Kongonsaari

By Markku Turunen

Jalo on ihan hyvä mies, mutta juo liikaa. Siksi kaikenkestänyt Meeri-vaimo päättää häätää hänet kotoa, jos mies vaikka havahtuisi ryhdistäytymään. Pojat Seppo ja Petteri kasvavat siis ilman isää, mikä aiheuttaa aikuistuville pojille tuskaa ja häpeää. Toinen heistä ajautuu poliittisesti äärivasemmalle, toinen taas pakenee Savonlinnan Kongonsaaresta aina Afrikan Kongoon asti. Perheen tarinassa ylisukupolvinen hylätyksi tulemisen ja hylkäämisen kokemus on vahvasti läsnä, mutta samalla Saimaan luonto tuo lohtua.Markku Turunen kuvaa karhean lämpimästi yhden perheen kautta varhaisen hylätyksi tulemisen kokemuksen läpi elämän kantavaa vaikutusta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 16, 2023
• ISBN: 9788728536254

Book preview

Kongonsaari

Copyright ©1995, 2023 Markku Turunen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728536254

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Balladi Olavinlinnasta

Isä lopetti soutamisen ja nyökkäsi lahdenpohjukassa räpiköiviä lintuja kohti. Isot pitkänokkaiset vesilinnut pärskivät ja pitivät kovaa meteliä. Muutamia lokkeja kaarteli niitten yläpuolella, nekin huutelivat jotain toisilleen. He jäivät siihen vähäksi aikaa katsomaan. Petteri istui kippurassa perätuhdolla kädet polvien ympäri kiedottuina. Vielä äsken hän oli hytissyt kylmästä, iho oli vieläkin kananlihalla, mutta saarten takaa noussut aurinko lämmitti jo, eikä menisi pitkään kun pusakan voisi ottaa pois. Enää ei nukuttanutkaan niin kuin aamuyöllä kun isä oli hänet herättänyt. Isä oli pakannut tavarat ja keittänyt kahvin valmiiksi, eikä Petterin ollut tarvinnut kuin nousta ja pukeutua. Madot he olivat kaivaneet jo illalla kasvimaan reunasta. Äiti ja Seppo olivat jääneet nukkumaan kammariin.

Isä oli soutanut ensin usvan peittämältä Pullinlahdelta Poukkusillan ali Saimaan puolelle. Petterin mielestä Saimaan raja kulki siinä sillan kohdalla. Sitten he olivat kiertäneet Kuusiniemen ja jättäneet kaupungin taakseen. Nyt he olivat olleet jo kauan sokkeloisessa saaristossa, eikä Petteri olisi enää osannut tietä takaisin kotiin. Isän kalapaikat olivat kaukana.

– Koskeloilla on kestit, isä selitti. – Ne ajaa porukalla kalat lahdenpohjukkaan, sieltä ne on helppo napsia suuhun. On ne viisaita lintuja.

Isän silmiin tuli ovela pilke.

– Mutta ei tässä tyhmiä olla myökään, se sanoi. – Myö vaan tehhään päinvastoin.

Petteri rupesi miettimään mitä se sillä tarkoitti. Jotain mukavaa se oli, sen näki sen ilmeestä, mutta sitä ei saanut ruveta kyselemään. Se näyttäisi sen kun sen aika olisi, ja Petteri saisi sen sitten itse keksiä.

Koskelot jäivät mekastamaan lahdenperukkaan ja he jatkoivat matkaa. Isä näytti Kongonsaaren missä oli kesän alussa ollut Sepon kanssa metsätöissä. Kongo näkyi saarten välistä pienen selän takaa, ja Petteristä tuntui että hän oli nyt kokenut asioita taas vähän enemmän kun oli päässyt sen näkemään, vaikka näin kaukaa katsottuna se näyttikin ihan tavalliselta saarelta. Kongosta oli puhuttu paljon kotona, ja Petteri tiesi että siellä oli lampia ja puroja ja että sen rantakallioon oli sodan aikana louhittu luolia.

Kongon jälkeen isä oli ollut vähän aikaa töissä hinaajassa mutta ottanut lopputilin kun se ei ollut tullut toimeen pikkumaisen kapteenin kanssa. Isä oli sanonut hankkivansa ihan kohta uutta työtä, se vain lepäisi ensin muutaman päivän kun ei sitten uudesta työpaikasta saisi kuitenkaan heti kesälomaa. Sellainen mies kuin isä saisi työtä mistä vaan. Sitten kun se saa töitä se hankkii heille moottoriveneen, ja se olisi hienompi kuin Mikkosten tai Kilpeläisten vene, paljon hienompi, samanlainen kuin keskikaupungin laiturissa lakkakylkisinä kiiltelevät suuret moottoriveneet. Mutta niin iso se ei saisi olla, ettei mahtuisi Poukkusillan ali. Sitten heidän ei tarvitsisi enää soutaa tällaisella vanhalla ja tervatulla puuveneellä.

Äitikin oli sanonut, että isä oli hyvä työmies jos se vain otti sen pään. Laiva- ja metsätöitten lisäksi se oli ollut puuseppä ja se oli soittanut haitaria kavereittensa häissä ruoka- ja juomapalkalla. Sodan aikana se oli ollut lentomekaanikko ja sodan jälkeen se oli aikonut perustaa puusepänverstaankin. Sillä oli vintillä vanerikirstu täynnä työkaluja. Niin kauan kuin Petteri muisti, oli vintillä ollut myös iso koivupölkky josta isä koversi lastenvaunuja. Aina kun isä nosti pölkyn keittiön lattialle jatkaakseen kovertamista äiti hermostui ja sanoi isää haihattelijaksi. Kun yhdestä puusta koverrettujen lastenvaunujen prototyyppi olisi valmis, isä hakisi sille patentin. Petteri oli monta kertaa kysynyt mitä prototyyppi ja patentti tarkoittivat, mutta isä ei ollut ruvennut sitä selittämään.

Kongonsaari jäi toisten saarten taakse. Isä souti hitaasti kaislikonviertä ja katseli mistä löytyisi hyvä onkipaikka. Riippakivi oli veneenpohjalla Petterin edessä, sen laskeminen olisi hänen hommansa. Kokassa olivat onkivavat, verkko ja isän reppu jonka suusta pisti kirveenvarsi esiin.

Isä pysäytti veneen. Petteri nosti riipan laidan yli veteen niin äänettömästi kuin kykeni, laski narua nyrkkiensä läpi ja kun kivi tapasi pohjan ja naru löystyi, hän sitoi narun tullatappiin. Hän pujotti kiemurtelevan madon koukkuun, heitti ongen veteen, ja melkein heti katosi koho pinnan alle. Iso ahven jytisti niin että vapa taipui. Se oli nielaissut koukun niin syvään ettei Petteri saanut sitä itse irti, vaan isän piti repiä koukku kalan mahasta. Kalan kidukset tulivat ulos koukun mukana ja isä tappoi kalan saman tien ettei se jäänyt kitumaan. Tavallisesti se jätti onkikalat sätkimään veneenpohjalle kertyneeseen veteen.

Vähän aikaa he saivat nostella kaloja melkein sitä mukaa kun ehtivät ongen veteen heittää. Sitten syönti rupesi laantumaan ja isä arveli että heillä oli tarpeeksi ahvenia soppaa varten, eivätkä he ruvenneet enää etsimään toista paikkaa. Isä halusi käydä Laukansaaressa katsomassa paikkaa missä oli ennen sotia lastannut koivuhalkoja lotjaan.

Jostain syystä halkopino, pirssi, oli tehty niin matalaan lahdenpohjukkaan että miehet olivat joutuneet ankkuroimaan lotjan kauas rannasta ja rakentamaan pitkän pukkitien upottavaan mutaan. Lotjan alle piti jättää pari metriä vettä ettei se olisi täytenä juuttunut pohjaan. Isä oli ollut hyvä kärräri, sen käsissä iso rautakärry oli kulkenut notkuvilla lankuilla kuin itsestään, eikä sen ollut tarvinnut kuin sarvista vähän ohjailla. Mutta pölyisessä ruumassa oli ollut hankala latoa halkoja pinoihin, tuohesta irtoava nöyhtä tuntui tarttuvan kurkkuun ja oli vaikea hengittää. Ja pinot piti rakentaa niin ettei lotja päässyt katkeamaan aallokossa. Peräpömpelin katonrajaan asti lastatut lotjat oli hinaaja sitten kiskonut pitkässä letkassa Haislahteen purettaviksi. Isä arveli että senkin kärräämien halkojen voimalla oli monta junaa kulkenut Savonlinnasta Helsinkiin.

Siihen aikaan, kun Saimaan kanava oli ollut vielä käytössä, oli laivoja ollut liikenteessä paljon enemmän kuin nykyään, tervahöyryjä, hinaajia ja matkustajalaivoja. Tervahöyryt ja lotjat oli rakennettukin kanavan sulkualtaiden mittojen mukaan. Ensimmäiset Viipurin reissunsa isä oli tehnyt kieltolain aikaan tervahöyryllä. Purettuaan pöllilastinsa Koivusaareen tai Salakkalahteen ne olivat aina poikenneet jonkun valtamerionkarin kupeelle, niin että paluumatkalla niillä oli pari pirtukanistereista rakennettua pötköä, torpedoa, lujasti kiinnitettyinä veden alle kölin viereen. Päästyään kanavasta Saimaan puolelle ne olivat pysähtyneet johonkin kauniiseen ja sopivan suojaiseen lahteen päiväksi pariksi, ja kippari oli tehnyt lokikirjaan merkinnän: seisottiin sumussa. Niitten itsensä piti ensin maistella tavaran laatua ennen kuin rupesivat jakamaan sitä tilaajille.

Kuunnellessaan isän tarinointia Petteri ajatteli että hänkin menisi isona johonkin laivaan töihin. Hienointa olisi päästä valtamerille, Aallottareen tai Birger Jaarliin.

He kiskoivat veneenkokan pienen saaren rantakiville laakean kallion kainaloon. Isä katsoi kallionkolosta nuotiopaikan ja käski Petterin hakemaan polttopuita. Itse se rupesi perkaamaan ahvenia. Lokit tulivat melkein heti kärkkymään perkausjätteitä ja tappelemaan keskenään parhaista paloista. Ne pitivät kovaa meteliä.

Rannassa olisi ollut kuivuneita oksia ja risuja vaikka miten paljon, mutta Petteri tiesi että isälle piti olla tervasta. Hän löysikin saaren pienestä metsätupsusta muutaman kannon, yhden hän sai irti potkimalla ja käsin nylkyttämällä, toisista hän lohkoi kappaleita kirveellä. Isä haisteli polttopuita, ja tuntui mukavalta kun se kehui hänen tervaksiaan.

Isä koukkasi järvestä vettä nokiseen römpsään jonka asetteli kepin nokkaan tummanpuhuvien liekkien päälle. Se paloitteli kalat veteen ja lisäsi sitten sipulia, perunoita, suolaa ja pippuria sekä ison kimpaleen voita. Ahvenkeitto maistui hyvältä ruisleivän kanssa, eikä Petteri valittanut edes ruodoista jotka tekivät syömisestä vähän hankalaa. Ruuan päälle isä keitti kahvit, ja sitten he kävivät pitkäkseen sileälle kalliolle auringonlämpöön. Isä rupesi heti kuorsaamaan. Petteri katseli taivaalle ja kuunteli perkaustähteitä vieläkin etsiskeleviä lokkeja. Kun lokki liiti hänen ylitseen aurinkoa kohti näkyi selvästi miten valo kuulsi sen siipien läpi. Sitten hänkin nukahti ja heräsi vähän ajan päästä siihen että isä ravisteli häntä olkapäästä.

– Nousehan niin lähetään kokeilemaan ollaanko myö yhtä viisaita kun koskelot.

Isä souti pienen selän yli, sitten se otti verkon kokasta ja he vaihtoivat paikkoja. Hiljaisella äänellä isä neuvoi miten Petterin piti soutaa pitkän ja kapean lahden suulle, yhtäkään aironloiskahdusta ei saisi nyt kuulua. Varovasti isä nousi seisomaan ja laski verkon lahden suulle, rannasta rantaan. Sitten he soutivat lumpeita ja ahvenheinää kasvavan lahden pohjukkaan ja rupesivat airoilla läiskien ajamaan kaloja verkkoon. He nostivat verkon saman tien, eikä Petteri ollut koskaan nähnyt yhdessä verkossa niin paljon kaloja, särkiä, ahvenia ja haukia.

Rannassa isä antoi Petterille juuttisäkin ja rupesi selvittämään verkkoa kahden puun välissä. Petteri piti säkinsuuta auki, ja isä heitteli irrottamansa kalat säkkiin joka vähän täytyttyään alkoi sätkytellä Petterin jaloissa kuin jokin kummallinen eläin.

Petterillä oli kova kiire päästä näyttämään heidän valtavaa saalistaan, mutta kotimatka oli pitkä. Saaret ja luodot, kapeikot ja selkävedet seurasivat toisiaan loputtomiin, ja aurinko alkoi jo painua saarten taakse kun he viimein näkivät kaupungin talot Uuraansaaren takaa.

Kotipihalla isä laski reppunsa ja kalasäkin portaitten juureen.

– Nosta nämä sisään. Sano äitille että minun pitää hoitaa yks asia.

Isä lähti menemään kovaa vauhtia Kokkomäen suuntaan, siitä Petteri arvasi sen menevän Ensio Kososen luo. Ensio oli taidemaalari ja valokuvaaja, eikä äiti tykännyt että isä vietti aikaansa sen kanssa kun se oli niin kova juomaan.

Petteri kiskoi kalasäkin sisään ja jätti sen mitään sanomatta keskelle keittiön lattiaa. Hän odotti että pöydän ääressä radiota kuuntelevat äiti ja Seppo älyäisivät kysyä mitä säkissä oli.

– Herrajjestas, äiti huudahti. – Siehän kastelet koko lattian.

Säkin ympärille oli levinnyt pieni lätäkkö. Saatuaan säkin alle sanomalehden äiti kurkisti säkkiin.

– Kuka nämä jaksaa syödä?

– Käytiin melkein Kongossa asti, Petteri sanoi. – Pitää hakea vielä isän reppu.

– Missä se ite on?

– Lähti asioille.

– Sillä tavalla!

Petteri haki isän repun. Äiti käski nostaa sen saman tien vinttikomeron puolelle. Se valitsi kaksi parasta haukea ja käski sitten Sepon viemään loput kalat vuokraisännälle ja naapureille.

– Vuokraisäntä sanoi jo viime kerralla ettei se ole mikään kalan ystävä.

– Mene mene mene, äiti vähän hermostui. – Ei näitä tunkiollekaan voi heittää.

Vastahakoisesti Seppo lähti kalojen kanssa. Äiti sytytti tupakan ja katsoi tiskipöydälle nostamiaan haukia.

– Sanoko se millon tulevansa?

– Ei se mitään sanonut.

Petteri kuuli kun äiti töihin lähtiessään herätti isän.

– Mie perkasin kaks haukee ja laitoin suolaan. Tee niistä jotakin.

– Joo joo, isä mörisi peiton alta. Siitä Petteri arvasi että se oli tullut illalla myöhään kotiin, kun sillä oli tuollainen matala ja paksu ääni. Ja siitä kun äidin ääni oli niin vihainen.

– Etkä sitten jätä Petteriä yksin!

– En en.

Ei mennyt kuin vähän aikaa kun isä rupesi taas kuorsaamaan. Petteri ei halunnut nousta ylös ennen kuin oli katsellut vähän aikaa peitonreunan yli ympärilleen. Seppokin oli lähtenyt jonnekin. Isä nukkui hetekalla jonka yläpuolelle ripustettu Viipurinlinnaa esittävä ristipistotyö oli mennyt vinoon, niin että sen alta näkyi lutikoitten jättämiä tummia jälkiä. Enää lutikoita ei ollut, sillä koko talo oli pari vuotta sitten myrkytetty. Hetekan edessä oli isän tekemä pahkapöytä. Lisäksi huoneessa oli isän tekemä lasiovinen kirjakaappi jossa oli sen hiihtokilpailuissa voittamia palkintoja. Kaapin päällä oli Ensio Kososen Petteristä ottama valokuva.

Petteri nousi äkkiä ja käänsi nojatuolit oikeille paikoilleen. Ne olivat vastakkain asetettuina olleet hänen sänkynsä niin kauan kuin hän muisti, eikä hän enää kunnolla