Porras-herra

By Erkki Ilmari

Porras-herra on eteläisestä Suomesta kotoista oleva lääkäri, joka on päättänyt lähteä asumaan Lappiin. Monet eivät miehen valintaa ymmärrä, mutta mies ei siitä välitä. Hän haluaa olla yksin ja hautautua äärettömään, koskemattomaan erämaahan. Missä muualla sellaisia tunteita voisi kokea kuin Lapissa? Porras-herra on menettänyt motivaationsa myös työhönsä. Kun hän pelastaa yllättäen nuoren Liinu-tytön hengen, motivaatio myös ammatinharjoittamiseen palaa.Porras-herra on Lappiin sijoittuva romaani, jonka tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alkuvuosikymmenille.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 1, 2022
• ISBN: 9788728292037

Book preview

Porras-herra

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Copyright © 1945, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728292037

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I.

Aurinko asui jossain koillisessa, ja siitä Porras-Herra päätteli kellon olevan kolmen maissa, kun hän viimeisteli lähtöään Kelu-Vilkun talopahasen pihamaalla. Kontti oli saanut tyhjentää sisältönsä kuivalle tantereelle; nyt se täytettiin uudelleen hitaasti ja huolella, sillä Porras-Herra oli mies, joka teki harkiten kaiken. Kontin tuli olla tasapainoinen, ei saanut rasittaa oikeata olkapäätä eikä jalkaakaan enemmän kuin vasenta, eikä sekään ollut hyvä; jos pohjassa olivat painavimmat kannettavat, suotta koputtelisi kontti kantajansa selkää. Mutta oli muutakin otettava varteen; suulle sijoitettava tarvikkeista ne, joita käsi useimmin vaati, pohjalle tarpeettomammat — sikäli kuin erämies nyt tarpeetonta matkassaan kuljettaakaan. Alimpana sai niin sijansa alusvaatekerta, keskelle oli sovitettava ammus- ja kalavehkeitä ja aivan suulle pantava pikikylkinen kahvipannu ja poronkoipinahasta kurottu kahvipussi, kaksipäinen, niistä toinen sokerille omistettu. Sepi-koira tarkkaili isäntänsä puuhia ja sai pian toverikseen Kelu-Vilkun, joka housujaan kannatellen ilmestyi kynnykselle.

— Et malta kahvia varrota, akka teki jo tulet?

— En, sattuu olemaan kiire.

Porras-Herra valehteli tahallaan. Vasta äsken hän oli päätellyt hetken liian aikaiseksi lähtöön, mutta hän oli vihoissaan Vilkulle ja oli siksi päättänyt poistua talosta niin pian kuin kerkiäisi. Kahvit nurauttaisi hän itse matkan varrella, Vilkun kanssa hän ei halunnut tällä hetkellä puhua orpoa sanaa. Illalla, taloon tullessaan, Porras-Herra oli tavannut vaimoväen heiniä haasioimassa ja Vilkun maata pöljöttelemässä kaljulla porontaljalla. Turhaan Porras-Herra koveni; Vilkku vain selitteli, että akoilla on akkojen työt, hänen peltonsa on joki ja metsä. Joki ja metsä! Herra, tule ja purista mokomaakin eränottajaa! Joskus uitti joella puu-uistimia, suuria kuin pärepöllit. Ottivatkos niitä harrit ja tammukat? Pelkäsiväthän ne Vilkun vekottimia! Entä metsästys! Saarikoskella Vilkun metsästyspaikka oli. Sinne oli uittokämpän rantaan Atifi joskus ammoin rakennuttanut mahtavan leivinuunin, perä joelle päin. Tähän perään Vilkku oli napertanut reiän, siitä pisti pyssytorrakkonsa ulos ja siitä siiraili joelle itse uunissa maaten. Näkyihän siitä joki ja näkyivät vedenlinnutkin, jotka aina tuolloin tällöin valkaman vanhaan suljupaikkaan soutivat tarkkaamaan, olisiko rantakivillä nyt kalanperkkeitä kuin joskus, viisi, kymmenen vuotta sitten, jolloin uitto vielä ui pitkin Patsjokea ja rannoilla hoilata ramailivat losohousuiset jätkät. Ja Vilkku ampui, ampui kuin Turkin sodassa, mutta lintua ei tappanut, peloitteli vain.

Tokkopa se Vilkun ase tappoikaan? Porras-Herra epäili sitä. Kaksipiippuinen haulikon reuhtana, toinen piippu näytti itään, toinen länteen; ei sellaista, eikä haulikkoa yleensäkään, täällä toisilla ollut; eivät ne erämiehen aseita ole. Toisenkin kerran oli Porras-Herra neuvonut Vilkkua: ryyppää vähemmän, osta vähemmän finnspriitä ja hanki itsellesi kunnon reikärauta, oikea luotipyssy! Hankkikos Vilkku? Sen otti vain neuvosta varteen, että lopetti finnspriin oston ja alkoi värkätä itse keitoksiaan; — niin oli Porras-Herralle kerrottu. Myikin, kuulemma, viinaa. No, siitä oli ainakin se etu, etteivät akka ja kersat kitisseet nälässä, sillä muulla tavalla ei Vilkusta leivän hankkijaksi ollutkaan, ei erässä, ei talon töissä eikä savotoissa. Perhettä Porras-Herra säälitteli. Tilta, Vilkun vaimo, vielä menetteli ja lapsistakin toiset, mutta panna Liinu, matalarintainen ja heiveröinen Liinu, vasta rippikoulun käynyt, raatamaan kuin juhta! Eilen illallakin oli hangonnut heiniä ja lomaan yskinyt, että sisikunnasta riipoi — katselijaakin. Porras-Herrakin oli pysähtynyt ja miettinyt, koska yskäisisi, raukka, veret maalle. Ja Vilkku itse maata pöljötti kaljulla porontaljalla! Sellaiseen Vilkkuun kannattikin olla äkeissään.

— No, kun et kerkiä, niin et kerkiä, totesi Vilkku, joka hyvin tiesi Porras-Herran vihoittelut, teki asiansa tuvan nurkalla ja painui takaisin sisälle. Porras-Herra ei edes kohottanut päätään, täytteli vain konttiaan, alamaista, Etelä-Suomesta saakka tuotua mahtavaa kantopeliä. Jo tulivat Tilta ja Liinu hekin ulos; toiset lapset nukkuivat vielä. Tiltu kiidättihe yli pihamaan navetalle lehmänkantturoittensa pariin, mutta Liinu jäi katselemaan, miten vieras teki lähtöä.

— Eteläänkö sinä? uskalsi Liinu kysäistä.

Porras-Herra, joka juuri ei lasten puheista perustanut, suvaitsi vastata:

— Etelään, mutta en kauaksikaan. Niemessä pitäisi käydä ja Nellimissä, mutta siihen kai se matka tällä kerralla jääkin.

Taas Porras-Herra valehteli ja syyttä suotta. Mutta hän nyt kerta kaikkiaan ei pitänyt siitä, että hänen matkojaan ja olojaan udeltiin. Toisille hän olisi pahasti ärähtänyt tai jättänyt tyyten vastaamatta, mutta Liinulle antoi sanat, sillä Porras-Herra piti, ties sitten mistä syystä, tästä heiveröisestä ja matalarintaisesta Liinusta. Sen vaistosi Liinukin, ja siksi hän, muuten ujo ja umpisanainen, oli avoin Porras-Herralle, haastoi huoliaan, kertoi iloistaan, sen vähän kuin hänellä niitä nyt kerrottavana oli.

Porras-Herra oli saanut varustelunsa valmiiksi ja kontin selkäänsä; nyt hän sovitteli teräväksi hiottua kirvestä viilekkeitten väliin. Liinu ei malttanut olla kysymättä:

— Mitä sinä kirveellä kylämatkoilla?

Porras-Herraa harmitti; olihan hän joutua kiinni valheestaan, mitäs tosiaan Nellimin matkalla kirveellä teki? Hän ei ollut kysymystä kuulevinaankaan, nakkoi vain hyvästinsä ja lähti. Liinu jäi pitkään portaille tarkkaamaan miehen menoa.

Porras-Herralla oli tosiaankin pitkä matka mielessään, hän aikoi Jooseppiin, rajan pintaan, Nuorttitunturin kupeille. Tämän matkansa Porras-Herra teki kerran, kahdesti vuodessa, sillä Jooseppi oli hänen ainoa ystävänsä Taka-Lapissa, mikäli tätä ystävyyttä ystävyydeksi käsitti. Vuorokauden, pari miehet Porras-Herran tultua toisiaan katselivat, söivät saman pöydän ääressä, ehkä kävivät kalalla kulkutusverkoilla, mutta suuriakaan eivät keskenään haastaneet. Joskus sanan poroeloista, toisen riistasta, oliko Lapissa ollut lintukato tai olivatko hirvet palkineet Suonikylän mailla vai siirtyneet etelämmäksi. Sitten Porras-Herra jälleen lähti, mennä viipotteli alun toistakymmentä peninkulmaa yli viitattoman kairan viimeistään vuoden perästä jälleen palatakseen.

Näitä matkoja, enempää kuin niin monia muitakaan Porras-Herran ottamuksia, eivät harvat ja etäät naapurit ymmärtäneet. He eivät tietäneet Porras-Herran rinnan polttavaa paloa, eivät sitä, että hän joskus tahtoi olla yksin, hautautua äärettömään, koskemattomaan erämaahan, unohtaa kaikki ja kaiken. Hän tahtoi olla silmikkäin mykistävän luonnon kanssa, ripittäytyä, tilittäytyä itselleen ja samalla imeä lohtua könkäitten kuohujen huumaavasta kauneudesta, öitten yöttömyydestä, jolloin taivaan sini oli vain kuin kaukainen kajo, tunturikupeitten purppurasta ja mittaamattomien metsien syvästä vehreydestä. Se oli hänen matkojensa tarkoitus, Jooseppi vain niitten näennäinen kohde, Jooseppi, joka erakon hienolla ja herkällä vaistolla tajusi, että hänen vieraansa halusi elää omaa elämäänsä, ja siksi jätti kyselyt tekemättä niin voittaen Porras-Herran ystävyyden. Ties kannattiko se ystävyys; Jooseppi ei sitä laskenut, miettinyt, mutta hän oli katsonut Porras-Herraa kuorta syvemmälle ja kunnioitti hänessä miestä. Jooseppi tiesi, että Porras-Herra, jolle toiset nauroivat, kun hän saattoi pakkasen unohtaen jäädä uneksuen seuraamaan revontulien räiskyvää leikkiä talvisella taivaalla, ei toden tullen pelännyt, laski tyynenä kivisimmänkin kosken ja vapisemattomin käsin kohotti kiväärin, jos sattui vaikka karhu ettomatkojen poluilla vastaan.

Ja Jooseppi kunnioitti vieraassaan sitä arvoituksellisuutta, jota hänessä itsessäänkin oli.

Porras-Herra valmistautui näille matkoilleen huolella ja — omalla tavallaan. Jo päiviä ennen lähtöä hän lopetti työn, söi vain ja makasi keräten voimia. Evään murenettakaan hän ei näet ottanut konttiinsa, kun lähtö tuli; — ruoalla hän ei halunnut häiriintyä, joskus kahvitilkkasen keitti pikikylkisessä pannussaan, jos tielle osui silmälle antoisa paikka. Niin monesti kuin Porras-Herra oli tämän matkan tehnytkin, hän ei vielä milloinkaan ollut jälkiään kerrannut, vaan aina uuden polun avannut. Nellimistä tosin lähti pilkoitettu keino Joosepin kenttään, sen Porras-Herra kyllä tiesi, mutta hymähtäen hän käänsi kulkunsa vasempaan milloin mistäkin kohtaa heti Niemen jätettyään ja uppoutui erämetsän kätkevään pilaristoon. Kompassia Porras-Herra ei käyttänyt, teki matkaa milloin tunturikero, milloin mikin viittanaan, käveli sen kuin huvitti, talvella hiihti niin kauan kuin sivakka tuntui kevyeltä, yöpyi missä tahtoi ja milloin tahtoi, rakensi rakovalkeansa ja tunsi olevansa vapaa, vapaa kuin vaaran ilves.

Tällaisella pyhiinvaellusmatkalla Porras-Herra nytkin oli.

Vain neljännes maantieltä ja kaksi kilometriä Maisjärven uudispaikasta oli lähde, kylmä kuin kaltio, mutta silmiltä peitetty, ja sinne Porras-Herra oiusti Liinusta erottuaan. Löytyi tervainen kanto; matkaaja otti kontin selästään, irroitti kirveen ja teki tulet. Kahvi tuntui kutsuvan ja aikaa oli. Niemeen oli matkaa vajaat kaksi peninkulmaa, kolmisen tunnin kävely, sillä Porras-Herra noudatti matkoillaan tasaista tahtia: kymmenen minuuttia ja kilometri, oli kannettavaa tai ei. Eikä hän aikonut sivuuttaa Niemen paikkaa ennen kahdeksaa, oli näet poikettava kauppaankin asioimaan, oli ostettava Joosepille tuliaisia, jokunen uistin, hopea-devoni ja »professori» — ne kyllä pätivät Joosepin vesissä. Siimaakin saattoi Niemen kaupasta löytyä, sellaista punottua, ei kierrettyä, joka sotkeentuisi. Niemen kauppamies kun piti moista tavaraa ulkomaan hullujen varalta, niitten, jotka matkojen takaa tulivat joelle ongelle, silti saamatta edes sen vertaa kalaa, että nelikon pohja olisi peittynyt. Mutta tapansa kullakin, ja ainakin Könkäällä, joen alajuoksulla, koltat olivat siitä hyvillään. Makoisin päiväpalkoin he soutivat näitä pölvästejä illasta aamuun ja aamusta iltaan joella. Perhosiaan uittelivat, herrat! Kyllä Porras-Herrakin perhoskalastuksen tiesi ja taisi, oli itsekin siihen joskus ammoin hullahtanut, mutta enää se ei pätenyt. Nyt ei kalanpyyntö ollut hänelle enää leikkiä, ei urheilua, vaan totista totta, työtä, josta lähti jokapäiväinen leipä. Ja siinä oli verkko paras, taikka uistin, jos kerran narrauspeliin lähdettiin. Ei riittänyt Lapin asukkaalle se, että päiväisen keittokalansa otti, kalaa oli tehtävä kuin heinää; oli muistettava talven varakin. Saihan tosin kalaa talvisinkin jään alta, mutta juomustus ei aina kannattanut, usein nousivat verkot vesiperinä, miten milloinkin sattui. Ja juomustus oli sinään tuimaa työtä, käsille käypää lujien pakkasien poltteissa, sieti hyvinkin suolata kesällä se, minkä lumen aikana muun muonan ohella söi.

Näitä Porras-Herra mietti mustaa kahvia särpiessään, tarkkasi sitten auringon kohtaa ja sulloi uudelleen konttinsa. Vielä oli tulet sammutettava, sammutettava huolella, Taka-Lapin asukas pelkää vaistomaisesti kuloa. Porras-Herra sotki hiillustan ja polki päälle mustan, kuohkean maan, sen alta ei vaara lähtisi vyörymään. Vielä silmäys hetkeiseen lepopaikkaan, kontti selkään, ja sitten Porras-Herra lähti jatkamaan matkaansa pitkin, joustavin askelin välittämättä jo korkealle kavunneesta auringosta, joka alkavalla paahteella muistutti, että tunturien takainen kesäpäivä saattoi olla yhtä armottoman kuuma kuin talvipäivä hyinen ja jäätävä.

Sora kirskui pieksun alla; miten Porras-Herra vihasikaan näitä maantiematkoja! Jäämerentie, toisten ylpeys, häntä vistotti. Tie toi mukanaan uteliaita ihmisiä, jotka eivät näihin maisemiin kuuluneet, se kuljetti herraa ja saikkaria, sekoitti Taka-Lapin elämän ja tahtoipa sekoittaa täkäläisen puhtaan ja väärentämättömän verenkin. Yksinpä jätkätyyppikin oli muuttunut, eivät olleet enää miehet Atifin viimeisissä savotoissa ja uitoissa kuin ennen, heikkoja olivat hakkuusaroilla ja koskissa, vahvoja kortilla ja viinoissa. Nämä miehet eivät olisi milloinkaan Taka-Lappiin eksyneet, jos olisi napapiiri ollut ylitettävä vain pohkeisiin ja pieksunpohjiin turvaten. Nyt ajaa pyllistelivät markkakymmenellä postin, keltaisilla autoilla vesivaltion tekemää tolppatietä pitkin. Huonoja olivat kaatamaan, tiesivät vanhat mittuumiehet, ja kympit ja ukkoherrat manailivat vanhan lentojätkän sukupuuttoon kuolleen. Petsamossa näitä sällejä vilisi. Haminaa kuulemma rakensivat ja joitain turskatehtaita: suuret olivat riitingit niin Hangon kuin Loviisankin konsuleilla. Hyvääkö tuo tiesi? Ei Porras-Herra maailman menoa vastaan ollut, mutta ennen aikojaan Petsamo nousemaan rupeaisi. Ennenkin laiskat koltat entisestään vain laiskistuivat, akat Parkkinassa ja Kaakkurissa tekivät praskaa tievaltion miesten ryypättäväksi, ja ukot tappoivat porojaan enemmän kuin siitos sieti. Vähiksi kävi kolttakansa, rintatauti teki selvää, joka ainoa koltta oli saastutettu, niin olivat tutkijat väittäneet; kyllä Porras-Herra tiesi, vaikka ei tietojaan laulanutkaan. Pahatautikin jylläsi heissä, maailmansodan peruja, niiltä vuosilta, jolloin pidettiin vahtia Könkäällä, Boris Glebissä. Rahtusen paremmin olivat asiat Suonikylässä, mutta jo pursui sivistys sinnekin. Jo oli yhden koltan päähän painettu poliisilakki ja Alaluostarin markkavoudilta hän nosti palkan. Markkavouti, tietysti se oli markkavouti, päättelivät koltat! Norjanmaassa oli kruunu ja kruununvouti, meillä markka ja markkavouti! Heikoiksi olivat käyneet heikot miehet; ennen tarvittiin neljä kolttaa jauhopussin nostoon, yksi joka kulmaan. Tokkopa enää pussin ympärille niin monta mahtuisi, että pussi heilahtaisi kynnyksen yli, — niliin, jalka-aittaan, se ei nousisi millään. Ei sovi sivistys Taka-Lappiin, turmelee oltiset oltavat, haitarit, pirunkeuhkot tuo, ja vetelät tavat. Huh! Mutta samassa Porras-Herra naurahtaen muisti, miten muuan hänen toverinsa oli ennen alamaissa kertonut sivistyksen saapumisesta hänen kotikolkilleen Raunistulaan, Turun liepeille. Itkua olivat vääntäneet, kun ensimmäistä pianoa Raunistulaan retuutettiin…

Niemessä oli päivä jo alkanut Porras-Herran sinne saapuessa. Majalan edessä oli väkeä koossa kosolti, kuin pienessä markkinassa. Porras-Herran tarkka silmä näki kuhinan ja arvasi tilanteen: joitakin ulkomaitten ummikoita jälleen ihmisten ihmeteltävänä, sellaistahan sattui Jäämerentien valmistuttua joka ainoa kesäinen päivä. Porras-Herra lähestyi varoen, tien toista laitaa hiihdättäen: hän aikoi sivuuttaa rykelmän vähin äänin, mutta se ei onnistunutkaan. Jo äkkäsi hänet joku Majalan sirkeäsilmäisistä tytöistä:

— Porras-Herra, huomenta! Tulittepa parhaisiin hätiin, nämä turistit tahtovat jotain, mutta emme saa kielestä tolkkua! Autattehan?

Porras-Herra kuuli matkailijoitten nenä-äänteet: englantiahan tuo oli, mutta eivät miehet, hätiköt, engelsmanneilta vaikuttaneet. Hetkeksi häivähti mieleen ajatus heittää sana, muutama, verestää vanhoja muistoja; englanti olikin hänelle kielistä heikoin. Mutta sitten hän muisti osansa: jätkähän hän, Porras-Herra, oli, erämies, kalamies, poromies, traderi… kielet ja muut olivat jääneet jo ajat sitten alamaihin, maalikyliin, silloin kun hän Kahavetolaisen laella, Rovaniemen pohjoispuolella, napapiirin ylitti. Mitä hän heitä auttelemaan, polvästejä, jotka tähän aikaan päivästä kuuluivat kaipailevan venettä ja soutumiestä? Nytkö joelle? Onkikoot rannoilta tai olkoot onkimatta, Porras-Herralle se ei tehnyt luuta eikä lihaa, ja äkäisenä hän vastasi:

— Mitäs minä? Eihän ummikko toisten ummikkojen kanssa…

— Mutta osaattehan te?

— Sitäkös niitä tänne vuovaat, kun et kerran jutuissa pärjää! — Porras-Herra jatkoi menoaan.

Mutta jo hetken kuluttua, rykelmän jäätyä seläntaa, hän katui ynseyttään. Pakkoko oli noin kipakasti vastata tytölle; ja sinutellakin kuin — moukka tai jätkä. Ei, ei sentään jätkä, sillä jätkä sinuttelee aina, välittömästi, hän vain, kuten tälläkin kerralla, äkäpäissään. Jätkä teitittelee vihoissaan…

Mutta ihmisissä Majalan edessä levisi juttu, helisi nauru.

— Siitäs sait, sanottiin tytölle. — Menepäs vielä Porras-Herraa tulkiksesi pyytämään. Ottikos perhonen tammukan leukaan, ähä?

Ja Kure-Risto, virolaissyntyinen Kristian, iäkäs maantiejätkä, äityi kertomaan, kuinka kerran oli käynyt joella, kun he Porras-Herran kanssa olivat kahden olleet tuulastustervaksia keräämässä. Oli tullut saksalaisia kanooteilla kokonainen raito jokea alas ja yhyttänyt heidät rannassa Porraskosken alla, — se kun passaa laskea saksalaisenkin ja vaikka kanootilla. Rahaa olivat Porras-Herralle tarjonneet, puhua mulittaneet ja monin keinoin näyttäneet, että hartsua pitäisi olla, nälkä oli äijille tullut ja eväät loppuneet. Aikansa oli Porras-Herra kuunnellut, mutta sitten puhtaalla saksalla sanonut:

— Huilauttakaa tästä nyt vielä tovin verran alaspäin, mutta sitten, kun kuulette kosken äänen, niin painukaa kipakasti rannalle. Se on Rajakoski se, ja sitä ei laske kukaan muu kuin Posti-Heikkilä, Mannis-Iisu ja Jokelan Lauli ja joku hullu metsäherra, niinkuin Karpelleeni, ja sekin vahingossa. Posti-Heikkilällä on jo kolme kyynärää Inarin turvetta noukkansa päällä, Mannis-Iisu on suuri herra, on Ouluissa mestaripoliisina, ja Lauli ei ole tyristien trenki, joten jalat ovat ainoat vekottimet. Sen kosken alta käännytte vinkkeliin oikealle ja kunhan aikanne loiskutte Nautsisuvannossa, jo osuu eteenne oikealla rannalla, ennen siltaa,