Kymmenen savun kylä

By Viljo Kojo

Rakastettava kyläelämän kuvaus vie 40-luvun KarjalaanUkonsaaren kylässä eletään leppeää elämää vehmaan ja avaran luonnon helmassa. Talvisodassa kylä jää rajan väärälle puolelle, mutta jatkosodan tullen rajaa aletaan siirtämään uudelleen kylän omien miesten voimin. Kymmenen savun kylä on sotakuvauksineenkin lämminhenkinen ja nykylukijalle suloisen nostalginen matka Karjalaan, ja aikaan, jolloin yksinkertaiset ihmiset elivät yksinkertaista mutta palkitsevaa elämää. Aikalaiskriitikot kiittivät teoksen elävää ja lämmintä, karjalaisväritteistä kieltä.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 14, 2023
• ISBN: 9788728573921

Book preview

Kymmenen savun kylä

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Copyright ©1943, 2023 Viljo Kojo and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728573921

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

ALKU

Seitsemän talon kylä vuolaana välkkyvän virran varrella. Kaunis vanha kylä. Kaunis virta. Virta mokoma, ettei vieras sitä virraksi uskoisikaan.

Lavea virta, laiskasti läikkyvä. Järveksihän sitä sanotaankin. Virta se kuitenkin on, vaikka se näillä kohdilla ei näytä virran kujavia, ei pyörteitä, ei käänteitä eikä muitakaan levottomuuden merkkejä. Vain tuulten nostamana sen vesi vaahtopäässä ryöhää. Tyynellä säällä se rannasta rantaan peilinä päilyy. Järvi kuin järvi ja kuitenkin virta.

Kymmenisen kilometriä saat huoletta soudella tätä vesitaivalta huomaamatta, menetkö myötä- vai ponnisteletko vastavirtaan. Myötämatkaa mennessäsi voit kuitenkin vähän varoa, ettet solu liian lähelle Linnanvirran suuta. Eipä siksi, että sekään sinut ikuiseen kadotukseen nielisi — muuten vain on ehkä hyvä tietää, että Kiiskinkiven kohdalla on melkein kuin pieni putous, vähäinen vesimyötäle, jota tuon kiven takia, virran suuhun paiskatun, pienen talon kokoisen lohkareen takia, et varoittamatta huomaisi. Ei siinä suuren suurta ryöpästä synny, sen verran vain, että kevyesti se saattaa imaista veneesi monimutkaiselle, monihaaraiselle, monikoskiselle, iloisesti soittelevalle tielleen.

Sille tielle sinun kyllä kannattaisikin suistua, jos vain sattuu olemaan aikaa. Siihen verrattavaa matkaa et voisi tehdä missään muualla. Se olisi sinulle retki mielestä lähtemätön. Se olisi ihanteellinen johdatus filosofiseen ajatteluun, sellaiseen ajatteluun, jota ei opita yliopistoissa, vaan niinsanotusta suuresta luonnonkirjasta. Metsää ja maata lähellä olevat hiljaiset, yksinkertaiset elelijät ovat sellaisessa ajattelussa kirkastaneet itselleen selväjuonteisen maailmankatsomuksen, mikä pätee kyllä siinä missä muutkin koulukunnat, vieläpä monessa suhteessa paljon riidattomammin.

Seitsemän taloa oli Ukonsaaren kylässä: Pulkki ja Hutri, Äijö ja Ahokas, Koho, Kuosa ja Kumuri. Lisäksi kolme mökkiä: Mökin Varpu, Luukasmäki ja Jörkki.

Kymmenen kahvisavua kohosi siis aikoinaan kylän eri kulmilta aamutaivaalle, milloin pilviselle, milloin poutaiselle.

Kymmenen katon alta lähti joka aamu ihmisiä askareilleen kuka mihinkin. Ja jokainen näki ja tunsi kylänsä omalla tavallaan. Hyvä näki sen hyvänä, paha pahana. Lapsi erilaisena kuin vanhus. Vuoronsa mukaan olivat ihmiset hyvällä tai huonolla tuulella, ken mistäkin syystä. Mutta Ahokkaan Mykkä Setä oli iloinen aina.

Kenenkään arvaamatta olivat kuitenkin lähestymässä sellaisetkin päivät, joihin verraten pahimmatkin entiset tuntuivat onnen päiviltä. Olivat tulossa sellaiset olinpaikat ja oltavat, että jokainen kyllä muistaisi kotikyläänsä maailman parhaana paikkana ja olisi valmis rientämään sinne vaikka konttaamalla, jos sellaisellakaan kaupalla sinne pääsisi. Sitä ennen olivat usein tyytymättömiä nekin, joilla ei siihen ollut aihetta akanan vertaa. Mutta sellaisen pitää varmaankin ihmisen osan olla. Milläpäs hän muuten ihmiseksi muokkautuisi ja oppisi olemaan kiitollinen jokapäiväisestä leivästään — ei pelkästä purtavasta, vaan enemmänkin kaikesta muusta, minkä jokainen rippikoulun käynyt tiesi siihen kuuluvan: ruoka ja juoma, vaatteet, koti ja kartano, pelto, karja, raha ja tavara, hurskas puoliso, hurskaat lapset, hurskaat palkolliset, hurskas ja uskollinen esivalta, hyvä hallitus, hyvät ilmat, rauha ja terveys, hyvät tavat, hyvä maine, hyvät ystävät, uskolliset naapurit ja muuta sen kaltaista.

Mökkiläisillä ei ollut omaa peltoa eikä karjaa — ei ainakaan karjaksi asti, ei moneksi rahaa eikä juuri tavaraakaan, mutta napisematta kaikki muut paitsi Jörkki tunnustivat samat uskonkappaleet kuin Ukonsaaren isännätkin, joilla oli likipitäen kaikkea jokapäiväiseen leipään kuuluvaa, eipä eräillä ihan vähän ollutkaan. Tästä epäsuhdasta huolimatta vallitsi kuitenkin hyvä sopu Ukonsaaren talollisten ja mökkiläisten välillä.

Jörkki tosin pani parastaan saadakseen syntymään riidan käryä naapurien kesken — hänessä oli jotain pirullista, tässä rumassa miehessä — mutta ei siitä koskaan paisunut sen pahempaa. Pieniä pihahduksia vain tuolloin tällöin, viattomia välirikkoja, jotka taas pian sovittiin ja unohdettiin.

Mökkiläiset elivät omilla keinoillaan. Mökin Varpu kävi heinänteossa, rukiinleikkuussa ja riihenpuinnissa konsa kenenkin luona. Pyykkärinäkin häntä tarvittiin taloissa, lampaiden keritsijänä, villan kehrääjänä, kankaankutojana, sukanneulojana. Ei sitä päivää, ettei jossakin talossa kaivattu hänen apuaan, ja kaikkialla häntä hyvänä pidettiin. Hän oli ahkera ihminen ja teki lujasti töitä aamuhämystä iltapimeään. Mutta kolmen kilometrin kinttupolku oli aina päivän päättäjäisiksi tallattava omalle mökille. Vaikka miten väsynyt olisi illalla ollut, omaan mökkeröiseen oli päästävä yöksi. No: unta ei saanut yhdenkään talon tuvassa, kun jokaisen seinällä kello raksutti.

Luukasmäki muijineen oli pysähtynyt tänne niinä aikoina, kun rautatietä rakennettiin tuonne jonnekin — Viipurin kautta Pietaria kohti. Kohon Taavetti oli hänelle antanut haapatukit mökkiä varten ja luvannut siihen ympärille otrapellon ja perunatarhan. Hänellä oli suuret viikset kuin haukan siivet suun ja alahuulessa ainiaan asustavan mällin yli, ja hän kävi etempänä pitäjällä, mantereessa, tekemässä ylpeille isännille kivinavettoja, lueskelemassa heidän metsiään milloin isäntien, milloin puulaakin palkkaamana, taikka puuhaili pomomiehenä metsätöissä ja tukinuitossa.

Muukalaisena oli asettunut Jörkkikin Takavesien ja Mustanojan puron rajoittamalle palstalle, Esko Hutrin, Lata-ahon isännän, mökkiläiseksi. Taikka oikeastaan Jörkki olikin melkein torppari. Hänen hoteissaan oli maata neljä hehtaaria viidenkolmatta markan vuosivuokraa vastaan, kaksi lehmää hänellä oli, sika joulunalusviikolla tiinuun lyötäväksi, pari lammastakin oli ja muutamia kanoja.

Jörkin kerrotaan tulleen kirjoitta korteitta jostakin tarkkaan muilta maanääriltä. Jotain hämärää juttua piiloon, arveltiin. Mikä rosmo lieneekään, suhkettiin. Mutta kun siivosti on, niin olkoon.

Tullessaan sillä ei ollut muuta kuin laiha akka — jos sekään oli sen akka oikealla tavalla. Mutta vuosien menoon oli ilmestynyt lisäksi neljä suuta — kolme pojan jallia ja tanakkatekoinen tytönlätkä. Ja akka oli vaurastunut jaloksi ihmiseksi, emäntäihmiseksi oikein. Sanottiin niiden hyvästi elelleen. Maa toi tuomisensa ja Jörkki hankki lisäksi ihmeellisenä parantajana. Jos lääkärit eivät enää mitään mahtaneet, niin Jörkkipäs mahtoi. Monen pelasti ihan kuoleman kynsistä. Hänen maineensa levisi naapuripitäjiinkin, ja parantajataitonsa takia hänelle varmaan annettiin anteeksi niitä muita käytöksen rikkeitä. Niistä tuli sanominen vasta myöhemmin, vasta vapaussodan talvena, jolloin Jörkki piti panna pömpeliin. Mutta siitä hän pahoitti mielensä niin, että rupesi remelin jatkoksi.

Jörkki oli pitänyt liian leveää suuta silloin, vaikka hänen juuri olisi sietänyt painautua entistä hiljaisemmaksi, koska hän takavuosina oli ollut hyvää pataa santarmien kanssa. Se oli kova talvi, kun kaikkialla maassa kasarmeihinsa pesiytynyt ryssä riisuttiin aseista. Ukonsaaressakin kiehui ja kuohui ainakin niin paljon, että Jörkin olisi pitänyt hoksata olla unitta äänittä omissa nurkissaan. Mutta eipäs. Hän lahnusteli talosta taloon ja siivoamattomaan ryssänpartaansa pilkallisesti hymyillen ennusteli, että »lankeemus on oleva suuri» ja että naapurien ylvästely oli juuri sen lankeemuksen edellä käypää tolkun pimentymistä.

Lata-ahon Hutrin Eskolle oli jo aikoinaan sanottu, että hänen ei olisi pitänyt päästää mokomaa miestä koko alkamaan ja asettumaan tänne. Ja nyt kun tämä tuollaisia ennusteli ja mitä kaikkea muutakin puhui ja puuhaili, niin äkisti hänet lykättiin lukkojen taakse, pantiin puolivalmiin rautatien puolivalmiiseen vaihdepömpeliin. »Isänmaa kutsuu poikiaan», oli vielä virnaillut akoille, jotka olivat pysähtyneet siunailemaan ja ihmettelemään tuota sotanäytöstä, kun hirmuisten painettien välissä vietiin mokomaa kalmukkia.

Ihmisruumiin kivuista ja säryistä ja sairauksista Jörkki oli jottamoisesti perillä. Tehokkaat osasi koota ja kuivatella lääkeheinät ja niistä keitellä tepsivät liemet ja hauteet. Mutta ei hänen olisi maksanut ryhtyä maailmanparantajaksi. Ei olisi ensinkään pitänyt politiikkoihin puuttua. Niissä hommissaan hän oli lapsellinen poppa ja puoskari.

Parissa vuorokaudessa hän luuli ennustamansa lankeemuksen tapahtuvan. Senkuin muka ennättävät venäläiset kuulla, että pyssyt sojossa täälläkin kapinaa vuovattiin, niin johan lähti löytymään kuri.

Vaikka olivatkin silloin jo vallassa polsevikit, niin Jörkki yhä arveli itsensä ansioituneeksi siitä syystä, että oli ollut aikoinaan väleissä santarmien kanssa. Kaipa hän jollakin tavalla vaistosi, että ryssä kuin ryssä. Omien kommunistien saarnoista, joita hän sai kuulla ollessaan muilla paikkakunnilla parantajanammattiaan harjoittamassa, oli hänen hämärään ajuunsa jäänyt tuollainen ylimalkainen tunnelma sellaisesta maailmanmenon muuttumisesta, että isot isännät saisivat ruveta vuorostaan rehkimään renkeinä ja mökinmiehinä tahi paiskimaan töitä pöllisavotassa ja halkometsässä, mutta entisille pikkueläjille lohkottaisiin maata ja muutakin hyvää niin että mätkähtämällä. Tämän muutoksen toisivat tullessaan polsevikkivenäläiset, kunhan vain ennättivät kuulla, että täälläkin tarvittiin apua ja oikeutta.

Kaksi vuorokautta hänen uskonsa oli horjumaton. Mutta kun kolmas ilta alkoi pimetä eikä auttajia kuulunut — näitä vain Ukonsaaren isäntiä ja poikia parveili pyssyjen kanssa joka puolella, minne pömpelin pienestä ikkunasta katsoikin — niin jo liestyi luonto, ja seuraavana yönä ei muuta kuin remeli vyöltä kulkkusilmukaksi.

Se oli kylläkin ihan suottatemppu. Ei hänelle kukaan olisi tehnyt kirpun kipeää. Jonkin ajan olisivat pömpelissä pitäneet — ja mikäs hätä siellä: