Skalholtin neitsyt 2

By Guðmundur Kamban

Epätoivoinen rakkaustarina Islannista, jään ja tulen maasta.Eletään 1600-lukua Islannissa. Piispantytär Ragnheidur Brynjolfintytär on rakastunut sydänjuuriaan myöten Dadi Halldorinpoikaan. Piispantyttäreen kohdistuu kuitenkin voimakkaita odotuksia, ja Ragnheidurin isä on varma tyttärensä siveettömyydestä. Vaan mihin isän syytökset mahtavat johtaa? Ajavatko ne tyttären kauemmaksi – ja kohti tuhoa?Skalholtin neitsyt 2 on toinen osa koskettavassa kirjasarjassa, jonka tapahtumat sijoittuvat Islantiin. Lumoava romaanisarja johdattaa lukijan keskelle menneen ajan Islantia – ja rakkaustarinaa, joka on normeja ja odotuksia vahvempi.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 28, 2022
• ISBN: 9788728495155

Book preview

Skalholtin neitsyt 2

Translated by Alpo Kupiainen

Original title: Skálholt

Original language: Danish

Cover image: Shutterstock

Copyright © 0, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728495155

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

MALA DOMESTICA…

I

Ihmiset heräävät Braidratungassa varhain helmikuun kahdennentoista päivän aamuna 1662 salamoiden leimahdellessa ja ukkosen jyristessä valkoisen maan yläpuolella.

Samassa silmänräpäyksessä, kun on aukaissut oven, täytyy pyörähtää ympäri, ei peräytyä takaperin jälleen sisälle, vaan kääntyä ympäri, niska säätä vasten, ja sulkea ovi, samalla kun miettii, millä keinoin suojaisi itseään näiltä kasvoihin rapisevilta iskuilta — sillä ne eivät ole rakeita, nämä kauhunkappaleet, vaan valkeita, pyöreitä kiviä, tiiranmunan kokoisia.

Laskiaisviikon keskiviikolla on neljätoista veljeä. Sellaisena kuin sää on sinä päivänä, pysyy se seuraavien kahden viikon aikana.

Se merkki ei ole tähän saakka pettänyt. Mutta nyt sen täytyy pettää, sillä kukaan ei muista kuulleensakaan ukkosilmasta, jota olisi kestänyt neljätoista päivää yhteen menoon, vieläpä sydäntalvella. Nyt sen täytyy pettää, mutta siitä ei ole paljoa apua, sillä sellainen luonnonhäiriö on itsessään pahaaennustava merkki.

Talon vanhat asukkaat muistavat vielä viime ukkossään, joka kohtasi tätä kartanoa talvella; siitä on nyt lähes ihmisikä. Kaikki asukkaat tässä maassa ovat kuulleet siitä kerrottavan, mutta täällä on sellaisia, jotka ovat itse sen kokeneet — tuon hirvittävän tammikuisen päivän, jolloin yksi ainoa salama pirstasi pylväsylisen, — patsaissa on vieläkin siitä jälkiä. Ja silloin Vigfus Gislinpoika sanoi, että hän oli mieluummin valmis menettämään kolme komeata taloa kuin kärsimään sellaisen rakennusvahingon kuin täällä oli tapahtunut.

Kertomuksia sekä elottoman että elollisen luonnon kiistattomista, varoittavista enteistä syntyy kuin sieniä sateen jälkeen. Millaista olikaan sinä vuonna, jona autuas laamanni Gisli Hakoninpoika, kunniakas herra ja tämän talon muistettava isäntä, nukkui kuolonuneen! Hänen viimeistä kertaa istuessaan valamiesoikeudessa halkesi yleiskäräjien julistuskello, kun sitä soitettiin käräjien hajaantumisen merkiksi. Eräs iäkäs täkäläinen vaimo muistaa yhä elävästi vieläkin merkillisemmän tapauksen, joka sattui sinä vuonna, vähäistä ennen herran kuolemaa. Silloin poiki hieho lännenpuolella Krogsfjordenissa, ja sen vasikka oli puolittain hylkeenmuotoinen.

Muuan nuori mies, joka äskeisillä yleiskäräjillä huolehti matrona Helgan tileistä, ei tosin voi panna arvoa moiselle taikauskolle, hän ei havaitse minkäänlaista yhteyttä rujomuotoisen vasikan ja autuaan laamannin kuoleman välillä; mutta eihän olekaan tarpeellista kaivella kolmekymmentä vuotta sitten mennyttä aikaa, löytääkseen Jumalan vihan merkkejä ja suuria varoitusenteitä, sillä käräjillä korkeasti oppineet kertoivat, että ulkomailla oli äskettäin nähty merkkejä taivaalla, neljä ihmiskäsivartta, kaksi kuun kummallakin puolella, puristaen paljasta säilää, jolla ne mielivät iskeä uuttakuutta.

Vain silkasta Jumalan armosta rajusää ei vahingoita tätä kartanoa tällä kertaa, ja jo seuraavana iltana — jolloin kuten monena päivänä senjälkeen taivas on kirkas ja sininen —, kun alkaa tulla sanomia naapurikartanoissa sattuneista tulipaloista ja talonsortumisista, tuntee Braidratungan väki olonsa kahta vertaa turvallisemmaksi kuin ennen. Se tuntee ihmeellistä turvallisuutta Jumalaa pelkäävän ja hyveiden kaunistaman emäntänsä suojaavan käden huomassa.

Piispankartano on nyt Kaitselmuksen erityisessä varjeluksessa, sittenkun mestari Brynjolfur nousi piispanistuimelle, sillä silloin tapahtui täydellinen muutos ilmoissa ja kalansaannissa keskeytymättömän kato- ja nälkävuosisarjan jälkeen, mutta täällä Braidratungassa on elämä kuitenkin hiljaisempaa. Senjälkeen kun matrona Helga tuli kartanoon, eivät nimittäin ainoastaan läheisissä kartanoissa raivonneet kulkutaudit ole kiertäneet hänen taloaan, vaan myöskin ihmisten kateus ja panettelu ovat jättäneet tämän paikan rauhaan. Täällä vallitsee tyyneys ja turvallisuus, täällä on kaikki niinkuin olla pitääkin.

Sitten koittaa lauantai, helmikuun viidestoista päivä. Aamuaskareet on puolittain suoritettu, ennenkuin tulee valoisaa, kuten hyvin järjestetyssä taloudessa tuleekin olla torre-kuun lopulla. Mutta sittenkin on lehmienjuottaja huomannut liikettä pylväsluhdin ja Saksalaistalon välillä. Matrona ja neitsyt Elin kantoivat itse välissään jotakin isoa esinettä, jotakin talouskalua, joka oli verhottu leveällä, kudotulla sängynpeitteellä. Se oli kevyempi kuin lipasto, mutta jykevämpi kuin tuoli. Braidratungassa ei ole niin vankkaa tuolia — paitsi synnytystuolia, eivätkähän he voineet sitä kantaa.

Sitten seisoo äkkiä pihalla kaksi matronan parasta ratsuhevosta, ja tuskin on ne ehditty havaita, ennenkuin ratsastusasuinen mies tulee suurtuvasta, keikahtaa toisen selkään — hän on sama nuori mies, joka kertoi kuuhun kohdistetusta väkivaltaisesta hyökkäyksestä — ja lähtee ratsastamaan, taluttaen toista hevosta kupeellaan ja kaartaen etelään päin kartanosta. On hyvä hankiainen, mainio ratsastuskeli; kysymyksessä on pitkä matka, ja asia on tärkeä, koska hänellä on kaksi hevosta.

Päivällisen jälkeen ei matronaa näy, ei kuulu, mutta neitsyt Elin kulkee lakkaamatta Saksalaistalon ja arkitupien väliä. Hän ei näy vievän mitään muassaan paitsi kerran, jolloin hänellä on jotakin piilossa pakkasvaipan alla. Palvelijattaret ovat alkaneet kiinnittää huomionsa häneen. Kello kolmen vaiheilla hän vielä kerran menee pihan poikki, suoraan matronan tupaan, ja hänen sieltä tullessaan on hänen kainalossaan jokin iso, pitkulainen, tummaan vaatteeseen kiedottu esine.

Kahdessa palvelijattaressa, jotka sen näkevät, herää samalla kertaa sama ajatus; se, mikä on neitsyt Elinin kainalossa, muistuttaa pikkulapsen ruumisarkkua. Kolmas paikalle saapunut palvelijatar tuntee esineen muodostaan: se on kartanon tilavin kuparinen vesisoikko. Mutta minkätähden sitä ei saa nähdä?

Neljä, viisi tuntia myöhemmin, vähän keskiyön jälkeen, pidetään uteliaasti vahtia pimeässä Saksalaistalon eteläisen päädyn kohdalla. Eräs palvelijattarista on ohi kävellessään kuullut vastasyntyneen lapsen parkunaa. Nyt ei kukaan erota mitään, mutta palvelijatar ei erehdy; hän on kokenut ja rehellinen tyttö, Ulfhildur on hänen nimensä, hän on itse synnyttänyt lapsen kaksitoista vuotta sitten, ja silloin matrona sydämensä hyvyydessä otti hänet palvelukseensa. Mutta jos lapsi on syntynyt täällä sisällä, on äiti säilyttänyt tuskat hampaittensa takana. Äiti! Sisällähän ei ole ketään muuta kuin Skalholtin piispantytär… Eteläpäädyn luona syntyy haudanhiljaisuus. Kuuntelijoiden aivoissa risteilevät yhtäkkiä vannominen, pakkasvaipat, synnytystuoli, kuparinen vesisoikko… Kukaan ei enää halua saada uteliaisuuttaan tyydytetyksi, vaan hiivitään pois salainen ahdistus sydämessä, pois Saksalaistalon luota, pois omien askelten kuuluvista, arkituvan valoon ja ihmisäänten luokse.

Vähän ajan kuluttua kuuluu pihalta kavionkapsetta. Kuka ratsastaa kartanoon näin myöhään? Väkeä tulvii ulkosalle. Pihalla seisoo neljä hevosta. Matronan lähetti on palannut, ja hänen seurassaan on saapunut rovasti, Gaulverjabain sira Torfi Joninpoika. Neitsyt Elin on ulkona häntä vastassa ja saattaa hänet matronan arkitupaan, ja hänen kuullaan ilmoittavan, että äiti tulee heti kohta…

Neitsyt Elin ripustaa sira Torfin ratsastusviitan naulaan ja tiedustaa häneltä uutisia. Hän huomaa, ettei neitsyt Elin aio kertoa hänelle mitään, ei kenties itsekään tiedä mitään, ja niinpä hän ei tahdo kysellä. Hän on saanut Helga Magnuksentyttären lähetin mukana kirjeen, ainoastaan muutamia rivejä, jotka sisälsivät pyynnön, että hänen pitäisi ratsastaa tänne tänään, jos hän suo matronalle hyvää. Ei mitään muuta, mutta siinä onkin enemmän kuin riittävästi. Lähetti ei ole osannut kertoa hänelle mitään tavallisesta poikkeavaa Braidratungasta, mutta matrona on valmistanut häntä siihen, ettei huomisaamuna pidetä messua Gaulverjabaissa; hänen pitää olla täällä yötä.

— Miten sukulaiseni neitsyt Ragnheidur jaksaa? tiedustaa sira Torfi ollakseen varma siitä, ettei esitä kiusallisia kysymyksiä.

— Hyvin, vastaa neitsyt Elin niin lyhyesti kuin sana voidaan lausua. — Mutta nyt minun täytyy jättää teidät yksin hetkiseksi, jotta äiti pääsee tulemaan. Suokaa anteeksi, sira Torfi, — pyytää hän, kumartaen kohteliaasti ovensuussa.

Mestari Brynjolfur tuntee isällistä rakkautta tätä veljenpoikaansa, sira Torfi Joninpoikaa, kohtaan. Tämä on kookas, voimakasrakenteinen mies, komeannäköinen; hänellä on siniset, hyväntahtoiset silmät, hänen käytöksensä ei ole rohkeata, mutta hänen mielensä on sitä iloisampi. Hän on viidennen vuosikymmenensä keskivaiheilla ja on aina seurannut mahtavaa setäänsä uskollisesti kuin koira. Hänen komean ulkonäkönsä ja hänen ja piispanistuimen läheisten suhteiden vuoksi sai eräs rikas ja ylhäissukuinen nuori neito, jonka katsottiin olevan maan parhaita tavoiteltavia morsiamia, sira Torfin kosimaan häntä. Mutta tahtoen noudattaa setänsä mieltä, joka halusi liittää sukulaisensa piispanistuimeen vielä likeisemmin naittamalla hänet kälynsä Sigridur Halldorintyttären kanssa, sira Torfi peruutti Rödesandin Sigridur Björnintyttärelle antamansa lupauksen eikä ole senjälkeen yrittänytkään tehdä mitään tärkeätä päätöstä omin päin.

Sira Torfilla ei ole aavistustakaan, minkätähden hänet on kutsuttu Braidratungaan tällä hetkellä, mutta sitä paremmin tietää Helga Magnuksentytär, mitä hän teki lähettäessään noutamaan tätä pappia.

Vieras istuu matronan sängynlaidalla emännän astuessa sisälle. Viimemainittu kiittää häntä tulemisesta.

— Teistä oli hyvin tärkeätä, että saapuisin, matrona Helga, virkkaa rovasti.

Helga istuutuu hänen viereensä vuoteen laidalle ja lausuu:

— Ragnheidur Brynjolfintyttärelle syntyi noin tunti sitten täällä lapsi.

Pappi ensin tuijottaa häneen pitkään, vie sitten käden silmilleen ja sanoo hiljaa:

— Kaikkivaltias Jumala olkoon meille armollinen!

Helga ei suo rovastille aikaa omiin mietteisiin, ennenkuin on kertonut hänelle sen tiedon koko esihistorian, jolla hän nyt vierastaan säikäytti. Kun hän saa tietää, ettei Ragnheidur toukokuun yhdentenätoista päivänä seisoessaan hänen edessään vannonut väärää valaa, pitäisi hänen käydä samoin kuin Helgan itsensä kävi: hänestä täytyisi heti tuntua siltä kuin kauhistuksen terävin ota olisi katkaistu. Mutta sira Torfista ei tunnu lainkaan sellaiselta. Hän nousee seisoalleen ja vääntelee käsiään epätoivoissaan.

— Uhmasta! valittaa hän. Uhmasta isäänsä kohtaan! Se on yhä hirveämpää!

Helga Magnuksentytär on tullut tänne suoraan Ragnheidur Brynjolfintyttären vuoteen ääreltä. Vain puolisen tuntia sitten hän itse tyttärensä auttamana nosti Ragnheidurin synnytystuolista ja laski hänet vuoteeseen. Joitakuita päiviä takaperin hän oli kyllin varomaton lausuakseen Ragnheidurin kuullen, ettei kartanossa saisi kukaan tietää mitään, ennenkuin Gaulverjabain sira Torfi istuisi hänen arkituvassaan. Ja nyt hän on nähnyt, kuinka nuori, urhea äiti kesti tuskansa valittamatta. Mutta se kumea, kammottava voihke kaikuu vieläkin hänen korvissaan. Huuda, kehoitti hän Ragnheiduria, Jumalan nimessä, huuda! Älä välitä mistään muusta kuin lapsesta, sinun tulee itsesi avustaa synnytystä, sinun tulee itsesi työskennellä mukana, huuda! Silloin Ragnheidur puristi synnytystuolin käsinojia raudanlujalla otteella, ja hänen ponnistelunsa teki tuon kumean ähkynän kahta voimakkaammaksi, kunnes lapsi syntyi.

— Synnytys kävi hyvin, Jumalalle olkoon moninkertainen kiitos! sanoo nyt Helga Magnuksentytär.

Sira Torfi katsoo melkeinpä ällistyneenä matronaan. Hän ei ensinkään tajua sellaisia yksityisseikkoja tässä asiassa.

— Eikö piispa tiedä mitään? kysyy hän.

— Ei kukaan tiedä mitään paitsi minua ja tytärtäni Eliniä. Mutta huomenaamulla en päästä ketään ulos kartanon ulkoportista, en talon omaa ihmistä enkä vierasta, ennenkuin se henkilö on lähtenyt ratsastamaan Skalholtiin, jonka pitää viedä mestari Brynjolfurille tämä sanoma.

— Se teidän pitää itsenne tehdä, jalo matrona, huomauttaa sira Torfi.

— Niin mieluimmin itsekin tahtoisin, vastaa Helga Magnuksentytär. Ja sen pyydän teitä ilmoittamaan mestari Brynjolfurille. Mutta Ragnheidur ja minä emme nyt toistaiseksi eroa. Olen valinnut teidät, sira Torfi, koska mielestäni silloin piispaa eniten armahdetaan. Mutta muuten minun täytyy nyt jättää teidät yksin syöntiajaksenne. Palaan tänne puolen tunnin kuluttua.

Sira Torfi ei ole syönyt mitään puolisen jälkeen, mutta ei saa muruakaan alas kurkustaan. Matronan tultua takaisin hän tiedustaa, miten Ragnheidur voi.

— Hyvin, olosuhteiden mukaan, vastaa Helga.

Sira Torfi on päättänyt suorittaa sen vaikean tehtävän, johon hänet on niin valmistamatta kutsuttu. Mutta hän ei tahdo mennä Skalholtiin yksin. Huomenna varhain pitää viedä kutsu Torfastadirin sira Thordur Thorleifinpojalle, ja ennen heidän lähtöään on Ragnheidurin ilmaistava lapsensa isän nimi heidän molempien läsnäollessa.

Helga Magnuksentytär harkitsee mielessään: se on muodollisesti oikea toimenpide, sira Torfi tuntee piispan. Hän suostuu rovastin ehdotukseen ja toivottaa hänelle senjälkeen hyvää yötä. Hän aikoo valvoa.

Kun papit varhain seuraavana aamuna saapuvat Ragnheidurin luokse, lepää hänen lapsensa sängyssä hänen vieressään. Heitä hämmästyttää hänen iloinen tervehdyksensä. Mutta talon emäntä, joka on seurannut heitä sisälle, on vaatinut, etteivät he ole täällä kauan. Sira Torfi ei malta hillitä itseään:

— Jumala antakoon sinulle anteeksi, Ragnheidur, ja vahvistakoon niitä, joille tuotat surua!

— Aina on aikaa sellaisiin rukouksiin, tokaisee Helga Magnuksentytär terävästi; hän ei ollut luullut rovastin sillä tavoin pettävän hänen luottamustaan.

Sira Torfi ottaa ojennuksen ääneti vastaan.

— Kenet ilmoitat lapsesi isäksi? tiedustaa hän.

— Dadi Halldorinpojan, vastaa Ragnheidur hiljaa, mutta selvästi.

— Hrunin sira Dadi Halldorinpojanko? kertaa sira Torfi äänekkäästi.

Käsittipä Ragnheidur nämä sanat kysymykseksi tai ei, hän pysyy vaiti.

— Olitko viaton vannoessasi valasi? kysyy sira Torfi.

— Kyllä, vakuuttaa Ragnheidur empimättä.

Emäntä on epätoivoissaan.

— Minä luotin sanaanne, sira Torfi, lausuu hän nyt, ja käsittääkseni tehtävänne tässä tuvassa on nyt päättynyt — asiain näin ollen.

— Mitään muuta ei minun tarvitsekaan tietää toistaiseksi, myöntää rovasti.

Ja kaikkien saapuvillaolijoiden suureksi hämmästykseksi hän kumartuu Ragnheidurin puoleen ja suutelee tätä otsalle. Sitten hän poistuu.

Helga Magnuksentytär saattaa pappeja pihalle eikä palaa sisälle, ennenkuin he istuvat ratsailla.

Niin pian kun emäntä on mennyt sisälle, on koko Braidratunga pihalla. Silmäillään pappien jälkeen. He ratsastavat Tunge-joelle, käymäjalkaa koko matkan.

II

Koko matkan Skalholtiin nämä kaksi sukulaista, molemmat piispan veljenpoikia, ratsastavat käymäjalkaa. He eivät halua joutua perille liian aikaisin, he eivät tahdo häiritä kartanon messurauhaa. Skalholt ei vielä ole heidän näkyvissään, mutta äkkiä he seisauttavat ratsunsa, molemmat samalla kertaa, ja paljastavat päänsä. He kuulevat tuomiokirkon kellojen kumahtelevan.

Nyt mestari Brynjolfur istuu Marian kappelissa, (heidän on vaikea hillitä hevosiaan, kun ratsastuskeli on niin erinomainen), ja Hrunin sira Arni Halldorinpoika seisoo täydessä papillisessa asussaan alttarin edessä, (sira Torfin ratsu pyrkii itään päin vievälle polulle), Heklan laelta kohoaa valkeita, kevyitä huuruja, eikä mestari Brynjolfurilla eikä sira Arnilla ole aavistustakaan mistään kiusasta, on kamalaa tulla nyt Skalholtiin, tuolla näkyy koulun muuri, vähän porttivallin ulkopuolella, ja hänen vanhempansa kävivät hänen luonansa Braidratungassa joulun edellä…

Kun mestari Brynjolfur tänään poistuu kirkosta, astuu Eyolfur onnentolppa hänen eteensä — Eyolfur on tänään ollut talonvahtina messun aikana — ja ilmoittaa pappien saapumisen; nämä istuvat nyt piispantuvassa vartoamassa hänen korkea-arvoisuuttaan.

Jumalanpalvelus jäänyt pitämättä Torfastadirissa ja Gaulverjabaissa — mikä asia lienee niin tärkeä? Piispa kiiruhtaa heidän luoksensa. Hän näkee heidän ilmeistään, että he tuovat epämieluisia sanomia, ja sira Torfi huomaa, ettei tässä auta sääliväinen valmistelu. Hän vain pyytää piispaa istuutumaan.

Luoden terävän katseen sira Torfiin, sellaisen katseen, joka ei suvaitse vitkastelua, mestari Brynjolfur istuutuu hitaasti tuoliinsa. Hän ei utele mitään, silmät käskevät.

Sira Torfi tuntee ottaneensa niskoilleen tehtävän, jonka suorittaminen on vähällä käydä yli hänen voimiensa. Hänen ei ole mahdollista keksiä niitä sanoja, joita hän tarvitsee, kaikki sopivat sanat luiskahtavat häneltä karkuun, haihtuvat ilmaan, pysyvät tietymättömissä. Mutta piispan katse on juuttunut kiinni häneen.

— Tulemme Braidratungasta, herra, aloittaa hän vihdoin melkein tietämättään, katsoen lattiaan.

— Ragnheidur! kuiskaa piispa, lisäten sitten terävästi: — Ilman mitään mutkia, mitä on tapahtunut?

— Helga Magnuksentytär lähetti noutamaan minua eilen aamulla, jatkaa sira Torfi nyt ääni heikkona.

Ja kun hän näkee piispan puolittain nousevan tuolistaan harmistuneena ja maltittomana, vetää hän syvään henkeään, ja jännittäen kaikki voimansa hänen onnistuu saada suustansa seuraavat sanat hiljaisesti, mutta kuitenkin selvästi:

— Ja kun saavuin sinne, herra, vähän keski-illan jälkeen eilen, oli teidän tyttärenne Ragnheidur synnyttänyt siellä lapsen.

Lausuttuaan nämä sanat sira Torfi vasta ensimmäisen kerran käsittää, minkävuoksi kuninkaat entisaikana surmauttivat huonojen sanomien tuojat. Syy on sama kuin se, josta hän on kuullut ja joka voi äkkiä saada sairaan ihmisen sieppaamaan parturi-haavurin veitsen ja sohaisemaan sillä parantajaansa — syy on tuska, silmänräpäyksellinen tuska: kuninkaat ja potilaat ovat myöhemmin sitä katuneet. Se välähtää rajusti kuin salama, tämä hurjan katkeruuden pilkahdus Brynjolfur Sveininpojan silmissä, ja katkeruus on itse katseessa, vaikka se kohtaakin ainoastaan niitä ihmisiä, jotka sattumalta ovat hänen läheisyydessään. Sitten salama sammuu.

Piispa Brynjolfur istuu hievahtamatta pöydän ääressä, samassa asennossa, jossa hän kuunteli sira Torfia. Kello raksuttaa tuvan seinällä, ikkunan ohitse kulkee ihmisiä, mutta piispa ei kuulu edes vetävän henkeä; aika on kuin laiva, joka kiitää eteenpäin peränpitäjän istuessa kuolleena peräsimessä. Sira Torfin ei sovi nyt puhua ensiksi, ei minkäänlainen sana saa häiritä piispan surua. Joka sekunti sira Torfi toivoo mestarin virkkavan jotakin, äänettömyys on kiduttavan pitkällinen. Hän ei hiisku mitään, mutta vähän ajan kuluttua papit katsahtavat toisiinsa. Piispan pää alkaa tutista niin kovasti, ja nyt heille molemmille selviää sama havainto: hänen päänsä oli ikäänkuin kaulaan jäykistynyt hänen kuultuaan sanoman, sen vapiseminen oli lakannut. Tähän saakka. Nyt on sanoin kuvaamattoman kaameata nähdä tämän jyhkeän pään tutisevan kuin lehti värisee myrskyssä.

Ja hänen yhäti istuessaan samassa asennossa pusertuu vihdoin hänen sydänjuuristaan kumeana korahteluna hänen syvimpien intohimojensa äidinkielellä:

— Mala domestica majora sunt lacrimis. ¹

Nuorempi veljenpojista, sira Thordur Thorleifinpoika — hän on kolmenkymmenen ikäinen — heltyy näistä sanoista, mutta sira Torfiin, joka tuntee niiden alkujuuren, ne tehoavat kaksinkertaisella voimalla, ne leimahtavat uhkaavana liekkinä piispan suuttumuksen yläpuolelle, sillä hän, sira Torfi, tietää, että nämä sanat lausuttiin ensimmäisen kerran silloin, kun Niilin varrella kuninkaalle tuotiin tieto, että hänen tyttärensä oli viskattu krokotiilien raadeltavaksi.

Mala domestica…

Ei auta mitään, että nämä sanat on lausuttu. Ne eivät rakenna siltaa kuilun ylitse noiden kahden välille, sen miehen, joka istuu paikallaan ja jonka elinhermoon isku on osunut, ja sen miehen, joka toi hänelle sanoman. Ne vain vahvistavat jälkimmäisen epäilyä, etteivät minkäänlaiset lisätiedot, minkäänlaiset Ragnheidurin kohtalokasta menettelyä koskevat selitykset kykene lääkitsemään nyt sivallettua haavaa.

— Väärä vala! kuuluu heikosti ja kolkosti piispan tuolilta.

Nyt luiskahtanut sana kirvoittaa sira Torfin kielenkantimet; hän tietää, että kaikki se, mitä hän nyt saattaa kertoa, merkitsee vain hirmua hirmun lisäksi, mutta hän on valmistautunut, ja sekin on parempi kuin pakollinen äänettömyys.

— Ei, herra, torjuu hän, ei edes väärä vala.

Nyt piispa katsoo häneen epäröivästi, ikäänkuin hänet mielittäisiin taluttaa tähystämään johonkin tuntemattomaan kuiluun.

— Ei edes väärä vala; mikä on pahempi?

— Se tapahtui valan jälkeisenä yönä.

Sira Torfi aloittaa kertomuksensa, mutta hän ei ole ehtinyt pitkälle, ennenkuin piispa keskeyttää hänet kahdella sanalla:

— Hän valehtelee.

Sira Torfi ymmärtää inhimillistä