Toverukset

By Toivo Pekkanen

Teollistuva Kotka kehittyy kaupungiksi. Pekka, sahatyöläinen, varttuu aikuiseksi mieheksi. Niin Pekka kuin Kotkan kaupunkikin kasvavat uusiin rooleihinsa ja uuteen elämäänsä nopean teollistumisen aikana. Mitä Kotkan kasvu merkitsee Pekan elämässä? Pysyvätkö vanhat ystävät Pekan rinnalla? Pystyykö hän vastaamaan työelämän vaatimuksiin teollistuneessa maailmassa? Entä miksi rikollisuus alkaa houkutella häntä ja hänen ystäviään? Toverukset on kolmiosaisen Kotka-sarjan toinen osa. Teos on palkittu valtion kirjallisuuspalkinnolla vuonna 1953. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 9, 2020
• ISBN: 9788726543117

Book preview

www.egmont.com

Kevät

I

Pekka ilmestyi varhain aamulla Strömin talliin.

Renki oli juuri saanut piippunsa sytytetyksi. Savuja vedellessään hän nojaili veltosti lapion varteen ja katseli huolestuneena hevosten takana olevia lantakasoja. Kun hän jo kokemuksesta tiesi, ettei murheellisinkaan tuijotus saisi niitä siirtymään paikaltaan, täytyisi hänen pian todennäköisesti ruveta kuluttamaan ruumiinsa kallisarvoisia voimia ja häätämään niitä pois lapiolla.

Oven käydessä hän luuli Alman tulevan ja kääntyi hitaasti. Pekan tuntiessaan hänen kasvoilleen levisi iloinen myhäily. Lyhdyn häilyvässä valossa hän ei heti huomannut, ettei tämä Pekka ollut enää sama nöyrä ja palvelemaan altis poika, joka muutamia päiviä sitten oli odottamatta kadonnut.

— Kah, siinähän sinä oletkin, hän sanoi hyväntuulisesti, ikään kuin olisi odotellut juuri Pekkaa. Nythän me alammekin taas työt.

Hän ojensi lapiota Pekkaa kohti, mutta tämä sysäsi sen pois tieltään niin kiivaasti, että se kaatui rämähtäen lattialle.

— Hanki ensin leipää, sanoi Pekka. En ole syönyt sen jälkeen kun lähdin täältä.

Hän istahti ylisille johtaville portaille, samalle paikalle missä rengin oli ollut tapana pitää silmällä hänen työskentelyään. Renki katseli häntä hetkisen ääneti. Hän oli sopuisa mies ja jo kyllin iäkäs tietääkseen, ettei köyhä voittanut mitään, jos hän kadotti malttinsa. Kaikissa tilanteissa oli edullisinta kuunnella järkensä ääntä. Ström ei ollut ainakaan vielä osoittanut pienintäkään halua pestata Pekan tilalle toista miestä, joten pojasta oli parasta pitää kiinni. Lähempi tarkastelu sitä paitsi ilmaisi helposti, että Pekka oli todellakin nälkiintyneen näköinen.

— Hyvä on, hän ajatteli, haetaan pojalle leipää.

Hän pistäytyi asuinrakennuksessa ja takaisin palatessaan hänellä oli leivän puolikkaan lisäksi vielä komea viipale savustettua lihaakin. Kun kinkku oli osunut hänen silmiinsä ruokakomerossa, hän ei ollut malttanut olla viiltämättä siitä kappaletta puukollaan. Pekka sieppasi ahneesti tavarat ja ryhtyi syömään. Renki katseli vieressä nauttien hänen hyvästä ruokahalustaan. Leipä hupeni suun täyteisinä kimpaleina ja upposi vatsaan miltei pureskelemattomana, mutta maalaissaunassa savustettu liha oli sitkeää kuin nahka, joten siitä oli vaikea saada osaa. Pekka repi sitä sekä sormillaan että hampaillaan kuin eläin, kunnes renki vihdoin armahti häntä ja ojensi puukkonsa. Nyt alkoi lihakin vähentyä yhtä nopeasti ja melkein yhtä suurina kimpaleina kuin leipäkin.

— Syöt kuin mies, totesi renki hyväntuulisena.

Mutta Pekka ei ollut kuulevinaankaan hänen imarteluaan. Saatuaan viimeisen palan leipää ja lihaa suuhunsa hän, sen sijaan että olisi osoittanut kiitollisuuttaan, hypähti äkkiä pystyyn ja pisti puukon kärjen rengin vatsaa vasten.

— Nyt minä menen ylisille nukkumaan, sanoi hän hiljaisella äänellä, mutta sinä et tiedä minusta mitään, vai mitä?

Renki oli niin ällistynyt, ettei saanut sanaa suustaan. Hän yritti vaistomaisesti liikahtaa kauemmaksi, mutta silloin puukon terävä kärki tunkeutui parin millimetrin verran hänen likaiseen vatsanahkaansa ja hän pysähtyi jalat tutisten. Hän ei voinut ajatella muuta kuin että Pekka oli äkkiä tullut hulluksi.

— Pidän puukon mukanani siltä varalta, jos sattuisit unohtamaan lupauksesi, sanoi Pekka.

Hän tunki aseen hihaansa, nousi nopeasti portaat ja katosi ylisille johtavasta luukusta.

Sillä tavoin hän eleli yli pari viikkoa. Hänen oli todellakin onnistunut säikyttää renki niin perinpohjaisesti, ettei tämä hiiskunut sanaakaan, vaikka kantoikin hänelle leipää ja väliin muutakin Strömin ruokakomerosta.

Ensimmäisellä kerralla hän nukkui koko vuorokauden yhteen menoon, mutta sitten hän vietti ylisillä olevissa heinissä vain yöt ja kuljeskeli päivät ulkona. Näinä viikkoina tuli kevät ja lumi suli nopeasti vetiseksi sohjoksi. Kun ei tarvinnut pelätä enää avantojen jäätymistä, sahattiin molempien sahojen edustalle jäähän väyliä syksyllä käyttämättä jääneiden tukkien uittamiseksi sahoihin, joiden koneet pantiin käyntiin. Talvella melkein tyhjinä olleet Ahlfeltin parakit täyttyivät äkkiä, miehet eivät edes kysyneet lupaa asettuessaan niihin. He yksinkertaisesti tunkeutuivat iltaisin ovista sisään, kiipesivät vieri viereen makuulavereille, pistivät haarapussinsa tai konttinsa päänalusikseen ja nukahtivat. Joka päivä heitä vaelsi tänne ryhmissä ja yksitellen mantereelta johtavan puisen sillan ylitse pitkän talven nälkiinnyttäminä, pakkasen puremina, savun nokeamina, uupuneina pitkistä päivämarsseista. Toiset tulivat hyvin kaukaa sisämaasta, toiset vain lähikylistä! Jotkut olivat olleet täällä jo ennenkin, mutta monet näkivät nyt vasta ensimmäistä kertaa meren ja tämän suurta tulevaisuuttaan hautovan saaren. Kun parakit täyttyivät, he ahtautuivat mökkeihin, kellareihin, puuvajoihin ja veneitten alle. Vain norjalaisten alueelle heillä ei ollut asiaa, sillä sieltä lähetettiin tunkeilijat kovakouraisesti takaisin.

Toistaiseksi voivat vain muutamat heistä saada työtä. Lahti oli vielä jäässä ja sahat kävivät vasta ikään kuin puolittain, Ne eivät tarvinneet vielä paljoakaan tukkimiehiä, lautatarhatyöväkeä, proomujen lastaajia. Rakennustyöt pääsisivät todella vauhtiin vasta sitten kun routa sulaisi. Laivat eivät vielä voineet tulla satamaan, mutta ensimmäiset niistä saapuivat juuri näinä päivinä sulan ulkomeren jäärajaan sisäänpääsyä odottelemaan. Saaren eteläisiltä kallioilta, joilta oli vapaa näköala merelle, voi jo nähdä niiden mastojen piirtyvän taivasta vasten kaukana horisontissa.

Päivisin työttömät kerääntyivät laumoiksi näille kallioille. He kaatoivat pystyyn kuivuneita puita, sytyttelivät nuotioita ja istuivat ja seisoskelivat niiden ääressä merelle tuijottaen. Sulanveden raja läheni päivä päivältä ja mastojen luku lisääntyi. Vielä eheänä oleva jäälakeus muuttui jo hauraan sinertäväksi ja repeytyi itsestään päivä päivältä laajeneviksi railoiksi. Nyt tarvittaisiin vain reipas tuuli, joka ensin ruhjoisi jäät kappaleiksi ja sitten kuljettaisi ne pois.

Pekka oli täällä toisten joukossa. Jos hän olisi pitänyt varansa, hän olisi ehkä voinut päästä Ahlfeltin sahalle, olihan hän jo ikään kuin paikkakuntalainen. Mutta hän ei vielä osannut ajatellakaan työtä, enempää kuin mitään muutakaan. Hänen sielunsa oli sairas. Suru oli hänen sisimmässään kuin avoin, lakkaamatta kivistävä haava. Eläin parantaa haavansa pysyttelemällä vaistomaisesti mahdollisimman hiljaa paikallaan, hän paransi sielunhaavaansa antamalla henkensä vajota kuin loppumattomaan uneen, jossa ei ollut enää ajatuksia eikä toiveita, ei menneisyyttä eikä tulevaisuutta. Hän tuskin itsekään tiesi missä oli kuluttanut ensimmäiset vuorokaudet, ennen kuin raivoisaksi kiihtynyt nälkä oli vihdoin ajanut hänet Strömin talliin. Nyt hän liikuskeli täällä etelään viettävillä kallioilla, koska täällä oli muitakin ihmisiä. Hän ei juuri puhellut kenenkään kanssa, mutta hän tunsi, että ihmisten läheisyys teki hänelle hyvää. Heistä virtasi kuin jotakin parantavaa lääkettä hänen uinuvaan sisimpäänsä, jossa oleva haava hiljalleen lakkasi vuotamasta ja alkoi arpeutua.

Hän näki läheisyydessään monenlaisia kasvoja, vanhoja ja nuoria, tummia ja vaaleita, heikkoja ja voimakkaita, mutta ei huomannut niissä edes sen vertaa kiinnostavaa, että olisi vaivautunut painamaan niitä muistiinsa. Ne tulivat ja menivät, lähenivät ja etääntyivät kuin varjot. Joskus joku kyyristyi hänen viereensä nuotion ääreen ja puhekumppania toivoen sanoi jotakin, mutta hän vastasi niin välinpitämättömästi ja lyhyesti, että tungettelija pian kyllästyi ja lähti etsimään parempaa seuraa muualta.

Sillan yli tulleilla oli tavallisesti evästä mukanaan vain muutamiksi päiviksi. Niin kauan kuin sitä riitti he odottelivat rauhallisina, olivathan uutta leipää tuovat laivat jo näkyvissä. He kaivoivat konteistaan ja nyyteistään leivänkannikoita, mustia ja kovia kuin kivenpalaset, liottelivat niitä lumesta sulaneesta vedestä muodostuneissa lammikoissa, kastoivat hienoksi rusennettuihin suolanrakeisiin ja söivät ja ammensivat kämmenillään lammikoista vettä palan painimeksi. Vain harvalla oli leivän lisäksi härskiintynyttä viime vuotista suolakalaa ja vielä harvemmalla palvattua lihaa. Mutta he eivät olleet koskaan tottuneetkaan parempaan. Vasta sitten kun sekin loppui, kun viimeinenkin leivänmurunen oli nielaistu ja viimeinenkin suolakalan ruoto imetty kuivaksi, he kävivät rauhattomiksi. Nälkä ajoi heidät liikkeelle nuotioitten äärestä, vaeltelemaan kylän teille ja poluille, ikään kuin etsimään jotakin. Kun kaikkien säädyllisten talojen portit olivat lujasti kiinni ja ovet kaksinkertaisesti lukitut, he tunkeutuivat Alhfeltin parakkeihin, kauppapuoteihin, ravintolaan ja kaikkiin talven jälkeen taas sikiämässä oleviin salakapakoihin ja yksityisten mökkeihin. Kylän vakinaisista toimeentulevista asukkaista he näyttivät eriskummalliselta ja pelottavalta syöpäläislaumalta, jota oli mahdollisimman visusti varottava. Ruokaa oli tähän aikaan kaikilla vähänlaisesti. Kauppiaat lukitsivat varastonsa lujimpiin kellareihinsa ja pitivät kauppansa miltei tyhjillään. Ravintolassa valitettiin, että useimmat ravintoaineet olivat loppuneet ja uutta tavaraa saataisiin vasta sitten kun laivat saapuisivat. Näytti todella siltä, kuin ainakin muutamien heistä täytyisi kuolla nälkään vielä viime hetkellä, vaikka apu oli jo aivan käden ulottuvilla.

II

Ström kutsui paikkakunnalle äskettäin saapuneen Ahlfeltin, kauppias Vikholmin ja norjalaisen Hansenin neuvotteluun. Kenties olisi jotakin tehtävä.

Hansen halusi näyttää siltä, kuin ei asia häntä erikoisemmin kiinnostaisi. He pitivät kyllä huolta omista norjalaisistaan, mutta mitä suomalaiset heille oikeastaan kuuluivat? Korkeintaan voitaisiin joitakuita heistäkin ottaa työhön, kun meri avautuisi ja työt pääsisivät täyteen vauhtiin. Tietenkin vain toisarvoisiin tehtäviin, etupäässä naisia ja lapsia.

Ahlfelt oli vaivautunut. Lasitehdas tuli huomattavasti kalliimmaksi kuin hän oli laskenut, ja nyt hänet oli vallannut kitsaudenpuuska ja pelko kaikkia kustannuksia vaativia toimenpiteitä kohtaan. Mutta kuten kuivunutkin puu rupeaa lämpimässä auringonpaisteessa tihkumaan pihkaa, oli hänestäkin näinä päivinä ruvennut tihkumaan eräänlaista myötätuntoa kovaosaisia kohtaan. Sitä paitsi hän oli kyllin uudenaikainen liikemies käsittääkseen, että järjestyksen säilyminen oli kaiken liiketoiminnan välttämätön edellytys ja ettei ollut suinkaan haitaksi saavuttaa työläisten kiitollisuutta. Hän olisi kuitenkin halunnut odottaa Guttormin saapumista — Guttorm oli jo käynyt paikkakunnalla, mutta matkustanut sitten Wienin maailmannäyttelyyn — ja harkita yhdessä hänen kanssaan, mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä.

Tilaisuuden teki hiukan juhlallisen muodolliseksi se, että Ahlfeltin ja Hansenin välillä oli huolellisesti salattua kaunaa. Juttu juonti alkunsa siitä, että Hansen katsoi tulleensa törkeästi syrjäytetyksi tärkeissä uitto-oikeuksia koskevissa neuvotteluissa, joita hän oli talvella Guttormin puolesta käynyt Ahlfeltin kanssa. Ensimmäiseksi paikkakunnalle ehtineenä Ahlfelt oli ennättänyt vuokrata omiin nimiinsä sekä joen vesialueet joenvarren talonpojilta että valtion jokeen rakennuttamat uittolaitteet. Edellisenä kesänä Guttormin oli täytynyt maksaa hänelle vuokraa siitä, että oli saanut uittaa joessa tukkinsa. Se oli tuntunut hänestä kohtuuttomalta ja hän oli jättänyt Hansenin tehtäväksi järjestää asian edullisemmalla tavalla. Hansen oli yrittänyt parhaansa, mutta Ahlfelt oli torjunut kaikki hänen ehdotuksensa ja antanut ymmärtää, että hän aikoi edelleenkin pitää kiinni oikeuksistaan. Guttormin tultua kevättalvella maahan Ahlfelt oli kuitenkin muuttanut äkkiä mielipidettään ja itse ehdottanut Guttormille ja eräälle viipurilaiselle toiminimelle, jolla oli sahalaitos ylempänä joen varrella, yhteisen uittoyhtiön perustamista. Asiasta olikin saatu nopeasti aikaan sopimus, ja uusi yhtiö, joka tänä kesänä ottaisi haltuunsa kaikki uitot Päijänteeltä mereen saakka, oli parhaillaan järjestelyjen alaisena. Oli siis luonnollista, että Hansen tunsi itsensä syvästi loukatuksi. Siitä johtui pohjaltaan myös hänen ynseytensä sitä asiaa kohtaan, mistä heidän piti nyt neuvotella.

Lihava kauppias Vikholm istui tuolissaan jäykkänä ja vastoin tapaansa sangen vaiteliaana. Häntä tosin imarteli suuresti se, että hän havaitsi äkkiä kuuluvansa paikkakunnan ensimmäisten miesten joukkoon, joiden oli otettava vastuu olosuhteitten kehityksestä. Mutta hän ei kuitenkaan tuntenut olevansa oikein kotonaan näiden herrojen parissa. Heidän puheensakin oli usein outoa ja hämmentävää. Hänellä oli syytä epäillä, ettei hänen käytöksensä ollut aivan sellaista kuin herrasmieheltä voitiin odottaa. Ja kaiken lisäksi häntä pyrki kummallisesti hikoiluttamaan. Hän oli ennen lähtöään tullut tyhjentäneeksi pari pulloa olutta ja nyt hänestä tuntui siltä kuin se pursuisi ulos hänen päästään ja kämmenistään.

Hän oli kuitenkin paremmin kuin toiset selvillä siitä, minkälainen tilanne oikeastaan oli. Jos kaikki jo paikkakunnalla olevat ihmiset kykenisivät ostamaan tavalliset määränsä jauhoja ja leipää, hänen varastonsa loppuisivat puolessa päivässä. Strömin leipomossa oleva varasto kestäisi saman verran. Venäläisellä Jegoroilla oli myös ehkä jotakin, mutta tämä piilotteli tavaroitaan luultavasti odottaen korkeiksi kohonneiden hintojen viime hetkellä vieläkin nousevan. Muita ruokatarpeita ei ollut senkään vertaa. Tilanne oli yllättänyt kaikki ruokatavarakauppiaat, sillä he eivät olleet osanneet odottaa tänne näin suuria väkijoukkoja ennen meren aukeamista. Jonkin verran saksalaista viljaa ja erilaisia siirtomaatavaroita oli tulossa laivoilla, mutta laivat eivät päässeet satamaan niin kauan kuin lahti oli jäässä. Läheinen maaseutu oli jo haravoitu puhtaaksi ja kauempaa eivät talonpojat kelirikon vuoksi tuoneet mitään.

Nämä tiedonannot eivät tehneet Hanseniin pienintäkään vaikutusta. Guttorm ei ollut jättänyt hänelle minkäänlaisia valtuuksia tällaisten tapausten varalta. Sitä paitsi hän halusi näyttää, että hänkin osasi olla yhtä viileän välinpitämätön kuin Ahlfelt oli ollut häntä kohtaan uittoneuvotteluissa.

Ahlfelt sen sijaan tuli entistä kiusaantuneemmaksi. Hän olisi ollut mielellään uudenaikainen herra — olihan hän saanut varsinaisen liikemieskasvatuksensa ulkomailla — ja halunnut kuulua niiden joukkoon, jotka kulkivat edistyksen etunenässä. Mutta jos jäät nyt pidättäisivät laivoja vielä viikon tai ehkä kauemminkin, voisi puhjeta nälänhätä. Se ei näyttäisi kovinkaan uudenaikaiselta. Kenties täytyisi rospuutosta ja kustannuksista huolimatta lähettää jonkinlainen retkikunta Haminaan noutamaan jauhoja, joista voitaisiin valmistaa leipää.

Ström antoi tarjota vierailleen lämpimiä toteja. Hän oli kutsunut herrat kokoon herättääkseen heissä harrastusta yhdyskunnan yleisiä asioita kohtaan, mutta ei uskonut, että tilanne oli millään lailla vaarallinen. Hän oli puhutellut useita kalastajia ja muita vanhoja paikkakuntalaisia ja nämä olivat olleet yksimielisiä siitä, että jäät lähtisivät muutaman päivän kuluessa. Se näytti sentään riittävän pahalta herättääkseen herroissa mielenkiintoa asiaa kohtaan ja sitä oli käytettävä hyväksi. Ei riittänyt lainkaan se, että selvittiin nykyisestä pulatilanteesta. Strömin varsinaisena päämääränä oli kehitellä vähitellen epävirallinen ja ehkä toistaiseksi näkymättömissäkin toimiva elin, joka ohjailisi paikkakunnan kehitystä.

Tällä kertaa hän ei kuitenkaan maininnut siitä vielä sanaakaan. Häntä ei estänyt puhumasta Ahlfeltin ja Hansenin keskinäinen vihamielisyys, joka sai Hansenin jo etukäteen suhtautumaan vastustavasti kaikkeen mitä ehdotettiin, sillä kun Guttorm taas jonkin viikon kuluttua palaisi, ei Hansen olisi enää mitään. Hänestä oli vain parempi, että Ahlfelt ja Guttorm itse keksisivät tämän asian. Sen vuoksi heitä oli syytä ohjailla maistelemaan sitä ainutlaatuista nautintoa, minkä ihminen kokee tuntiessaan itsensä kykeneväksi muovaamaan toisten ihmisten olosuhteita ja samalla itse elämääkin.

Hän tyytyi siis vain huolehtimaan siitä, että totiaineksia oli riittävästi ja hänen parhaita sikareitaan aina saatavissa. Samalla hän oli pohtivinaan vakavasti Ahlfeltin hätäpäissään esittämää ehdotusta retkikunnan lähettämisestä Haminaan, kunnes kauppias, joka entisenä rannikkolaivurina tunsi hyvin meren tavat tällä rannikolla, hänen odotuksensa mukaan puuttui keskusteluun ja selitti lyhyesti, ettei sellainen yritys kannattanut. Siitä yksinkertaisesta syystä, että ennen kuin he saisivat riittävästi tavaraa Haminasta tänne, olisivat laivatkin jo satamassa. Joku pikkukeinottelija voisi tehdä sellaisen retken hyödykseen, mutta yleistä tilannetta sillä ei voitaisi paljoakaan auttaa.

Mitä sitten oli tehtävä?

Totia maistellessaan herrat tunsivat mielialojensa väkisinkin kevenevän, vaikka eivät keksineetkään mitään erikoista. Ahlfeltista rupesi tuntumaan siltä, että ehkä herra Krause piakkoin saapuvine saksalaisine ammattimiehineen voi vähitellen ansaita takaisin ne rahat, jotka hän oli lasitehtaaseen sijoittanut. Hansenkin alkoi sulaa jäykkyydestään. Kauppias jo uskalsi vähän nauraa hörähdelläkin käheällä törähtelevällä äänellään, vaikka hän sitten useimmiten pelästyi tätä rohkeuttaan ja katkaisi hohotuksensa niin äkkiä, että oli tukehtua. Ström johdatteli keskustelua sinne ja tänne, viittaillen kuin ohimennen niihin lukemattomiin tehtäviin, jotka täytyisi saada suoritetuksi ennen kuin saaren kehitys pääsisi oikeille raiteilleen. Olisi rakennettava teitä ja siltoja, saarelle olisi saatava postiyhteys, laivayhtiöille olisi huomautettava säännöllisen liikenteen aloittamisesta sekä länteen — Helsinkiin — että itään — Haminaan, Viipuriin ja aina Pietariin saakka. Paikkakunnalle olisi houkuteltava lääkäri ja anottava apteekkioikeudet, pankki ja sähkölennätin olisi myös saatava ja lääninhallitukselle olisi kirjoitettava järjestysvallan perustamisesta. Tehtäviä oli enemmän kuin jaksoi yht’aikaa muistaakaan. Ström ei esittänyt minkäänlaisia ehdotuksia, hän ei viitannutkaan siihen, että juuri heidän olisi nämä tehtävät suoritettava. Hän vain ripotteli keskustelun lomaan erilaisia vihjeitä ikään kuin siemeniä varmana siitä, että ne kyllä alkaisivat itää hänen kuulijoittensa mielissä.

Ei luultavasti olisi haitaksi sekään, jos suomalaistenkin työläisten lapsille voitaisiin järjestää jonkinlaista kouluopetusta ja työläisille itselleenkin jalostavia vapaa-aikojen harrastuksia. Mutta vielä tärkeämpää oli se, että paikkakunnan asunto-oloja saataisiin tavalla tai toisella parannetuksi. Työläiset itse eivät olleet erikoisen halukkaita rakentamaan itselleen asuntoja siitä ymmärrettävästä syystä, että suurin osa heistä oli toistaiseksi täällä vain kesäisin. Liiketoimintana talojen rakentaminen ei taas kannattanut sen vuoksi, että palkat ja rakennustarvikkeet olivat rakennusaikana suhteettoman kalliita. Ihmisten asunnot eivät kyenneet kilpailemaan sahojen ja tehtaitten kanssa työvoimasta ja tarvikkeista. Mutta jotakin olisi kuitenkin mietittävä.

Jäykkyydestään vapauduttuaan Hansen muuttui ylimieliseksi. Useimmat noista asioista olivat pelkästään suomalaisten huolia. Heillä norjalaisilla ei todellakaan ollut erikoista syytä puuttua niihin. Heidän työläisillään oli suhteellisen hyvät asunnot, ja he huolehtivat osittain myös siitä, miten työläiset käyttivät vapaa-aikansa. Heidän koulunsa oli ollut jo useita kuukausia toiminnassa opettajanaan norjalainen pastori, joka samalla huolehti myös sielunhoidosta ja seurakunnallisista tehtävistä.

Ahlfelt vastasi heti terävästi, että norjalaisella yhtiöllä oli velvollisuuksia hiukan muitakin kuin norjalaisia ammattityöläisiä kohtaan. Kesäksihän heidän oli otettava palvelukseensa ainakin jonkin verran suomalaisiakin. Sen lisäksi suurin osa satamatyöläisistä, jotka olivat kaikkein heikommassa asemassa, lastasi juuri Guttormin sahan tuotteita.

Kauppiaskin ryhdistäytyi. Itse asiassa hän ei ollut lainkaan varma esimerkiksi koulujen tarpeellisuudesta, mutta norjalaisen ylimielisyys herätti hänessä jonkinlaisen kansallisen vaiston, joka vaati häntä tukemaan Ahlfeltia. Hän huomautti sangen hyökkäävään sävyyn, että paitsi satamamiehiä oli paikkakunnalla paljon muutakin väkeä, jonka juuri norjalaisten sahan perustaminen oli tuonut tänne ja joka oli välillisesti riippuvainen sahan toiminnasta. Sen lisäksi olivat tie- ja kuljetuskysymykset kaikille yhteisiä, samoin lääkäri ja apteekkari, järjestysvalta ja postiyhteys.

Vaikka tietysti norjalaisille oli sallittua sekin, että he rakentavat omat yksityiset tiensä ja siltansa, perustavat oman postilaitoksensa ja hankkivat oman lääkärinsä, niinkuin olivat jo hankkineet papinkin.

Ahlfelt nauroi ivallisesti:

— Eihän mikään todellakaan estä herroja norjalaisia perustamasta omaa yksityistä postilaitostaan Suomeen, heh, heh, hee.

Jos Guttorm olisi ollut seurassa Hansenin sijasta, olisi Ström jatkanut samaa linjaa jollakin purevalla sutkauksella. Keskustelu oli saamassa juuri sellaisen käänteen, josta hän piti, ja hänen kielellään pyörikin jo norjalaisten omahyväisyyteen vihjaava mehevä letkaus. Mutta hän hillitsi itsensä. Hansenin huumorintajuun ei ollut luottamista. Ahlfeltin viimeinen vuorosana oli jo saanut hänen sileän lapsekkaan ihonsa lehahtamaan punaiseksi korvannipukoita myöten. Ei ollut mitään syytä ärsyttää tätä herransa uskollista palvelijaa, joka varmaan tulevaisuudessakin joutuisi usein edustamaan Guttormia.

Sutkauksen sijasta hän alkoi sen vuoksi ohjailla keskustelua tulevaisuuden suunnitelmista takaisin nykyhetken tilanteeseen, suoden Hansenille samalla hyvitykseksi kevyen päänsilityksen huomauttamalla, kuinka hyvä järjestys norjalaisten alueella vallitsi. Heillä suomalaisilla oli monessa asiassa syytä ottaa norjalaisista esimerkkiä.

Kauppias kakisteli kurkkuaan tyytymättömänä. Ahlfelt maistoi varovaisesti lasistaan, kuroi ohuet tummien viiksien koristamat huulensa yhteen ja alkoi tuijottaa lattiaan. Hansen kohotti hyvillään rintaansa pystympään. Ström veteli miettivän näköisenä savuja sikaristaan ja jatkoi puhettaan tyynnyttelevään sävyyn. Jos kävisi niinkuin kauppias seudun sääsuhteet parhaiten