Ei puu yksin pala

By Oiva Paloheimo

Ritojärvi on vauras pitäjä, jonka kaunis ulkonäkö kätkee kuitenkin alleen erilaisia ihmiskohtaloita. Kaikille sen asukkaille ei riitä elämänsisällöksi työ, omistaminen tai ympäröivä kaunis luonto. Yksi heistä on perheenäiti Ruut, jota ahdistavat ajatukset pitävät hereillä öisin. Myös kunnanlääkäri Ilmari seikkailee aamuyöstä metsässä seuranaan vain painavat mietteet. Pitäjässä sijaitseva Paanun talo sitoo yhteen eri ihmisten koskettavat tarinat.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 17, 2021
• ISBN: 9788728055052

Book preview

I hmisasumusten katot ovat vaiteliaita ja ilmeiltään merkillisen umpimielisiä. On kuin ne olisivat haluttomia myöntämään etteivät ne huokaile yksinomaan öitten ja pilvien painosta vaan sentähden, että niiden osaksi on pantu allaan valvovien häpeän ja pelon peittäminen lappeittensa raskailla siivillä. Yksinäinen lato pellon laidassa levittää sekin siipiään ja koettaa olla niin hiljaa kuin suinkin vaikka sen vähäisen katon alla on vain vähäistä heinää. Mutta se on poikkileikattua kaikki.

Ja mistä tulee tämä: Joukko iloisia retkeläisiä nousee hälisten kaupungin korkeimpaan torniin saadakseen nähdä yhdellä ainoalla välähdyksellä sen kaiken, mutta sen kaiken edessä haltioituneet huudahtelut vaimenevat yksi toisensa jälkeen ja joukko laskeutuu alas hiljaisena ja väsyneenä, katseet täynnä tulkitsematonta mielipahaa. He saivat nähdä vain kattojen jähmettyneen aallokon ja muutamia kuolleita ikkunoita. Eikä monikaan heistä osaa kotiseudulleen palattuaan kertoa vaikutelmistaan muuta kuin sen, että he tahtoivat päästä pois.

Ritojärven kunnan alueella ei ollut varsinaisia näköalapaikkoja vaikka kattoja olisi ollut yltäkyllin. Torneja ei täällä tarvittu, sillä suurten ja pienten asumusten olot ja asiat tunnettiin muutenkin ja ilman mielipahaa: ne tarkoittivat omaisuutta ja sen hoitamista, lapsimäärää ja sen merkitystä lähitulevaisuudessa, väen epäsopua ja sen syitä. Muusta tietäminen ei ollut sopivaa, ja jos rumalta kuulostavia arvailuja esitettiinkin, tehtiin sellaista pelkästään ajanvietteeksi. Varjelluimmat salaisuudet saivat olla turvassa. Mutta mitä se auttoi. Ne kiertelivät omaa kysymystään kuin hätääntyneet linnut ullakkoa löytämättä ulospääsyä ja osaamatta asettua alalleen. Ei ollut ihme että katot tuntuivat tietävän suojateistaan enemmän kuin tiesivät ne läheiset, jotka nukkuivat siinä yksinäisistä yksinäisimmän vierellä, sen saman salaisuutensa peittelijän, joka suurin silmin tuijotteli tyhjään yöhön ja avasi suunsa vain huokaistakseen joskus. Seuraavana yönä valvoi kenties se toinen eikä ymmärtänyt sen enempää, ei saanut puhutuksi. Ja mitä se olisi auttanut?Kattoparrut vastasivat siihen, ettei mitään se olisi auttanut.

Nytkin oli valoisa yö, aivan tyyni kesäyö, jonka tekounta tuhansien lintujen tirskutus kiusoitteli. Mutta Ruut valvoi siksi että oli pimeää. Hän kuuli lastensa rusketuksenterveen hengityksen viereisestä huoneesta ja tunsi vierellään hyvän miehensä lämmön. Siksi oli pimeää. Ellei tämä mies olisi ollut niin hyvä, niin tahdikas ja niin luonnottoman rehellinen, hänen ei olisi nyt tarvinnut valvoa eikä kysellä, mitä hänen piti tehdä ja olisiko se ollut oikein. Entä jos hän herättäisi miehensä Topin nyt heti, tällä minuutilla, ja selvittäisi asiallisesti ja kiihkottomasti kaiken? Ei, se oli mahdotonta — kun mies oli tuollainen. Ruut itse tiesi saavansa tunnustamisen ratkaisulla itselleen rauhan, mutta mitä se auttoi. Seuraavana yönä kenties olisi miehen osana valvoa ja toistaa tyhjänpäiväistä sanaa: Miksi? Totuuden paljastaminen ja ripittäytyminen oman mielenrauhansa vuoksi olisi ollut julmaa ja raukkamaista itsekkyyttä.

Ruut jäi valvomaan yksin ja koetti sovittaa valoisaa kesäyötä ja mustia mietteitään sopusointuun. Ja Paanun päärakennuksen valtaisan laajat katonlappeet tuntuivat painuvan maahan asti. Oliko siinä enää mitään suhtaa: vain yksi nainen kysymyksineen — ja koko seudun hallitsevin katos painui ja hämärä ullakko päästi raskaan huokauksen.

Mutta kohta kun ovet alkoivat aamulla paukkua, kohentautuivat katot alalleen ja huokausten ahdistamat sydämet sulkivat suunsa ja siunasivat itsensä: Ohi tällä kertaa — että ihmisen pitää olla hullu, valvoa joutavien ajatustensa takia. Mikä onni, ettei niitä kukaan kuullut. Ja mitä se olisi auttanut? Mutta yöt nyt olivat sellaisia kuin olivat, harkitsemattomuuksiin viettäviä alun alkaen, ja kaikenkaltaisten kipujen lietsojia. Oli vaikkapa vain pahainen hammassärky, niin se risasi ja valvotti koko yön. Aamulla oli särky matkojen takana.

Ruut ajatteli monien muiden tapaan, että olisihan se pitänyt jo uskoa, mitä yöt olivat, hullutusta ja liioittelua. Mutta seuraavana yönä hänkään ei ollut siitä enää yhtä varma kuin oli aamulla. Eikä Ritojärven pieni pitäjä siinä Paanun rusthollin ympärillä nukkunut vanhurskaan unta sekään: kaikkialla huokailtiin menettämisen pelossa. Ja mitä muuta ihminen olisi omistanutkaan kuin menetettävää. Sitä oli terveys ja raha, sitä oli usko-toivo-rakkaus. Vaan onko kukaan tullut ajatelleeksi, että parlamenttitaloilla olisi kattoja? Ei niillä ole. Huokaukset ovat aina yksityisiä, yksinäisiä — koteja.

Ritojärvi oli sekä järvi että pitäjä, se oli kunta ja seurakunta ja kotoisammassa merkityksessä se oli pelkästään kulmakunta, jonka entisyydessä tai nykyisyydessä ei ollut mitään ihmeellistä. Siina oli vain joukko vastahakoisen näköisiä asukkaita alistamassa vastahakoista luontoa tahtoonsa. Kumpaisenkin oli ollut tehtävä myönnytyksiä, mutta näin oli ahkeruuden ja ahneuden vimmalla saatu vakiinnutetuksi tasainen ja jokseenkin yleinen hyvinvointi. Muita intohimoja ei näyttänyt olevan, vain työ ja omistus. Luonto oli kaunista, koska sitä harvoin saattoi missään muuallakaan osoittaa rumaksi, elämänmeno puolestaan oli vaurasta ja yksitoikkoista, ikävää.

Ritojärvessä esimerkiksi oli runsaasti kalaa, mutta mitä merkitystä sillä oli, kun kalastus oli jo merissäkin käynyt kannattamattomaksi. Vanhat ukot ja pikkupojat hieman kalastelivat mutta kyllästyivät siihen jo ennen juhannusta. Omat vedet eivät olleet koskaan kalaisat ja kalastuskunnan säännöt suojelivat etäämpänä houkuttelevia rantoja, joissa ei samasta syystä myöskään voitu kalastaa. Kateus ei vienyt kaloja, sen sai aikaan omistus. Se sama kummitus, omistus, noitui luonnonkin pysymään talonkarttojen ja kalavesikarttojen puitteissa. Omistus tappoi hitaasti romantiikan, elämänilon ja ihmettelyn mahdollisuudet. Se komensi vainajatkin pysymään kartalla ja omistusoikeuden renkaassa: Ritojärven kirkkomaa oli laidasta laitaan ostettu ja kivetty sukuhaudoiksi. Kaikki oli oikein ja hyvin, ja kuitenkin tuntui siltä, ettei kaikki ollut enää niin kuin ennen.

Kun pastori Järvinen vuosikymmeniä sitten tuli Ritojärvelle kappalaisen virkaan, hän jututti lystikseen soutajapoikaa ja kysyi oliko Ritojärven pitäjällä historiaa. Poika ei ymmärtänyt. — No, oliko maineikkaita taistelupaikkoja, muinaiskalmistoja, linnanraunioita tai muuta hauskaa? Poika mietti tuikeasti ja vastasi sitten niinkuin asia oli. Ettei ollut mitään hauskaa.

— Ei ole käynyt sekään paroni Munchhausen täällä, lisäsi poika vielä haikeasti ja ilmaisi näin tietämättään, mikä näiltä viljavilta rannoilta puuttui. Satu — viehtymys järjettömyyteen ja hullutuksen totiseen palvontaan. — Kaipian vuoren kyljessä oli kylläkin, muisti soutajapoika sentään, — mahdottoman suuri kivenjärkäle, ja niin kärjellään että juuri ja juuri pysyi siinä, sai sitä ihmetellä toisenkin kerran.

— Jättiläisten kujeita, vai? ehdotti pastori.

— Eei, se on nähkääs sen jääkauden rymistyksen jälkiä. Ja eikös ne jättiläiset ole semmoista kansansatua vaan?

— Kansansatua tietenkin, sitä juuri eikä suinkaan mitään semmoista vaan. Et kai sinä poika tosissasi luule että kansansadut olisivat joutavia loruja. Eihän sellaisia ihmeellisiä juttuja kukaan voisi tuulesta temmata. Vai onko se paroni Münchhausenkin satua?

— Ei se, kun se on kirjassa.

— Niin ovat jättiläisetkin. Joskus sinä vielä tulet niitä kaipaamaan niin kuin nyt kaipaat paronia. Sellaista ikävöidään, joka puuttuu. Satu täältä puuttuu ja ihmeet. Mutta teki se paroni Münchhausen aika tempun kun nosti itsensä suosta, veti vain tukastaan ja ylös nousi paroni.

— Ja veti saman tien ylös hevosensakin, riemastui poika.

— Sanopa muuta. Täällä ja tuolla tarvittaisiin sitä taitoa. Nykyajan ihminen survoo omassa suossaan ja yrittää nostaa itse itseään. Ei nouse. Ei ole nykyajan ihmisellä sellaisia hengenvoimia kuin oli Münchhausenilla ja entisajan jättiläisillä. Ennen uskottiin ihmeisiin ja niin päästiin suosta. Nyt saa lukea jokaisen kasvoilta, että suuri kivi painaa itsekunkin sydäntä. Ei jakseta vyöryttää sitä omin voimin eikä rohjeta pyytää edes ystävää auttamaan. Eikä siitä apua olisikaan, koska ystävä ei hänkään usko ihmeeseen eikä näe eikä tunne muuta kuin oman kivensä. Jättiläinen siihen tarvittaisiin. Usko, oikein suuri.

— Mihin sitten?

— Siihen niin, ettei maailma tähän lopu. Nykyisin uskoo joka ainoa, että loppuu tämä, ei kannata, toivotonta ja lohdutonta. Siihen uskotaan, ja se on suota ja se on kivi sydämellä. Ja kun epäuskon ja epävarmuuden kivet vain suurenevat, niin alla ollaan. Mutta kun esi-isämme joutuivat ahdinkoon ja näkivät kivenlohkareet kynnyksellään, niin he huusivat jättiläisiä apuun: — Tulkaa joutuin apuun, he huusivat, ja vierittäkää pois kivet, että päästään nukkumaan ja aamulla kalaan.

— Mitä sitten tapahtui?

— Mentiin aamulla kalaan.

Samassa kesäyössä, jossa Paanun Ruut-emäntä oli valvonut ja tuskitellut tahollaan, oli kunnanlääkäri valvonut omassa talossaan ja sitten lähtenyt harhailemaan pitkin metsiä. Nyt hän istui apeana ja ärtyisenä kannon nokassa ja mutisi: — Lorun loppu, lorun loppu.

Mutta varhainen kesäkuun aamu oli täynnä valoa ja lintuja. Kevyt ja pehmeä lounaistuuli leikitteli haapojen latvuksilla kuin poika höyhenillä. Puhalsi varovasti lehtiin ja jäi sitten odottamaan kunnes ne palasivat takaisin lepoonsa. Ja nyt ryhtyivät lehdet puolestaan odottamaan, että hakkailunhaluinen tuuli taas suipistaisi suunsa ja tulisi aivan luo, puhaltaisi. Ja tuuli tuli ja ojensi huulensa. Samalla alkoivat sädehtivät valonläikät vipistä puiden alaisessa hämärässä edestakaisin kuin auringonkilo vedessä tai kuin huikentelevaiset kädet olisivat kylväneet maahan helyjä, rahoja, hopeaa, kultaa. Metsän aamu oli onnellinen ja hauska.

Mutta hämärä lehtomaa levitti kaiken aikaa ympärilleen hienon mätänemisen ja julkean kasvamisen epämääräisen raskasta tuoksua, mikä sai tohtorin rypistämään kulmiaan. Hän ei mitenkään kyennyt määrittelemään oliko tämänkaltainen luonnonlemu myrkyllistä vai terveellistä. Valon ja tuulen leikkiä hän ei ollut huomannut, mutta tuoksukysymys oli kiusallinen ja vakava — sekään ei kyennyt johtamaan harhaan ja unohduksiin hänen riitaisia ja ahdistuneita ajatuksiaan: Tohtori kannon nokassa pelkäsi kuolemaa, ja mielenkiintoinen kysymys siitä, oliko tuoksu ainetta ja vahingoittavaa, unohtui häneltä yhtenään, karkaili metsään. Ja kuolema, joka missään nimessä ei ollut ainetta, kutsui hänet yhä uudelleen puheilleen. — Liikarasitusta, mutisi tohtori, väsymyksestä aiheutunutta paisuttelua. Joka tapauksessa, lokakuuhun mennessä. Hyvä sitten, olkoon niin. Hän joutui kunnassaan kirjoittamaan kuolemansyyn todistuksia tämän tästä ja näin ollen hänen sopi pitää itseään jo tottuneena kuolleisuuden postittajana.

Henkilökohtaisesti ei asia häntä liikuttanut eikä se ammattimiestä saanutkaan liikuttaa, mutta häntä puistatti inhottava ajatus: Kuolisiko hän kuollessaan myös häneltä, heiltä..? Jos niin kävisi, niin tämä kuoleminen heissä oli tapahtunut jo hänen parhaan vaikutuksensa aikana. Tätä kuolemaa tohtori Arra pelkäsi. Ja yhä uudelleen nousi mieleen neuvoton, apua ja ohjausta aneleva kysymys. Vieläkö oli mahdollista vaikuttaa? Ja miten se oli tehtävä?

Tässä kohtaa hän jälleen ärtyi ja huitaisi kuoleman tiehensä. Koko depressio johtui vain väsymyksestä, valvomisesta. Ja taas hän alkoi selittää kannon nokassa istuvalle miesparalle, että syöpäspesialisti, kiireinen ja hermostunut professori oli hutiloinut, oli suorittanut pintapuolisen tutkimuksen ja päätynyt olankohautuksen arvoiseen diagnoosiin: maksassa. Tietysti. Olihan tunnettu asia, että nämä herrat spesialistit pitivät maalaislääkäreitä pilkkanaan, nöyryyttivät ja osoittivat halveksuntaansa aina kun vain kiireiltään ehtivät. Maksassa, oli professori sanonut selvästikin surkutellen: Eikö kunnanlääkärienkin sopisi hieman harrastaa ammattikysymyksiään? Mies kannon nokassa nyökkäsi selitykselle pelkästä kohteliaisuudesta. Itsepetos oli täysin hyväksyttävä, jos se oli sepitetty taiten ja uskottavaan muotoon. Se oli jopa kiitoksella hyväksyttävä silloin, kun sen moraali oli kuoleman vastainen, siis elämänmyönteinen.

Tohtori sytytti reippaasti savukkeen ja imaisi uteliaana pari kolme savua. Samassa hän survaisi sen sammuksiin. Inhottava, kuvottava laatu tämä. Hänen täytyi heti, tänä päivänä, siirtyä johonkin toiseen merkkiin. Mikäs, hänpä siirtyisi suoraa päätä piippukannalle. Tosin piipun käyttö ei ollut varsin sopivaa lääkärille, mutta ajatus oli kyllä hauska. Sanottiin piipunpolton olevan suorastaan terveellistä.

Unettoman, äänettömän ja liikahtamattoman yön lopettamiseksi siihen paikkaan oli tohtori tullut ajatelleeksi luonnonrauhaa ja sen sellaista, oli päättänyt, että pitipä lähteä kerran oikein vartavasten ja paikan päältä katsomaan auringonnousua. Nyt hän huomasi auringonnousun tarkkaamisen unohtuneen. Ja kuinka sitä tähän vuodenaikaan voisi pannakaan merkille, keskiyön auringon maassa. Mutta luonnonrauhasta puhuen — hän oli päättänyt kokeeksi lääkitä itseään näinkin lapsellisella tavalla, luonnonmenetelmällä oikein. Virheellinen ajatus, luonnonrauhasta ei maksanut vaivaa puhuakaan.

Aamuinen metsämeteli oli vieläkin kiukuttavampaa ja kiduttavampaa kuin hiljaisuus lääkärintalon verhoilla himmennetyssä makuuhuoneessa. Pakoa ei ollut, eikö se ollut ajan tunnus? Nähtävästi, koska se siltä näytti ja siltä kuulostikin. Hyvä sitten, olkoon niin. Hän nyt joka tapauksessa istua jökötti kannollaan ja saattoi kenestäkään piittaamatta huokaista huokauksensa hartaasti tai kyynillisesti, kummin päin tahansa, että … Mistä oli puhe, mitä tuli huokaista? Aivan niin. Että olipa nyt kaunis aamu. Oli juuri sellainen aamu, josta kaupunkilaiset uneksivat ennen lomaansa ja jonka he sitten aamu aamun jälkeen nukkuivat ohi.

Tohtori Arra oli maalainen synnyltään ja sydämeltään, mutta tämänhetkisessä mielentilassaan hän yks kaks huomasi olevansa tomppeli. Sillä mikähän lintu se tuokin oli? Ja tuo joka visersi henkeä vetämättä kuin mielipuoli? Sellaisen kuuntelemiseenkin tukehtui. Oliko se laulurastas vai varpunen? Omapa asiansa. Pirusti niitä vain oli, ja kaikki niin perin lapsellisia. Kaikennimiset rastaat ja jos jonkinnimiset pikkulinnut huusivat toistensa suihin ja puihin sellaisella intomielisyydellä, että se kuulosti naurettavalta. Pajulinnut tohtori tunsi, kas, nämä hän tunsi. Mitenkä ne? Livahtelivat lepästä toiseen, aloittivat laulunpätkänsä reippaasti ja kirkkaasti — ja saman tien se lopahti siihen, putosi alakuloisena ja häpeilevänä sammalikkoon. Jälleen uusi heleä yritys, jälleen sama surumielinen vaipuminen, häipyminen.

Sellainen oli pajulintu.

Etäällä, kilometrien päässä pulputti teeri ja koki uskotella, kuinka siellä, kaukaisilla saloilla, asui rauha ja hyvä yksinolo. Toisella suunnalla vaihtoi levoton käkilintu yhtenään kukuntapuutaan. Haukka — mikähän sekin oli, kanahaukka, varpushaukka, hiirihaukka? — liiteli avaran peltoaukean yllä äänettömänä ja varmana. Petolintu, ja niin verrattoman levollinen ja suvereeni, kaunis. Tohtori huitaisi sudenmarjan leveillä lehdillä itikoita niskastaan. Niitä oli satoja, enemmän niitä oli, tuhansia. — Luonnonrauhaa, kaikin mokomin, tuhahti hän, ja itikat kävivät huiskimisesta yhä kiukkuisemmiksi, manailivat tietysti toisilleen että mies oli sietämätön, häiritsi.

Mutta siinä hän vain istui kannon nokassa ja katseli nyreänä edessään avautuvaa laajaa vainiota. Sen etäinen yläreuna paistoi torakanmyrkyn keltaisena niin että silmiin koski. Rypsi kukki. Suomalaisessa maisemassa oli kukkiva rypsipelto kaamea tyylirikko. Tohtori käänsi siitä katseensa. Hän tiesi liiankin hyvin että peltoaukea oli Paanun tilan maita eikä hän olisi nyt välittänyt tietää siitä suvusta yhtään mitään.

Sillä — kuolisiko hän kuollessaan myös Paanulla? Ruutilta? Jos niin kävisi, niin hän ei siinä tapauksessa ollut koskaan Ruutille elänytkään. Hyvä niin, oikein hyvä. Jospa todellakin tietäisi, ettei eläisi kenessäkään toisessa, niin kuolema olisi varsin mutkaton juttu. Sitä se oli silti kaikissa tapauksissa, mutta elämä ei ollut mutkaton niin kauan kuin se tunsi. Eikö siis olisi onnellisinta, että hän kuollessaan kuolisi lopullisesti edes yhdeltä ainoalta olennolta täällä — Annikilta, tyttäreltään? Mutta se ei käynyt enää, hän oli ehtinyt vaikuttaa lapseen jo seitsemän vuotta. Ja se vaikutus eläisi Annikissa läpi tämän elämän. Isän vaikutus — ja se oli ollut kylmä, kuolonkylmä. Tohtoria puistatti. Hän huomasi jälleen inhoavansa omaa probleemaansa, sillä hän ajatteli enemmän itseään kuin lapsensa elämänonnea, hän ei päässyt vakaumuksesta, että jos hänen isänvaikutuksensa saisi lapselta osakseen kiitoksen ja kauniin muiston, niin siinä tapauksessa hän ei kuollessaan kuolisi ja Annikista tulisi onnellinen ihminen. Mutta jos hänen muistonsa jäisi huokumaan vihaa ja kylmyyttä, niin hän ei kuollessaan kuolisi sittenkään. Entäpä jos helvetti oli olemassa? Siinä tapauksessa hänelle ei tuotaisi hehkuvia hiiliä. Saisivat tuoda, sillä jo nyt häntä palelsi tyttärensä jäätävän katseen alla. Äkkiä hän tuli ajatelleeksi, ettei kirkkorukouksen kohta — varjele meitä pahasta äkillisestä kuolemasta — ollutkaan pelkkää rituaalia, se tarkoitti. Hänen tapauksessaan se tarkoitti, että häntä tultaisiin varjelemaan äkilliseltä vaikutuksen lakkaamiselta lokakuuhun saakka. Vielä kolme kuukautta. Ah, hän ehtisi vaikuttaa vielä paljon. Kunpa hän vain osaisi. Tottakai hän osaisi, hän opettelisi osaamaan, aikaahan oli vallan rajattomasti.

Huojentuneena nosti tohtori katseensa jälleen vainioon ja kiirehti keskittymään sen kysymyksiin — ettei mikään uusi ja pirullinen miete ehtisi tehdä tyhjäksi vastasaatua rohkeutta. Tämä Kurkisuon vainio esimerkiksi ei ollut mikään mikä tahansa pelto. Kuuluisa Äijä Paanu, sukunsa viimeinen Hurjapää ja nykyisten isäntien vaari, oli omin kourin kuivattanut ja nostanut tämän parikymmenhehtaarisen vainion sananmukaisesti suoraan suosta. Mitähän äijä sanoisi jos näkisi nyt rypsimaan? Kiroaisi tietysti ja menisi takaisin nuoransa päähän. Oli käynyt niin, että kun Äijä Paanu oli saanut elämäntyönsä päätökseen ja nähnyt suon työntävän miehen mittaista kauraa, hän oli sanaa sanomatta vetänyt itsensä hirteen. Nähtävästi hänellä oli ollut siihen kokonaan omat syynsä, koskapa tänne jääneet eivät ole kyenneet sitä ymmärtämään. Tohtori ajatteli nyt melkein iloisesti, että johan sellaiseen tekoon riitti syyksi pelkästään ruumiillinen väsymys: oli siinä pistetty ojaa toinenkin lapiollinen. Sitten oli äijä saanut kunniakirjan. Tarkkana miehenä hän työnsi korean paperin uunin taakse virityspuiden sekaan ja lähti riiheen. Ei palannut. Merkillinen suku. Pateettinen. Paanun suku oli tiettävästi pitäjän vanhin ja kuitenkin se pysyi jatkuvasti vieraana naapuristolleenkin. Ritojärvellä olivat kaikki suvut pateettisia ja tosikkoisia, mutta Paanut olivat sitä jotenkin töksähtelevästi, vieraasti. Nytkin tämä rypsi, punnittu ja