Penrod

By Booth Tarkington

Penrod on 11-vuotias poika, jolla on energiaa kuin pienellä amerikkalaiskaupungilla. Penrod pistää hanttiin opettajille ja sanoo vastaan myös muille aikuisille. Pohjimmiltaan Penrodilla on hyvä sydän, mutta hänellä on paha tapa joutua ongelmiin. Vai mitä sanoisit siitä, kun Penrod päätyy näytelmän lapsitähdeksi ja aiheuttaa toilailuillaan varsinaisen kaaoksen? Tai siitä, kun Penrod menettää hermonsa parturiin ja antaa tälle ikimuistoisen opetuksen? Penrod on saanut liikanimen kaupungin hurjimpana poikana – ja Penrod on nimestä enemmän kuin ylpeä!Penrod on hurmaava poikakirja Booth Tarkingtonilta. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 23, 2022
• ISBN: 9788728249352

Booth Tarkington

Booth Tarkington (1869 - 1946) was an American novelist and dramatist, known for most of his career as “The Midwesterner.” Born in Indianapolis, Indiana, Tarkington was a personable and charming student who studied at both Purdue and Princeton University. Earning no degrees, the young author cemented his memory and place in the society of higher education on his popularity alone—being familiar with several clubs, the college theater and voted “most popular” in the class of 1893. His writing career began just six years later with his debut novel, The Gentleman from Indiana and from there, Tarkington would enjoy two decades of critical and commercial acclaim. Coming to be known for his romanticized and picturesque depiction of the Midwest, he would become one of only four authors to win the Pulitzer Prize more than once for The Magnificent Ambersons (1918) and Alice Adams (1921), at one point being considered America’s greatest living author, comparable only to Mark Twain. While in the later half of the twentieth century Tarkington’s work fell into obscurity, it is undeniable that at the height of his career, Tarkington’s literary work and reputation were untouchable.

Book preview

Penrod

Translated by Väinö Nyman

Original title: Penrod

Original language: English

Copyright © 1914, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728249352

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

POIKA JA HÄNEN KOIRANSA

Penrod istui äreänä takapihan aidalla ja katseli kateellisena valpasta koiraansa Prinssiä.

Katkera mieli ilmeni noista kulmikkaista ja säännöttömistä piirteistä, jotka penseä maailma tunsi Penrod Schofieldin kasvoina. Nuo kasvot olivat melkein aina torjuvat ja sulkeutuneet paitsi silloin kun niiden omistaja oli yksin, sillä Penrod — joka läheni kahdettatoista ikävuottaan — oli huolellisesti harjoittelemalla saanut ilmeensä miltei tutkimattomaksi. Koska maailma oli valmis käsittämään kaiken väärin, pakotti jo pelkkä itsesäilytysvietti hänet kätkemään sen silmiltä kaikki todisteet niin tarkoin kuin mahdollista. Mikään ei ole niin tutkimatonta kuin sellaisen pojan kasvot, joka on oppinut tämän taidon, ja Penrodin kasvot olivatkin tavallisesti yhtä vaikeasti tulkittavat kuin hänen tämänhetkinen vihansa rouva Rewbushin kirjallisia harrastuksia kohtaan. Tämä rouva oli hänen äitinsä parhaita ystävättäriä ja yleisesti kunnioitettu kansalainen, ja hänellä oli taipumuksia armeliaisuuteen ja runoilemiseen.

Rouva Lora Rewbush oli kirjoittanut jotakin, jolle hän oli antanut nimen Lasten juhlakulkue Pyöreän Pöydän ympärillä. Se piti tänään iltapäivällä esitettämän Naisten Taide- ja Ammatti talossa lähetysseuran hyväksi. Ja jos Penrod Schofieldin mieleen oli kuluneen kouluviikon vastenmielisten koettelemusten jälkeen jäänyt hiukkanenkaan elämäniloa, niin sekin oli nyt muuttunut polttavaksi kärsimykseksi häntä uhkaavan kohtalon johdosta. Penrodin oli näet esitettävä erästä näytelmän pääosaa ja syvennyttävä tutkimaan sen henkilön inhottavia ominaisuuksia, jonka nimi ohjelmassa oli ritari Lancelot.

Jokaisen harjoituksen jälkeen Penrod oli hautonut pakoa, ja vielä kymmenen päivää sitten oli hänelle pilkottamassa pieni toivonsäde. Rouva Lora Rewbush oli silloin vilustunut niin pahasti, että saattoi toivoa taudin muuttuvan keuhkokuumeeksi; mutta sitten hän paranikin niin äkkiä, ettei ainoatakaan Lasten juhlakulkueen harjoitusta tarvinnut siirtää. Pimeys oli siis käynyt yhä synkemmäksi. Penrod oli kyllä epämääräisesti suunnitellut jonkinlaista itsensä silpomista, joka tekisi hänen esiintymisensä ritari Lancelotina mahdottomaksi. Se oli urhoollinen ja viehättävä ajatus, mutta muutamien hyvin luonnosmaisten valmistavien kokeiden jälkeen hänen oli pakko luopua siitä.

Pakotietä ei siis ollut, ja nyt oli kohtalokas hetki jo käsissä. Sen vuoksi Penrod istuikin miettiväisenä aidalla ja katseli kateellisesti valpasta koiraansa Prinssiä.

Koiran nimi ei oikein vastannut sen ulkomuotoa, joka oli monien rotusekoitusten tulos. Sen viikset olivat harmahtavat ja poskiparta epämääräinen, se oli pieni ja takkuinen ja aivan postiljoonin näköinen. Penrod kadehti koiraansa, koska sitä ei milloinkaan voitaisi pakottaa esiintymään ritari Lancelotina. Hänen mielestään koira oli vapaa ja kahleeton kuin tuuli, se sai tulla ja mennä mielensä mukaan. Penrod unohti kokonaan, että Prinssillä oli omat kärsimyksensä.

Aidalla tapahtui pitkä, äänetön ja murheellinen yksinpuhelu; poika oli näkevinään mielessään enteellisiä kuvasarjoja tulevista kauheuksista. Vihdoin hän alkoi puhua ääneen, mutta niin synkkämielisesti, että Prinssi nousi seisoalleen istuvasta asennostaan ja höristi toista korvaansa pelkästä levottomuudesta.

"Ritari Lancelot du Lakeks’ mua sanotaan;

mies jaloin, hiljaisin ja lempein olen maan,

ja vaikka pieni poikanen mä vielä olenkin,

niin taipuisampaa, jalompaa sä tuskin — ooh!"

Tämä kaunis runo oli kokonaisuudessaan ooh-sanaa lukuunottamatta peräisin rouva Rewbushin ikuistamasta ritari Lancelotin osasta. Melkein tukehtumaisillaan lausumaansa Penrod liukui maahan aidalta ja meni hitain ja mietteliäin askelin tallin sivuhuoneeseen. Sen lattia oli sementistä ja siellä säilytettiin kaikenlaista kamaa, kuten vanhoja maalitölkkejä, kuluneita puutarhaletkuja ja mattoja, rikkinäisiä huonekaluja ja muita samanlaisia hylättyjä tavaroita, joita ei kuitenkaan vielä pidetty kyllin arvottomina hävitettäviksi.

Eräässä nurkassa oli suuri seinään kiinnitetty laatikko, joka oli melkein puolikolmatta metriä korkea ja ylhäältä avonainen. Siinä oli säilytetty sahajauhoja, jotka oli siroteltu väliseinän toiselle puolen talliin hevosen alustaksi. Nyt oli tätä suurta korkeaa ja komeaa laatikkoa lakattu käyttämästä alkuperäiseen tarkoitukseensa, vaikka se olikin sattunut olemaan melkein puolillaan sahajauhoja hevosen kuollessa. Tästä tapahtumasta oli jo kulunut pari vuotta — väliaika, jonka kuluessa Penrodin isä ajatteli (kuten hän itse joskus sanoi) auton ostoa. Sillä aikaa oli kuitenkin tämä mukava ja tilava sahajauholaatikko näytellyt suurta osaa sekä sodassa että rauhassa, sillä se oli ollut Penrodin linnoituksena.

Laatikon kyljessä oli vieläkin muutamia kuluneita merkkejä, joista näkyi, että linnoitusta oli joskus käytetty kaupallisiinkin tarkoituksiin:

"O. Y. KaNiiNi jA poIKA.

PENROD ScHoFiELD ja POiKa.

pyYtÄKää hINtAluEtTeloA."

Tämä oli ollut muuan edellisen loma-ajan liikekeinotteluja, josta oli tullut voittoa dollari kolmekymmentäkahdeksan senttiä. Ja juuri onnettomuuden partaalla olivat toiveet olleet mitä valoisimmat. Lukittua varastohuonetta oli kyllä vartioitu, mutta sittenkin oli siellä yhtenä ainoana yönä tuhoutunut seitsemänkolmatta kaniinia ja belgialaista jänistä, vanhoja ja nuoria, ei kuitenkaan kenenkään ihmisen syystä, vaan kissojen tekemän onnistuneen ryöstöretken uhreina. Voittajat olivat kavalasti kaivautuneet sahajauhojen läpi eräästä pienestä väliköstä, josta päästiin väliseinän takana olevaan talliin. Liike-elämälläkin on marttyyrinsa.

Penrod kiipesi eräälle tynnyrille, nousi varpailleen ja tarttui laatikon laitaan. Käyttäen erästä oksanreikää jalustimena hän heilautti toisen säärensä laidan yli, kiskoutui kokonaan ylös ja pudottautui laatikkoon. Seisoessaan kovaksi tallatulla sahajauhoalustalla hän oli juuri niin pitkä, että saattoi nähdä laidan yli.

Prinssi ei ollut seurannut isäntäänsä varastohuoneeseen, vaan oli jäänyt alakuloisesti kyyrylleen oviaukkoon. Penrod kumartui hapuilemaan jotakin laatikon pimeimmästä nurkasta ja saikin sieltä käsiinsä yksinkertaisen laitteen, vanhan korin, jonka molempiin korviin oli sidottu muutamien metrien pituinen kuivausnuoranpätkä. Hän kiersi nuorien päät suuren rullan ympärille, joka pyöri erään kattoparrusta riippuvan akselin ympäri, ja tämän tilapäisen väkipyörän avulla hän laski tyhjän korin varastohuoneen lattialle laatikon viereen.

— His-siin! huusi Penrod. — Kling-klang!

Prinssi, joka oli vanha ja varovainen, lähestyi kiertäen kaartaen, hitaasti ja haluttomasti, mutta kohteliaasti. Se raapi hiljaa käpälällään koria ja, aivan kuin sen isäntä ei olisi siltä muuta vaatinutkaan, haukahti kovasti muutamia kertoja, istuutui ja katsoi riemuitsevasti isäntäänsä. Sen teeskenteleminen oli turhaa, sillä monet neljännestunnit olivat opettaneet Prinssille, mikä sen velvollisuus oli jutussa.

— His-siin! huusi Penrod ankarasti. — Vai pitääkö minun tulla sinua auttamaan?

Prinssi tuli äkkiä hyvin levottomaksi. Se raapi jälleen käpälällään koria, mutta kuultuaan vielä kolmannen karjaisun se paneutui pitkäkseen lattialle. Kun sitä jälleen uhattiin, rupesi se hyvin taitavasti matkimaan madon kiemurtelemista.

— Etkö sinä sen vietävä voi mennä siihen hissiin?

Suunniltaan toivottomuudesta Prinssi hyppäsi koriin jääden makaamaan hyvin epämukavaan asentoon, jota se ei uskaltanut korjata, ennen kuin se oli hinattu ylös ja pudotettu laatikon pohjalle. Siellä se lepäsi vapisten rinkelimäisessä asennossa ja nukahti pian kesken kaikkia huoliaan.

Laatikossa oli pimeä. Tämän epäkohdan olisi voinut helposti korjata, sillä sen seinässä olevan aukon peitti urissaan liukuva lauta, ja jos sen siirsi syrjään, pääsi laatikkoon esteettömästi ulkoa valoa. Mutta Penrodilla oli paljon mielenkiintoisemmat valaistuslaitteet. Hän polvistui ja otti nurkkaan sijoittamastaan entisestä saippualaatikosta savureiättömän lyhdyn ja suuren öljykannun, johon ilmestynyt reikä oli niin pieni, että kannun poistaminen taloudesta oli Penrodista tuntunut yhtä käsittämättömältä kuin kohtalon sallimaltakin.

Hän pudisteli lyhtyä korvansa juuressa kuulematta kuitenkaan muuta kuin kuivaa kalinaa. Mutta kannussa oli paljon paloöljyä, ja hän täytti lyhdyn raapaistuaan sitä ennen tulen tikkuun paremmin nähdäkseen. Sitten hän sytytti lyhdyn ja ripusti sen laatikon seinässä olevaan naulaan. Sahajauhopermantoon oli ilmestynyt aika paljon öljyä, ja suojaton liekki lepatti uhkaavan lähellä laatikon seiniä. Mutta muutamat syvänpuoleiset hiiltymät laudassa, jota vasten lyhty nojasi, osoittivat selvästi, ettei tämä järjestely ollut mikään uusi, ja tarjosivat ainakin jonkinlaisen takuun siitä, ettei vaara uhannut tälläkään kertaa.

Sen jälkeen Penrod käänteli sivulle keskipermannon sahajauhokerroksia ja kaivoi sieltä esiin sikarilaatikon, jossa oli noin puoli tusinaa heinänsiemenistä ja paksusta ruskeasta käärepaperista valmistettuja savukkeita, lyijykynä, kumi ja pieni muistikirja, jonka kannen nimilippuun hän oli omakätisesti kirjoittanut:

Englannin Kielioppi. Penrod Schofield. Huone 6. Valmistava Koulu Numero Seitsemän.

Kirjan ensimmäinen sivu oli pelkkää kielioppia, mutta tämä kielioppi päättyi äkkiä toisen sivun alussa seuraavaan sääntöön: Adverbia ei saa milloinkaan käyttää ilmai —

Sen jälkeen seurasi heti:

"HARoLD RAMoREZ MaaNTIEROSVO ELI

vILLiä ELäMÄä KALLIO

vUoRILLa."

Ja kirjan seuraavat luvut eivät näyttäneet erikoisen läheisesti liittyvän Huoneeseen no 6 ja Seitsemänteen Valmistavaan Kouluun.

II

ROMAANI

Harold Ramorezin kirjoittaja sytytti heinänsiemensavukkeen, istuutui mukavasti nojalleen laatikon pohjalle, niin että oikea olkapää joutui lyhdyn alle, veti polvensa koukkuun tueksi muistikirjalleen, käänsi puhtaan lehden ja kirjoitti hitaasti ja vakavasti:

KUUDES LUKU.

Hän otti veitsen taskustaan ja teroitti miettiväisenä lyijykynänsä silmien koko ajan seuratessa sisäistä näkemystä. Sitten hän ojensi toisen jalkansa ja siveli harkitsevasti Prinssin selkää kenkänsä kärjellä. Penrodin innoitus ei ollut tuota lajia, joka syöksyy salamannopeasti aivoista valmiina; se oli pikemminkin hitaasti toimivaa. Vihdoin hän sentään alkoi saada jotakin paperille. Hän kirjoitti alussa hyvin hitaasti, mutta vähitellen vauhti parani. Innoitus sai yhä enemmän elävöittävää voimaa ja kävi yhä kuumeisemmaksi, kunnes vihdoin syttyi tuo oikea kipinä, jota ilman ei mitään todellisen kirjallisuuden lamppua saada palamaan.

"Herra Wilson ojentautui ottamaan pyssynsä mutta meidän sankarimme tarttui häneen kiinni ja sanoi hetkisen kuluttua Haa minä luulen ettette te pääse mihinkään mun kanssani ystäväni.

Haa kuinka te voitte tietää sen niin varmasti sähähti toinen purren huultaan niin hurjasti että veri virtasi. Te olette vain tavallinen Maantierosvo kaikissa tapauksissa enkä minä aijo antautua Sellaisen petettäväksi nauroi Ramorez tälle ja piti Wilsonia kurissa automatillaan.

Pian taistelivat nämä miehet keskenään elämästä ja kuolemasta mutta pian sai Wilson hänet köysiin ja pani kapulan hänen suuhunsa ja poistui Sankarimme vääntelehti lattialla sillä aikaa kuin rotat tulivat esille reijistään puremaan häntä ja syöpäläisiä tarttui Häneen lattialta tuossa hirveässä luolassa mutta pian hän Onnistui työntämään kapulan suustaan kielensä päällä ja sai myös siteet irroitettua.

Hetkisen kuluttua tuli Wilson takaisin salapoliisijoukkonsa mukanaan ja he sanoivat Ah katsokaahan Ramorezia sähisten hänen tukalalle tilanteelleen ja härnäten häntä Hänen avuttomalla asemalla koska Ramorez oli pannyt Köydet takaisin niin että hän olisi saman näköinen mutta voi irroittaa ne milloin hän vain halusi. Katsokaahan vain häntä sähisivät he.

Pian Harold raivostui tästä ja ponnahti seisoalleen leimuavin silmin heittäen pois siteensä kuin ne olisi olleet ilmaa vain. Haa sähisi hän Minä luulen että teidän olisi parasta olla hiljempaa ensi kerralla. Pian sielä sytty toinen Hirmunen kamppailu ja siepaten automattinsa takaisin Wilsonilta hän ampui kahta salapoliisia sydämeen. Ping Pang paukahteli automatti ja pari miestä lähti vieläkin kohtaamaan Luojaansa Vain kaksi salapoliisia oli enää jälellä ja niin hän täräytti vielä yhden ja lähetti hänetkin Luojansa luo sillä nyt taisteli Sankarimme henkensä puolesta. Sielä oli pimeä nyt sillä yö oli saapunut ja hirmuinen näky kohtasi silmää Verta oli kaikkialla joka paikassa ja rotat jyrsivät kuolleita miehiä.

Pian onnistui meidän Sankarimme saada selkänsä seinää vasten sillä hän taisteli nyt henkensä puolesta ja ampui Wilsonnia mahaan Ah sano Wilsson sinä. — — — (Nämä viivat ovat Penrodin laatimia.)

Wilsson horjui taaksepäin ilkeiden kirousten saastuttaesa hänen huuliaan sillä hän tunsi tuskia Miksi sinä — — —sähisi hän Minä saan sinut kyllä vielä käsiini — sinä Harold Ramorez!

Elämään jääneellä roistolla oli kirves jolla hän tuli lähelle Sankarimme päätä mutta ei osannutkaan häneen ja jäi kiinni seinään. Meidän sankarimme patruunat olivat loppuneet mitä hänen olikaan tehtävä, elämään jääny roisto saisi pian kirveensä irti niin meidän Sankarimme juoksi eteenpäin ja puri häntä niin jotta hampaat menivät yhteen lihassa sillä nyt tappeli Sankarimme henkensä puolesta. Tämä jälelle jäänyt roisto myös sadatteli ja päästeli hurjia kirouksia Ah sähisi hän sinä — — — Haarold Ramorez miksi sinä purit minua Niin sähisi Wilssonkin ja hän on täräyttänyt minuakin mahaan tuo — — —

Pian Sankarimme ei voinu sietää tätä enään. Jos te vain voisitte oppia käyttäytymään kuin kentlemannit sanoi hän Minä en tahtoisi tehdä teille enää mitään tällä kertaa ja teidän alhaiset ilkeät sananne eivät ole vaikuttaneet minuun lainkaan vain loukanneet teitä itseänne kun menette tapaamaan Luojaanne Ah Minä luulen teidän saaneen jo tarpeeksi täksi päivää Minä luulen teidän saaneen nyt sellaisen läksyn ja ette pian halua koittaa Harold Ramorezin vangitsemista jälleen ja niin hän härnäävästi nauraen sytytti kylmästi paperossin ja ottaen sellin avaimet Wilssonin taskusta meni vain ulos.

SEITSEMÄS LUKU.

Muuan muulimatkue kaivoksista kullalla raskaasti kuormitettuja aaseja nähtiin kulkevan Kalliovuorten korkeimpien kallioitten ja kuiluin välissä ja muuan pitkä mies pitkine silkinhienoine viiksineen ja patruunatuppivöineen voitiin kuulla kiroilevan ilkeitä kirouksia koska hän hyvin tiesi tämän Harold Ramorezin kämpäksi — — — Miksi sinä sinä — — — — te muulit sähisi hän koska muuli raukat eivät kyenneet kulkemaan kiireemmästi — — — sinä Minä näytän sulle vielä Miksi — — — — — — se sähisi hän hänen kirouksensa muuttuessa ilkeimmiksi ja ilkeimmiksi Minä lyödä läimäytän sua — — — — — — — — — sinua niin jotta sinä et pysty kävelemään yhteen viikkoon — — — sinä ilkeä vanha — — — — — — — — — muulit.

Tuskin oli nämä ilkeät sanat päässeet hänen huuliltaan kun —"

— P e n r o d!

Ääni oli hänen äitinsä ja kuului takaportailta.

Ja samanaikaisesti alkoivat puolipäivän vihellykset kuulua läheltä ja kaukaa. Sahajauholaatikossa istuva romaaninkirjoittaja, joka näin arkipäiväisesti kutsuttiin takaisin pilviä hipovista vuoristoista, lopetti kirjoittamisensa ja tylppä lyijykynä jäi puoliväliin huulien ja polvien väliin. Hänen silmänsä loistivat ja hänen katseensa näytti riemuitsevan innostuneelta. Hänen kirjoittaessaan oli hänen mielensä keventynyt, ja rouva Lora Rewbushiin kohdistuneet vihamieliset ajatukset olivat melkein haihtuneet. Ja kun hän perusteellisesti oli kertonut (näinkin siveällä tavalla) suuttuneen herra Wilsonin, haavoittuneen salapoliisin ja silkinhienoviiksisen muulinajajan tunteista, oli hän tuntenut mielensä salaperäisesti huojentuneen ritari Lancelotinkin suhteen. Hän näytti nyt paremmalta, reippaammalta pojalta.

— Penrod!

Pojan riemullinen ilme haihtui hitaasti. Hän huokasi, mutta ei liikahtanut.

— Pen-rod, syömme välipalan vähän aikaisemmin sinun vuoksesi, että sinulle jäisi tarpeeksi aikaa pukeutua näytelmää varten. Kiiruhda nyt!

Penrodin rosvoluolassa vallitsi vieläkin hiljaisuus.

— Pen-r o d!

Rouva Schofieldin ääni kuului jo uhkaavan läheltä. Penrod hypähti seisoalleen, puhalsi lyhdyn sammuksiin ja huusi surullisesti:

— Minähän tulen minkä kerkiän!

— No, kiiruhda sitten, vastasi ääni etääntyen, ja hetkisen kuluttua paukahti keittiön ovi kiinni.

Penrod alkoi vitkastellen järjestää aarteitaan.

Sijoitettuaan käsikirjoituksensa ja kynänsä sikarilaatikkoon hän hautasi sen huolellisesti sahajauhoihin, työnsi lyhdyn ja öljykannun takaisin saippualaatikkoon, laittoi hissin kuntoon Prinssille ja pyysi jumaloimaansa eläintä melko käskevästi astumaan siihen.

Prinssi venyttelihe ystävällisesti ja teeskenteli kuuroutta, mutta nähtyään, ettei siitä ollut apua, se istuutui nurkkaan selin isäntäänsä ja tuijotti seinään pää pystyssä ja kuono laatikon nurkkaukseen työnnettynä. Koiran puolelta merkitsee tällainen viimeistä sanaa, ehdotonta päätöksessä pysymistä. Penrod komensi, raivosi, koetti lempeyttä ja yritti