Hyvä Joel

By Markku Turunen

Miten hylätystä lapsesta tulee koko kansan tuntema kirjailija?Lapsuuden kipeät kokemukset varjostavat nuoren Joelin elämää, kun hän kasvaa aikuiseksi, aviomieheksi ja kirjailija Joel Lehtoseksi. Vaikka kirjallinen ura lähtee nousuun, Joel kaipaa jatkuvasti elämäänsä tasapainoa, perhettä ja rakkautta. Joelin tarina kerrotaan kolmen hänen elämänsä tärkeimmän naisen silmin. On Augusta Wallenius, joka kasvattaa hänet. On Sylvia Avellan, joka rakastaa häntä. On Lydia Thomasson, josta tulee hänen vaimonsa. Millainen ihminen on Joel Lehtonen, kun katsotaan kirjailijakuvan taakse?Hyvä Joel on elämäkertaromaani kirjailija Joel Lehtosesta, mutta myös tarina taiteesta, ihmisistä, lapsuudesta ja elämästä. Markku Turunen sai teoksesta Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2006.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 16, 2023
• ISBN: 9788728536292

Book preview

Hyvä Joel

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright ©2006, 2023 Markku Turunen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728536292

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I OSA

JALOMIELISET

– –

Mut Onnetar nyt minne orvon vei?

Se johti hänet hoiviin jalon naisen.

Kuink’ aika vierii! Hänkään elä ei

nyt enää! Mutta varmaan siunaavaisen

luo minuun yhä katseen taivahastaan:

jos taivas lienee, niin hän siellä on. –

Sain kodikseni kauniin kartanon, –

säteili sieltä kirkkaat ruudut vastaan,

ja pihan nurmi, puisto, lehto laaja

mua leikkiin kutsui… Aina olkoon saaja

hän kiitokseni! Poikaselle sadut

hän kertoi, – niinkö alkoi haaveen ladut?

– –

Augusta

Kuten aina Pitkääsiltaa ylittäessään Augusta Wallenius pysähtyy lähellä torinpuoleista sillanpäätä ja kurkottautuu puukaiteen yli katsomaan harmaitten kiviholvien alla matalassa vedessä paikoillaan polkevia säynäviä. Kaloja on kymmenittäin, niitten tylpät päät puskevat vastavirtaan ja paksut ruumiit kiemurtavat kuin väistellen vedessä ajelehtivia roskia. Joskus joku säynävistä kyllästyy ja kääntää kylkensä virralle, joka heivaa sen pitkään sivuliukuun ja väljemmille vesille. Mutta jäänreunan alta, pohjakivien ja huojuvien vesikasvien varjoista ilmaantuu aina uusia kaloja pois lähteneitten tilalle.

Virta on pitänyt Haapasalmen sulana läpi talven, eikä Augusta muista, että se olisi koskaan jäätynyt kokonaan umpeen. Kovilla pakkasilla mustasta vedestä kohoaa sankka usvapilvi, joka kuorruttaa paksuun huurteeseen sillankaiteen ja kituliaan hopeapajun, joka on istutettu sillan alta esiin pistävälle pienelle kivin pengerretylle saarekkeelle.

Nyt hopeapajun oksilta ja sillankaiteelta tippuu vettä, räntä sulaa. On loskainen kevättalven päivä, kosteus tunkeutuu paksujenkin vaatteiden läpi ja puistattelee ruumista. Augustasta tuntuu, että kaupunki ja hänen sielunsa ovat kumpikin kuin tummanharmaalla vesivärillä laveeratut. Hän on ollut tällainen jo kauan, jo ennen kuin oikeita murheenaiheita olikaan. Hän oli tällainen jo ennen Hugopojan hukkumista ja Isakin kuolemaa kolme vuotta myöhemmin.

Augustalla on yllään nilkkoihin kengänvarsien yli ulottuvat hame ja takki, villakäsineet sekä huivi kiedottuna tiukasti pään ja tummanruskeiden hiusten ympäri. Hänen kaikki asusteensa ovat mustia, hän ei ole sitten tyttövuosiensa osannut muun värisiä päällysvaatteita pitää. Nyt on maaliskuun kolmas 1885 ja kesällä on kulunut viisi vuotta Hugon kuolemasta. Kummallista kyllä sureminen rupesi tuntumaan valheelliselta vasta, kun suruun tuli todellista aihetta. Enää hänen ei säädyllisyyden takia tarvitsisi kantaa murhetta, mutta hänestä tuntuu kuin ei enää osaisi iloita. Hänellä ei ole lupaa iloita, mutta hän ei tiedä kuka häneltä luvan on pois ottanut. Itsekö hän on sen tehnyt?

Augusta siirtyy torin laidalle Paganuksen talon eteen, mistä pappilan Niilo-rengin on määrä tulla häntä hakemaan. He lähtivät Paunolanmäestä varhain aamulla ja erosivat kaupungissa tahoilleen toimittamaan asioita, mutta nyt on puolipäivä jo käsillä ja heidän on ehdittävä vielä Säämingin kunnantuvalle vaivaishuutokauppaan.

Aikoinaan Isak moitti häntä synkkyydestä ja pyysi joskus hymyilemään ja nauramaan enemmän. Ehkä hänen olisi pitänyt yrittää olla mieliksi miehelleen, mutta hän olisi tuntenut olonsa hämmentyneeksi jos olisi sallinut itselleen Isakin toivomia elkeitä. Joskus yksin ollessaan hän on kyllä lauleskellut hyväntuulisena ja naurahdellut omille hupsuille ajatuksilleen, ja silloin hänestä on tuntunut kuin olisi pukenut ylleen kevytmielisen vaatteen. Mutta muitten nähden hän ei ole halunnut vaikuttaa kevytmieliseltä, ei edes Isakin.

Kansannaisia ja -miehiä on kerääntynyt toripöytien luo puhumaan ja nauramaan kovalla äänellä. Siellä on isäntäväkensä asioilla liikkuvia palkollisia, pahasuisia keittiöpiikoja karussa emänniltään, rehvastelevia kisällinretkuja, paljon toimetonta joutoväkeä, juoppoja ja huonotapaisia naisia, kuka tiesi mitä, joukossa aivan nuoriakin. He ovat näköjään kokonaan unohtaneet ajan ja paikan ja antautuneet juttujensa vietäviksi kuin sadun lumoihin joutuneet pikkulapset, eivät häpeä resuisia vaateparsiaan eivätkä karkeita puheitaan. Ehkä he sillä tavoin selviävät arkipäivän koettelemuksistaan, ei Augusta halua heitä pahoin tuomita, sillä hän tietää, että raskasta on kansan elämä enimmiltään ja parempi syy heillä on murheeseen kuin hänellä. Mutta kykeneekö rahvas lyhytnäköisessä lapsellisuudessaan koskaan todella kohentamaan elinehtojaan?

Augusta huomaa, että sinne on Niilokin unohtunut nauramaan muitten mukana jonkun komeljanttarin toimeenpanemalle esitykselle. Väkeä on kerääntynyt enemmänkin rantamakasiinin seinustalle. Laiha ja tumma mies on pukenut takkinsa väärin päin ylleen, koomillisen räikeinä loistavat kullanväriset isot napit miehen selässä. Mies kiskoo leveälierisen huopahatun syvälle silmilleen ja laskeutuu kontilleen paksun pölkyn viereen. Jotakin ihmeellistä on kansa siinä näkevinään, koskapa kaikki äkisti vaikenevat ja ällistyneinä tuijottavat konttaavaa miestä, joka vielä viruttaa itsensä pitkin pituuttaan pölkyn viereen, likaiseen ja loskaiseen lumeen.

Augustaa haluttaisi mennä lähemmäksi ottamaan selvää, mistä tuossa hullutuksessa on kysymys, mutta hän malttaa mielensä ja tyytyy vain tuhahtamaan harmissaan, kääntää vielä selkänsäkin mokomalle.

Pitkälläsillalla rekeä vetävä hevonen hirnahtaa ja kavahtaa takajaloilleen aivan kuin tuntisi Augustan kiukustuneen katseen nahoissaan, ampiaisen piston. Pelästyi jotakin, Augusta ajattelee jo suopeammin. Miten hän onkin tullut niin kärttyisäksi? Ikäkö sen on saanut aikaan, hän olisi parin vuoden päästä jo viidenkymmenen? Alkava lakastuminen, täyttymystään vaille jäänyt elämä, sitäkö tämä on?

Senkö takia pappilan vuokratilallisella Gustav Lindroosilla ruokossa oleva sairaalloinen ja vakava, mutta oudon tarkkaavaisesti ympäristöään katseleva loispoika valtasi hänen ajatuksensa? Hän on päättänyt huutaa pojan itselleen ja on puhunut asiasta jo Lindroosille, jonka omatkin lapset ovat vielä pieniä ja näyttävät elävän puutteessa. Myös huutokauppaa pitävän kunnan virkamiehen kanssa hän on sopinut ottavansa pojan tarvittaessa vaikka ilman korvausta, ei hän kunnan maksamien viljakapallisten kipeä ole.

Ei hän myöskään odota, että pienestä ja hintelästä huutolaisesta olisi apua talon töissä. Ei pappilassa enempää käsiä tarvita, työt tulevat hyvin tehdyksi nykyiselläkin väellä. Sivullisten mielestä pappilan palkolliset elelevät herroiksi, joutilasta aikaa näillä on muka liiaksi asti. Mutta siinä kohtaa Augusta on tarkka, hän vaatii kyllä että työt tulevat kunnolla tehdyiksi mutta kohtelee toisaalta palveluväkeään ihmisarvoisesti. Minkä teette yhdelle näistä pienimmistä, sen te teette minulle. Niin on Augusta Wallenius ajatellut Jumalaa parhaiten palveltavan.

Augusta tietää, että itsevanhurskauden synti vaanii jokaista hyväntekijää, ja hän on elämänsä aikana tunnistanut monet kerrat kopean liikahduksen myös omassa sydämessään. Niin on tapahtunut varsinkin aikaisemmin, silloin kun perhe oli vielä ehjä eikä mikään näyttänyt uhkaavan heidän hyvää elämäänsä. Silloin oli helppo kantaa synkkänä maailman murheita harteillaan, kuvitella omaa erinomaisuuttaan ja hyviä töitä tehdessä samalla kuin huomaamatta koveta kanssaihmisten kärsimyksille. Miksi elävät synnissä ja pilaavat elämänsä? Miksi ovat laiskoja, miksi juopottelevat, miksi etsivät halpahintaisia nautintoja? Miksi eivät ota vastaan hyvien ihmisten neuvoja ja opastusta?

Ja yhä vielä, kuten juuri äsken Augustan katsellessa toriväen elämänmenoa, nostaa itsevanhurskauden käärme joskus päätään. Osaltaan hänen kasvanut ärtymyksensä on kiukkua hänen omaa ylemmyydentunnettaan kohtaan. Siltä käärmeeltä hän haluaa katkaista pään. Siksi hän haluaa kasvattaa kunnon elämään yhden noista kaikkein osattomimmista.

Kun Augusta on tuntenut päässeensä voitolle itsevanhurskauden synnistä, kun surun jälkeen ovat ruvenneet tuntumaan joutavilta todistelut omasta paremmuudesta ihmisten silmissä, on surusta siinnyt uusi käärme, ehkä omahyväisyyttäkin kavalampi. Tyhjyys. Kiitosta hän ei odota, mutta yrittääkö hän saada onnettoman huutolaispojan avulla tarkoitusta tyhjäksi hupenevaan elämäänsä? Onko tämä oikea keino taistella tarkoituksettomuuden syntiä vastaan? Sitä Augusta ei tiedä, mutta pahasta se ei ainakaan Joel Heikaraiselle voi olla.

Augustan omat pojat ovat jo jättäneet kodin ja etsivät paikkaansa yliopistoissa ja sotilasakatemioissa, kaikki viisi, William, Karl, Alexis, Uno ja Lennart. Loma-aikoina heitä enää näkee, ja silloinkin heidän aikansa kuluu enimmäkseen vesillä ja metsissä. Heidän ajatuksensa ovat kaukana muissa maailmoissa, eikä Augustalla ole enää niihin pääsyä. Kotona asuvat vielä Maria ja Ida, mutta hekin varttuvat ja muutaman vuoden kuluttua olisivat aikuisia naisia.

Kuski on saanut hevosensa rauhoittumaan ja jatkanut matkaansa, eikä sillalla nyt ole ketään. Jäänreunan alta nouseva musta vesi virtaa holvien alle. Augusta kääntyy katsomaan taas makasiinin suuntaan, mutta pölkyn vieressä makaavaa miestä ei näy enää missään. Väki hälisee ja liikehtii levottomana. Nyt Niilo huomaa Augustan ja lähtee puolijuoksua hakemaan hevosta. Säikähti vähän, ihan oikein sille.

Augusta asettuu rekeen ja nostaa nahkasten liepeet jalkojaan lämmittämään. Punaruskea Into-hevonen liikahtelee levottomana, niin kuin sen tapa on, aina valmiina puskemaan töitä, mitä kovempaa sen parempi. Kevyen reen vetäminen on sille leikintekoa. Augusta kysäisee Niilolta niin välinpitämättömästi kuin taitaa, mitä makasiinin luona tapahtui.

– Tietäähän pastuurska Kuikka Koposen?

Mieluummin Augusta olisi tietämättä, mutta ei hän ole voinut välttyä kuulemasta miehestä. Vasta vähän aikaa sitten hänen asioidessaan apteekissa vanhan torin laidalla, kun Niilo toimitteli muita asioita, itse apteekkari Hedlundkin puhui melkein ihailevaan sävyyn tuosta konstmannista. Tämä muka osaa taikoa allakanlehdet setelirahoiksi ja nostaa huoneisiin vettä niin että ihmisten pitää kavuta uuninpankolle tulvaa pakoon. Augusta kysyi, uskooko apteekkari tosiaankin sellaiseen humbuugiin, ja tämä ensin jyrkästi kielsi mutta sitten lisäsi, että vaikea on toisaalta olla uskomatta omia silmiään. Päälle päätteeksi apteekkari näytti nolona nauriin, jonka oli aikaisemmin aamulla ottanut Koposelta kultakellona maksuksi rohdoista. Siihen ei Augusta enää osannut kuin pyöritellä päätään, aikuinen mies kehtaakin sillä tavalla antaa petkuttaa itseään.

– Se silmänkääntäjäkö siellä oli temppuilemassa?

– Se!

Niilolta on turha kysyä, uskooko se silmänkääntäjän taikoihin. Jos mies on saanut Hedlundinkin pauloihinsa, niin tottahan yksinkertainen Niilokin on ollut huiputettavissa.

– No mitä se tällä kertaa oli tekevinään?

– Olisipa pastuurska ollut näkemässä! Mies veti hatun päähänsä korvia myöten ja puski itsensä tukin sisään.

Siis sen takia se ryömi lumisohjossa. Augusta voisi sanoa, että näki Koposen kontanneen ja maanneen pölkyn vieressä ja että hupsutettavat ihmiset vain kuvittelivat miehen menneen tukin sisään, mutta hän ei halua ruveta kinastelemaan Niilon kanssa sellaisesta asiasta. Se olisi alentavaa, ja sitä paitsi he tulevat kohta kunnantuvalle, missä vaivaishuutokauppa on alkamassa aivan näinä hetkinä.

Niilo kääntää reen Pitkänsillan jälkeen Puistokadulle ja kansakoulun ohi kohti uutta tiilestä rakennettua kirkkoa ja sen vieressä olevaa kunnantupaa. Tämän kirkon valmistuttua Laitaatsillan Kirkkoniemessä ollut vanha kirkko purettiin ja sen hirsistä rakennettiin Säämingin kunnantupa, ainakin se, ehkä muitakin rakennuksia. Lumi on jo sen verran suojasäässä huvennut, että reen raudoitetut jalakset kirahtelevat ilkeästi iljanteesta esiin pistäviin kiviin ja iskevät varmaankin samalla tavalla kipinää kuin vastaantulevien rekien kannat.

Augusta tietää, että Joel Heikaraisen äiti Karoliina ei kyennyt aviotonta lastaan pitämään puolta vuotta kauempaa. Poika syntyi vain vähän yli kymmenen kuukautta Karoliinan iäkkään aviomiehen Pekka Muhosen kuoleman jälkeen. Kun monien esikoisten ristiäisissä on pappilassakin kuiskaillen veistelty, että sääminkiläispiikojen odotusaika poikkeaa tavanomaisesta yhdeksästä, on tietenkin tarkoitettu, että se on lyhyempi. Mutta siis näinkin päin. Tavan mukaan kymmentä kuukautta miehen kuolemasta pidetään rajana, jonka jälkeen lapsi tuomitaan suvuttomaksi äpäräksi.

Pojan syntymän aikoihin Muhosen perintötila joutui pakkohuutokaupattavaksi isäntävainajan velkojen takia ja Karoliinasta tuli loinen. On kerrottu, että tuittupäiseksi, teräväkieliseksi ja kauniiksikin mainittu nainen olisi menettänyt noitten tapahtumien takia järkensä valon ja jättänyt pienen poikansa tienpenkalle, mistä kylän naiset olisivat ottaneet sen hoiviinsa. On jopa huhuttu, että Karoliina olisi yrittänyt tappaa pienen poikansa.

Pahoja puheita maailmalla riittää, mutta totta on, että poika tuotiin kunnantuvalle puolen vuoden ikäisenä, alkukesällä 1882. Kenen toimesta niin tapahtui, sitä ei Augusta ole selvittänyt. Joel Heikarainen annettiin loismies Karl Kaartisen hoidettavaksi, mutta tämän luona poika sairasteli niin pahoin, että loismies pelkäsi pojan kuolevan käsiinsä ja toi tämän jo elokuussa takaisin kunnantuvalle ja toisaalle annettavaksi. Sillä kertaa Joel Heikaraisen huusi itselleen isäntä Aapraham Karjalainen Enonkosken Ihamaniemeltä. Karjalainen kuittasi kaksi kertaa runsaan tynnyrillisen viljaa mutta ei jostain syystä hoitanut poikaa sopimuksen mukaista täyttä vuotta. Seuraavaksi pojan ottikin ruokolle pappilan lampuoti Gustav Lindroos. Kolme tynnyriä ja 15 kappaa oli ensimmäisen vuoden korvaus Joel Heikaraisen hoidosta, vuotta myöhemmin korvaus pieneni kolmeen tynnyriin. Ja nyt on puolestaan Augusta Wallenius menossa huutamaan kolmivuotiasta poikaa itselleen. Kolmivuotias oli Hugokin kun hukkui Pullinlahteen.

Kunnantuvan porstuassa löyhyää vastaan märkä ja tunkkainen haju. Augusta asettuu salin puolella sen verran lähelle pöydän takana istuvia kunnanmiehiä, että saisi äänensä kuuluville kun se aika tulisi. Tällä kertaa kaupattavia ei ilmeisesti ole kovin paljon, kymmenkunta. Augusta on kuullut puhuttavan orjamarkkinoista, joilla olisi kaupattu yhden aamupäivän aikana monta kymmentä ruokkoa. Nyt nuo onnettomat on määrätty istumaan penkeille huutokaupanpitäjän eteen kasvokkain huutajia ja muita uteliaita kohti. Siitä niitä on helppo komentaa vuorollaan ylös tutkittavaksi. Vain parilla kaupattavalla on oma saattaja mukanaan, ja kahta pahimmin seonnutta varten on määrätty vartijat kunnan puolesta. Lindroos näyttää sentään istuvan etupenkissä lähellä Heikaraisen poikaa.

Huutokauppa on jo alkanut, ja parhaillaan esitellään isokokoista miestä, jonka koko olemus henkii avutonta pelkoa. Kaksi ostajaa on mennyt aivan lähelle tutkimaan vapisevaa miestä, toinen kokeilee vaatteita ja tunnustelee lihaksia, hyvä ettei levittele leukoja kuin hevosmarkkinoilla. Pelkkää uteliaisuuttaan paikalle tulleet ovat jääneet taaemmaksi lähelle ulko-ovea.

Lähinnä Augustaa heikkopäinen mies mölisee kovalla äänellä eikä usko vahtiaan, joka yrittää komentaa sitä hiljaiseksi. Nuori raajarikkoinen nainen tuijottaa liikkumattomana eteensä kuin elävä ruumis, toinen nainen huojuttelee itseään, ei taida edes nähdä rähmäisillä silmillään. Yksi miehistä luulee nielaisseensa jotain arvokasta ja pyytää katsomaan kurkkuunsa näkyykö siellä mitään. Joukossa olevat lapsetkin ovat kuin jo kuolemaan alistuneita, likaisina ja huonoissa vaatteissaan. Yksi tytöistä nauraa kihertää pienet nyrkit suunsa edessä, lapsellista ujouttaanko vai heikkopäisyyttään, sitä Augusta ei osaa arvioida.

Augusta painaa katseensa lattiaan, sillä hän ei halua enempää nähdä näitä kärsiviä ihmisiä. Häntä hävettää hänen oma heikkoutensa. Häntä hävettää, ettei kykene voittamaan vastenmielisyyttään näitä ihmisolentoja kohtaan. Hän ymmärtää kyllä, että parempi näin kuin että orvot ja vaivaiset jätettäisiin jonnekin loukkoon kuolemaan kuin kärpäset. Tai oikeastaan hän ei ole enää siitäkään aivan varma. Minkä arvoista on pimeän eläinsuojan seinän rautoihin kahlitun ihmisen elämä? Se ei voi olla kuin pelkkää kärsimystä ja kauhua. Edes kuolema ei tuo siihen helpotusta, sillä seinähulluja pidetään väkisin häthätää hengissä, syötetään ja juotetaan pakolla letkun ja ratin avulla jos ei muu auta, onhan perheen talous laskettu osaltaan kunnan maksamien viljatynnyrillisten varaan.

Ei niistä aivan mahdottomiin ole haittaakaan, on Augusta joskus sivusta kuullut järkensä menettäneistä ruokoista puhuttavan, löyhkäävät kyllä kuin vietävät mutta minkäs hekään tarpeilleen mahtavat, löyhkääväthän elukatkin, siinähän nuo samalla menevät. Mutta heidän mölinäänsä ja kirkumiseensa on kuulemma vaikea tottua.

Augusta ristii vaivihkaa sormensa, lukee mielessään rukouksen kaikkien edessään olevien huudokkaitten puolesta, ja samalla hän melkein kuulee sielunvihollisen ilkkuvan korvaansa, että rukoushan se tässä varsin auttaa.

Jotkut osaavat kovettaa mielensä. Tervettä ehkä sekin on, niin kuin kappalainen on joskus eläessään sanonut, kun ei konstia todelliseen apuun ole. Isakin mielestä Augustan murehtiminen oli tässäkin kohtaa liiallista. Lisää kärsimystä maailmaan tuo murhe, joka ei muuta osaa kuin omaa murhettaan isommaksi kasvattaa. Vetistelemällä ei mitään saada aikaan. Pitää olla kouraantuntuvia tavoitteita, silloin ei myötätunto vääristy irvokkaaksi tunteiluksi, ja kristityn velvollisuus on yrittää kaikin tavoin saada asioita paremmalle tolalle.

Sehän on päivänselvää, oli Isakilla tapana lisätä puheisiinsa, ja niin tähänkin. Mutta kepeys, jolla Isak sen tuolla kertaa teki ja siirtyi sitten nopeasti aivan muihin asioihin, sai Augustan nolottavasti epäilemään miehensä vilpittömyyttä. Nolostumisestaan huolimatta Augusta ei Isakin eläessä tuntenut tätä kohtaan samanlaista kitkeryyttä kuin nyt jälkikäteen. Hän ymmärsi, oli suopeasti ymmärtävinään, että kappalaisella oli huono sydän, joka ei kestänyt sen enempää ruumiillisia kuin liiallisia henkisiä tai edes hengellisiäkään ponnisteluja. Mutta hauska seuramies Isak oli menneitä muistellessaan ja juttuja kertoillessaan.

Heikon sydämensä takia Isak oli saanut kirkkoherralta luvan palkata itselleen apulaisen, joka sitten teki ison osan kappalaisen töistä. Saarnansa Isak sentään itse valmisteli ja piti mutta ei koskaan antautunut muissa yhteyksissä pienimuotoisempiin tai kahdenkeskeisiin keskusteluihin, joita varsinkin naisihmiset olisivat halunneet. Isakilla ei mielestään ollut mitään viisaampaa ilmoitettavaa kuin minkä saarnoissaan julisti koko seurakunnalle. Itse hän ei kai kuvitellutkaan saavansa keneltäkään henkistä ravintoa ja suhtautui sen mukaisesti Augustaankin, neuvoi ja oikoi mielellään mutta kuunteli vastentahtoisesti. Sydän Isakilta lopulta petti, se asia meni niin kuin Augusta oli osannut odottaakin.

Augusta haluaisi Isakin olevan näkemässä, että hänellä on nyt kouraantuntuva tavoite. Mitätöntähän tämä on siihen nähden miten paljon kurjuutta ja kärsimystä on maailmassa, jo täällä heidän Säämingissäänkin.

Huutokauppa jatkuu.

– Paljonko tarjotaan? Vähimmin pyytävälle annetaan! Hyvä apu on tästä miehestä yksinkertaisissa töissä, ei ymmärrä kovin paljon onneton, mutta on vahva kuin härkä.

– Ja syö kuin hevonen, sanoo joku ja saa ovensuussa töllistelevät uteliaat hörähtämään.

– Ehkä syökin, mutta kantaa kahentoista leiviskän ruistynnyrin vaikka maailman tappiin!

– Ei ymmärrä taakkaa maahan laskea, jos ei