muiden työläistovereiden Harkovan alueella ja kaikkialla Ukrainassa.

Puolueen piirikomitean sihteeri teki neuvottoman oloisena selkoa leningradilaiselle tulisielulle kolhoosijärjestelmän verkkaisesta etenemisestä. Piirin kollektivisointiprosentti oli hieman alle kaksikymmentä. Vauraat talonpojat eivät olleet suorittaneet loppuun viljanluovutusta – saati liittyneet maineen ja eläimineen kolhoosiin.

Mihailin isoisä kuiskutteli Kalinille, että tämä sabotoisi muiden talonpoikien tavoin kolhoosin toimintaedellytykset salaisilla siitoseläinten teurastuksilla. Kalin ei moiseen suostunut enempää kuin siemenviljan tuhoamiseenkaan.

– Luojan kiitos, huokasi Anna, jolla oli perinteinen esivallan kunnioitus verissään.

Jotkut suostuivat tämänkaltaiseen sabotointitoimintaan ja saivat maksaa siitä myöhemmin kalliin hinnan hengellänsä.

Pelko kulakkien likvidoinnista lisäsi talonpoikien viljan luovutuksia ja vapaaehtoista liittymistä kolhoosiin. Kolhoositoimintaa vauhditettiin vauraille talonpojille määrätyillä korkeilla veroilla. Myös Kalinille toimitettiin Molodovan kylän kommunistisen puolueen solun mallikirje. Mihail luki kirjeen vakavana perheenjäsenille:

Minä Kalin Semjonovits Kontsarenko, keskivarakas, pyydän ottamaan minut kolhoosiin puolisoni ja lasteni, omaisuuteni ja kaikkien elukoitteni kera. Pyydän päästämään minut uuteen elämään, koska olen kolhoosijärjestelmän ylivertaisuudesta puolueen kanssa samaa mieltä.

– Mieluiten kuolen kuin astun maaorjan asemaan, Kalin sanoi uhmakkaasti.

Hän oli saanut Annan sukulaisilta Etelä-Ukrainasta hälyttäviä tietoja nälänhädästä ja maaseudun ihmisten joukkokuolemista. Järjettömältä vaikuttavan maatilojen pakkokollektivisoinnin yhteydessä Kalin pohti puolisonsa kanssa moneen kertaan, oliko Ukrainan poliittinen johto menettänyt järkensä vai toimiko se vain Moskovan käskyjen kuuliaisena toimeenpanijana. Kysyä ei voinut keneltäkään, mutta lähimmän vastauksen näihin kysymyksiin tiesi toveri pakkokollektivisoija, viilari Kirovin metallitehtailta.

Anna yritti turhaan taivutella puolisoaan allekirjoittamaan liittymiskirjettä. Kalin pysyi taipumattomana ja totesi täyttäneensä jo viljanluovutusvelvoitteen samoin kuin maksaneensa määrätyt verot. Lasten sydämiin hiipi pelko ja epävarmuus.

– Sait perheinesi ansaitsemattoman lempeän kohtelun, karkotuksen Altain eteläosaan, lähelle synnyinseutujasi, ilkkui rautakourien johtaja Kalinille Harkovan rautatieasemalla. – Sinulla on Ukrainan puoluejohdossa korkeita suojelijoita. Säästyit kulakkien leireiltä.

Talonpoikien kuriin panija antoi ymmärtää, että Kontsarenkon perheen pelasti työleiriltä ja mahdollisesti myös likvidoinnilta Kalininin kasvattamat hyvät hevoset osavaltion puoluejohtajille.

– Älä luota liikaa poliittisiin suhdanteisiin Altain arolla, leningradilainen rienasi hyvän matkan terveisinä Kalinia ja hänen perhettään.

Matka Ukrainasta läpi Etelä-Venäjän kohti Altain piiriä kesti härkävaunussa viikon. Talvipakkanen, vetoinen junanvaunu ja niukka ruoka sairastuttivat Mihailin veljen keuhkokuumeeseen. Matka oli fyysinen ja henkinen painajainen jokaiselle perheenjäsenelle.

Junamatkalla isä Kalin kertoi lapsilleen ratsastuksestaan Kazakstanista Oreliin ja sieltä Molodovan kylään. Tuo retki tehtiin riehakkaissa nuoruuden voimissa. Hän oli omin käsin raatanut koko elämänsä. Kalin tunsi, miten yhtenä päivänä hänen työnsä mitätöitiin ja hänet leimattiin kulakiksi – kansan viholliseksi, tuhottavaksi.

Kalin ajatteli lakkaamatta, että kosto ja katkeruus ruokkivat neuvostojärjestelmän toteuttajia. Nyt hän matkasi neuvostovallan pakottamana puolisonsa ja lastensa kanssa kohti tuntematonta tulevaisuutta. Uudet vallanpitäjät häpäisivät syvästi myös Annan. He takavarikoivat Annan komean ukrainalaisen kansallispuvun, jonka hän oli itse ommellut.

– Neuvostoliitossa ei suvaita nationalismin palvontaa, perusteli rautakourien johtaja toimiaan Annalle.

Kontsarenkot saapuivat Altain piiriin Voljan alueelle uupuneina ja alistuneina. Asuinpaikaksi heille oli määrätty Kirovin nimellä varustettu kolhoosi. Vaikka etäisyyttä Kazakstaniin ja Jermakin kylään oli vain 200 kilometriä, se oli jokaiselta kilometriltä kielletty matka Kalinilta. Ilman erityislupaa ei ollut mahdollista poistua edes Kirovin kolhoosin alueelta. Hän oli liian ylpeä anelemaan kulkulupaa uusilta vallanpitäjiltä.

Neuvostoliiton sisäistä passia ei kolhoosilaisille annettu. Tässä suhteessa Kalin oli vain yksi vertaistensa joukossa. Kaikki joutuivat pyytämään paikallismiliisiltä erityisluvan sukulaisvierailujakin varten. Näin myös Kalinin vapaa ratsastusalue sulkeutui.

Perheen esikoinen, hauras Anatoli-poika, menehtyi keuhkokuumeeseen. Hänet haudattiin heti saapumisviikolla Voljan multaan. Välittömästi hautajaisten jälkeen äidin mielenterveys alkoi horjua. Isä Kalin ryhtyi hoitamaan kolhoosin hevosia, Mihailin pikkusisar Darja hyöri äidin kanssa kotona auttaen perheen taloudenpidossa. Asunnoksi he saivat viheliäisen pienen rakennuksen kolhoosin sivukadun varrelta.

– Äiti, miksi me jätimme omenapuutkin Ukrainaan?

– Lapseni, rakennamme keväällä puutarhan, johon istutamme uuden toivon omenapuita.

Kontsarenkojen perhe sai pian havaita, että Neuvostoliitossa oli menossa oikea karkotusaalto, jonka suuntana oli Siperia.

– Ukraina on menettänyt yritteliäimmän ja työkykyisimmän osan talonpoikien likvidoinnin seurauksena, kertoi Kalin perheelleen. – Pakkosiirrettyjä on noin 300 000 kulakkiperhekuntaa.

Mihail ei halunnut tai pikemminkin uskaltanut kysyä, mihin huhuihin tai kuulopuheisiin isän tiedot perustuivat, mutta hän arvasi isoisänsä ne kertoneen. Ahdistuksen keskellä Misa pani kuitenkin merkille, miten auttavasti alueen asukkaat ottivat hädissään olevat perheet vastaan. Auttajien vanhemmista useat oli karkotettu jo tsaarin aikana Siperian takamaille. Osa oli Altailla poliittisista syistä, osa siviilirikoksista tuomittuna.

Mihail osallistui kolhoosin kulttuuritalon viimeistelytöihin. Kolhoosin puheenjohtajana toimi tarkkanäköinen Viktor Sokolov, joka kutsui nuoren kazaanin mukaan laulu- ja musiikkiohjelmaryhmään kulttuuritalon avajaisia varten. Samoin hän otti kouluja käyneen nuorukaisen mukaan kolhoosin koulun suunnitteluun tässä lukutaidottomuuden yhteisössä. Puheenjohtajan kannustamana Misa oli hakenut opiskelupaikkaa Kiovan kuulusta opettajavalmistuslaitoksesta.

Eräänä elokuun iltapäivänä Kirovin kolhoosin puheenjohtaja kutsui Mihailin työhuoneeseensa.

Nuorukainen arvasi, että puheenjohtajalla oli hänelle jotain erityistä ja miellyttävää sanottavaa, sillä toveri Sokolovin työpöydällä oli kaksi teekuppia. Puheenjohtaja oli syntynyt pohjoisessa, lähellä Arkangelin kaupunkia. Valmistuttuaan paikallisesta maatalousoppilaitoksesta tundralainen oli lähtenyt innoissaan soveltamaan saamiaan oppeja kaukaiseen Altain piiriin.

– Kiinnostaisiko sinua lähteä opiskelemaan Kiovan opettajakorkeakouluun? kysyi puheenjohtaja muitta mutkitta.

Mihail oli niin liikuttunut kysymyksestä, ettei ehtinyt edes vastata, kun kolhoosin puheenjohtaja jatkoi esitystään.

– Lukutaito ja perussivistys puuttuvat kolhoosilaisilta, kiitos tsaarinajan kurjuuden, sanoi Viktor Sokolov painokkaasti. – Palaat tänne opettajana, tuomaan sivistystä Venäjän takamaille. Täällä ei katsota ihmisten taustoja, olipa kyseessä kulakki, venäläinen tai kazaani.

Mihail tarvitsi tämänkaltaista rohkaisua. Hän kuului vähemmistökansallisuuteen ja Kontsarenkon perhettä painoi raskas niskoittelijan leima valtaapitävien silmissä.

– Kunkin teot ratkaisevat näillä uudisasutusseuduilla.

Isänsä tavoin Misa ei empinyt taitekohdan koitettua hänen elämässään. Hän palasi syksyllä Ukrainaan, Kiovan opettajavalmistuslaitokseen ja asettui asumaan isovanhempiensa taloon. Äiti-Annan vanhemmat olivat onnistuneet hankkimaan pienen talon Kiovasta ennen maatalouden pakkokollektivisointia. Kiinteistökaupan ajoitus oli mestarillinen ajatellen kaupungin muuttumista neuvostotasavallan keskukseksi tai nuoren Mihailin opiskelija-asunnon varmistamiseksi.

Henkilösuhteilla, varsinkin jos ne ulottuivat tarpeeksi korkealle neuvostojärjestelmässä, oli uskomaton merkitys 1930-luvun puhdistusten, vainon ja punaisen terrorin riivaamassa yhteiskunnassa. Mihailin isoisä välitti Kalinin kasvattamat hevoset niin miliisille kuin puoluejohdollekin. Isoisän henkilösuhteet olivat pelastaneet Kontsarenkon perheen elämän pakkokollektivisoinnin sekamelskassa.

Nuorukainen ei lainkaan käsittänyt, miten hän kulakin poikana oli saanut oikeuden opiskella opettajaksi Kiovassa. Hän ei myöskään ymmärtänyt syytä siihen, etteivät opettajat eivätkä viranomaiset viitanneet hänen isänsä uppiniskaisuuteen ja kolhoosijärjestelmän vastustamiseen. Mihail ujutettiin myötäsukaisesti neuvostojärjestelmän sisään ja hänestä kasvoi ensimmäisen sukupolven neuvostokansalainen, jonka usko uuteen ja parempaan yhteiskuntaan oli luja.

Mihail uskoi kuin lapsi, että hänen valintansa Kiovan punatiiliseen opinahjoon perustui kokonaan hyvään koulumenestykseen. Näin rehtori vakuutteli kirkkain silmin kaikille opiskelijoille lukuvuoden alun tervetulotilaisuudessa. Tosiasiassa kommunistinen puolue valvoi erityisen tarkasti, ketkä hyväksyttiin tulevia neuvostokansalaisia opettamaan. Puoluevirkailijoiden perilliset saivat etuoikeuden opiskelupaikkojen jaossa. Näistä syistä Mihail olisi ollut yhteiskunnallisesti sopimaton tulevaan ammattiinsa.

Kyntönäytöksessä, johon oli osallistunut innokas puoluejohtaja ja maatalouden edistäjä, Mihailin isoisä oli tavannut henkilökohtaisesti ravihevosista hullaantuneen Ukrainan puoluejohtajan. Isoisän kyynelsilmin esittämä pyyntö korkealle puoluejohtajalle tyttärenpoikansa tulevaisuuden puolesta määräsi nuorukaisen lähielämän suunnan. Valtaapitävien myönteinen kanta vetoomukseen oli taannut Mihailille opiskelupaikan ja suurimman mahdollisen liikkuma-alan Ukrainan auringon alla. Hänelle ei toisessa polvessa kostettu isän erehdystä.

Kiovassa oli ankara elintarvikepula. Ukraina oli pakkokollektivisoinnin myötä ajautunut nälänhätään. Sen seuraukset olivat erityisen julmat laajalla maaseudulla.

– Imperialistit, juutalaiset ja kulakit ovat syypäitä kurjuuteemme, uskotteli opettajavalmistuslaitoksen yhteiskuntaopin lehtori.

Mihailille ei ollut uutta sinänsä se, että ukrainalaiset työnsivät epäonnistumiensa syyn usein juutalaisten niskoille. Sen sijaan oli yllättävää, että Moskovan puoluekoulun kasvatti syyllisti jälleen kerran juutalaiset kansallisuuksien tasa-arvon paratiisiksi mainitussa valtiossa. Ehkä opettaja oli helpotuksekseen huomannut, että juutalaissyntyinen puoluejohtaja oli kutsuttu Moskovaan, Kremlin valoihin, Mihail hauskutti itseään.

– Emme antaudu vihollistemme edessä, vaan nostamme Ukrainan maatalouden entiseen kukoistukseen, lehtori jatkoi palopuhettaan.

Opettajakorkeakoulun ensimmäisen vuosikurssin oppilaat olivat ymmällään yhteiskuntaopin lehtorin esittämistä elintarvikepulan syistä.

– Siis tasolle, jolla se oli tsaarin aikoihin, kuiskasi opiskelutoveri Henrik Korhonen pilkallisesti Mihailin korvaan.

– Hiljaa perkele, tai saamme kumpikin potkut koulustamme.

Henrikin perhe oli karkotettu Ukrainaan – ei kulakkina vaan muista syistä punaisen terrorin vuosina. Punikit olivat paenneet valkoisten vainoa Suomesta Venäjän Karjalaan. Perheen isä työskenteli Petroskoissa kirjastossa, äiti sairaalassa keittäjänä.

– Perheeni elämä oli kohtuullisesti raiteilla koko 1920- luvun, kertoi Henrik Mihailille komean Dnepr-joen rantatörmällä. – Sitten yhtäkkiä isä kutsuttiin miliisin puhutteluun. Paikalla ollut salaisen poliisin majuri väitti isäni syyllistyneen epäilyttävään yhteydenpitoon Suomeen.

Henrik Korhonen oli hetken vaiti. Epäoikeudenmukaisen tapahtuman muistelu nosti hänen kurkkuunsa karvaan palan.

– Isä sanoi vain yrittäneensä kirjoittaa Kajaaniin sisarelleen, jotta tietäisi, oliko tämä elossa.

Majuri oli kuivasti todennut Henrikin isälle, että isän kertomus vahvisti heidän epäilynsä vakoilusta kapitalistisen naapurivaltion hyväksi. – Tämän takia perheemme karkotettiin tänne Ukrainaan, Henrik totesi alakuloisesti.

Mihailille tämä kaikki oli uutta ja järkyttävää.

Henrikistä oltiin myös kouluttamassa nuoreen valtioon luokkatietoista kansankynttilää. Iltaisin Henrik opetti Mihailille salaa suomen kieltä. Karkotetun lapsen ei ollut syytä paljastaa kansallisuuttaan ainakaan omituisen kielen muodossa. Mihailille uusi ja erikoinen kieli oli suuri haaste, johon hän tarttui empimättä.

– Perkele, sanoi timpuri, kun vasaralla sormeensa löi.

Kuulemansa suomen kielen lauseen Misa painoi huolellisesti mieleensä.

Nuoret nauttivat opiskelijaelämästä Kiovassa. Ruokaa oli juuri ja juuri hengen pitimiksi, mutta mitkä puistot, mitkä kadut ja mikä joki! Vuolas virta, jota he usein ihailivat kaupungin keskustassa olevalta kukkulalta, lumosi nuoret miehet kerta toisensa jälkeen.

Toisena opiskeluvuotena elintarvikepula hellitti yllättävän nopeasti Ukrainan pääkaupungissa. Kolhoositorilla kiersi huhu vehnän pitkästä matkasta: se tarkoitti Amerikan Yhdysvalloista tullutta hätäapua neuvostovaltion alennustilaan.

Mihail valmistui opettajakorkeakoulusta huippuarvosanoin ja sai huomattavan valtionstipendin ahkeruutensa palkaksi. Iloa seurasi kuitenkin välittömästi suuri suru. Hän sai Kirovin kolhoosista Viktor Sokolovin allekirjoittaman kirjeen. Nälänhätä oli saavuttanut Altain eteläisen arotasangon ja surkeissa elinolosuhteissa Annan terveys oli murtunut lopullisesti. Hän menehtyi tuberkuloosiin vieraalla maalla – kaukana Ukrainasta. Mihailin äiti ja veli nukkuivat Voljan perhehaudassa vierekkäin nuoren opettajan palattua Kiovasta kotiin.

Kirovin kolhoosin koulun toiminnan käynnistäminen viipyi nälänhädän vuoksi. Katovuosi ja pakkosiirrettyjen ihmisten heikko perusterveys altistivat taudeille. Moskovasta ei viljaa saapunut eikä voinutkaan saapua, koska koko Neuvostoliitto oli ajautunut kolhoosijärjestelmän vuoksi nälänhädän partaalle. Katkeroitunut