Etsikko

By Marja-Leena Mikkola

Eletään sykkivää 1960-lukua. Lotta ja Jaska ovat molemmat toimittajia ja naimisissa tahoillaan. Kun Lotan ja Jaskan välille kehittyy rakkaussuhde, tilanne muuttuu monimutkaiseksi. Voiko tällaisella suhteella olla tulevaisuutta? Ammatin lisäksi Lottaa ja Jaskaa yhdistää poliittinen ideologia – molemmat ovat vasemmistolaisia täydeltä sydämeltä. Lotta on kuitenkin luonteeltaan rauhaton, hän ei pidä sitoumuksista ja etsii alati jotakin. Jaska taas on Lottaa huomattavasti rauhallisempi. Kun Lotta ja Jaska lähtevät yhdessä Lotan pitkälle juttukeikalle, suhde joutuu todella punnituksi.Etsikko on Marja-Leena Salmelan poliittinen rakkausromaani vuodelta 1967.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 24, 2022
• ISBN: 9788728327425

Book preview

Etsikko

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 1967, 2022 Marja-Leena Mikkola and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728327425

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Tule rakkaani

lähtekäämme maalle

kyliin yöpykäämme

Tehdasrannat & palatsi

1

Hän oli juuri ollut näkevinään silmiensä edessä seudun jota risteilivät joet ja tiet, laajalla tasangolla hänen alapuolellaan kyliä ja kaupunkeja joiden läpi oli määrä matkustaa, joissa piti yöpyä, kun hän havahtui hereille ikkunan ääressä Kallion kivimuurin neljännessä kerroksessa; joku kutsui häntä, tuolta alhaaltako? Sitten huone palautui hänen tajuntaansa, hänen edessään seisoi Lotta hiukset ison pyyheliinan peitossa.

— Jaska hei, Lotta sanoi. — Mä puhun taas siitä. Miten sä voisit mun mukana matkustaa?

Jaska liikahti korituolissa, pitkä laiha hahmo, kellastuneissa sormissa sammunut savuke, aina hän istui samassa asennossa pää kumarassa, rintakehä sisäänpäin painuneena. Hän katsoi ylöspäin, näki Lotan. Lotta oli käynyt pesemässä hiuksensa keittiön verhon takana ruosteisessa kylpyammeessaan, Lotan pikkutytär Minna leikki lattialla röyhelöinen esiliina yllään. Oli toukokuun loppupuoli ja jo lämmin, Minnalle riitti esiliina. Hennot lapaluut näkyivät ja liikkuivat ylös ja alas kun hän kahdella eri keltaisella piirsi paperille suurta aurinkoa ja auringonkukkia.

— Siitä tulee totta, kyllä siitä tulee, saat nähdä, Jaska sanoi ja hamuili heti uutta savuketta. Tämä oli puhuttu moneen kertaan. Oli olemassa kaksi matkaa. Ensimmäinen matka puoli vuotta sitten pieneen rannikkokaupunkiin oli merkittävä sattuma, ja nyt oli tämä toinen matka jota suunniteltiin, tämä erikoinen matkasuunnitelma ja kaikki mikä siihen liittyi.

— Sä et saa polttaa koko ajan. Mutta kuule, onko se paras mahdollinen ratkaisu tässä tilanteessa? Jos sun pitäisikin pysytellä aloillasi. Jos lääkäri ei tarkoittanutkaan mitään sellaista mitä tässä nyt suunnitellaan. Ei, kyllä tämä nyt täytyy puhua selväksi.

Olisiko se mikään oikea parannuskeino? Lotta puhui. Lääkärintodistuksessa oli lukenut henkinen ja fyysinen liikarasitus. Mitä toimituksessa ajateltaisiin jos Jaska nyt matkustaisi? Miten lääkärintodistukseen oli suhtauduttu kun Jaksa oli sen jättänyt? Ja Lotalle tämä olisi työmatka, sitä hän halusi korostaa, jonkinlainen laudaturtyö, haastattelukierros, jonka piti selvittää naistyöntekijöiden asemaa tehdaskaupungissa. Lotan piti keskittyä, piti saada aikaan terävä kolmiosainen artikkeli. Haluaisiko Jaska tällä lailla sotkeutua naisiin? Odottiko Jaska matkalta jotain eksotiikkaa?

Jaska tiesi että oli turha vastata, tämä sama oli toistunut monta kertaa, läpi kevään. Lotta aloitti aina huomauttamalla ensin, että hän ei ehkä uskaltaisi matkustaa aristokraattisen lehtimiehen seurassa, yksinkertainen nainen, Jaska oli niin tunnettukin, kaikkihan hänet tunsivat jo ulkonäöltä, kaikki ihmettelisivät miksi hän Lotan seurassa kulki. Seuraavaksi Lotta huomautti että mukaan tulisivat myös valokuvaaja Lehtinen ja Minna. Jos pikkulapsi hermostuttaisi Jaskaa? Niin kuin Lotta ei olisi nähnyt, miten hän palvoi Minnaa, Minnan laihoja untuvan peittämiä käsiä ja jalkoja. Minnahan nyt kyllä jätettäisiin jo alkumatkasta sukulaisten mökille Hämeeseen kesän ajaksi, mutta sittenkin, ja entäs Lehtinen? Lehtinenhän ei ollut niin selvillä kaikista asioista eikä ehkä osannut keskustellakaan, Lotta kyllä viihtyi erinomaisesti Lehtisen kanssa, mutta Jaska? Varmasti Lehtisen seura pitkästyttäisi Jaskaa ja koko matka epäonnistuisi?

— Mä olen varma että se nimenomaan auttaa, se on nimenomaan sitä mitä mä tällä hetkellä tarvitsen.

Lotta siirtyi seuraavaan kohtaan.

— Auttaako intellektuellia sitten mikään, parantuuko hän koskaan sairaudestaan, Lotta sanoi. Tuollainen sairaus oli odotettavissakin.

— Miten niin, Jaska kysyi, vaikka tiesi vastauksen.

— Sen takia tietysti, hyvänen aika, että tuonkaltainen sairastuminen on hyvin tyypillistä teille poliittisesti irrallisille muka vasemmistointellektuelleille, vai miksi te itseänne haluatte nimittää. Lotta kulkee huoneessa, siirtelee esineitä päästäkseen oikein vauhtiin. — Te väitätte itse että se johtuu työstä, liiasta oman itsen tiedostamisesta, mutta sanonko taas kerran mistä se johtuu. Mä sanon nyt tämän kerran enkä sitten enää sano. Te olette vieraantuneet tavallisista ihmisistä ja te olette käyneet kylmiksi sydämiltänne, sitä se on. Älä polta koko ajan, mä jo sanoin siitä, se on vahingollista. Voisit siirtyä piippuun.

— Kyllähän joku on sairastunut liiasta työstäkin, kyllä sä tiedät, Asikainen ja Emppu ja Niemisen Jorkka. En mä nyt mitenkään itseäni tarkoita, mutta kun alkaa parantaa maailmaa niin monelta menee oma elämä pieleen, Jaska sanoi. Hän kaivoi jo uutta savuketta.

— No jaa, Lotta sanoi ja hieroi nyt pyyheliinalla hiuksiaan, mä tarkoitinkin niitä tyyppejä jotka katselevat aina vaivautuneina ja pistävin silmin rahvasta tanssipaikoissa, niitä mä tarkoitan. Tämä kaikki taas johtuu siitä että ne ovat sydämessään hylänneet ideologiansa mikäli niillä koskaan sellaista on ollutkaan tai mikäli ne mitään on mistään ymmärtäneet.

— Äiti, mitä mä nyt piirrän?

— Piirrä äiti tämä pyyheliina päässä. No Jaska.

— Aina sä moitit mun ystäviä. Ne tekee sentään työtä. Niissä on sentään paljon vilpittömiä ihmisiä.

— Enhän mä hauku. Mä sanon vain mielipiteeni. Tietenkin siellä on vilpittömiä ihmisiä, Lotta jatkoi, puhui nopeasti, monesti toistettua asiaa. Mutta mitä niistäkin suurin osa teki, ei ollenkaan sitä mihin heidän sydämensä olisi heitä velvoittanut, ne suorastaan tiesivät tekevänsä väärin yrittäessään muodostaa työväestöstä keskiluokkaa tyrkyttämällä sille keskiluokan ihanteita vaikka duunareilla itsellään olisi jo alunperin ollut paljon kauniimmat ja paremmat ihanteet, joita olisi pitänyt kehittää työväenluokan omista edellytyksistä käsin. Mikäli se nyt yleensä enää oli mahdollista kun intellektuellit olivat jo niin kauan pettäneet sitä ja itseään, ei ihme että intellektuelleja lakosi kasaan kuin heinää, vai mitä?

— Mitä sä ajattelet tästä mitä mä puhun sulle? Lotta oli pysähtynyt hänen eteensä. — Tuleekohan siitä matkasta mitään.

— Kun mä olen sanonut että siitä tulee, niin miksi et jo jätä koko asiaa. Me lähdetään. Ja lopeta toi mun ystävien morkkaaminen. Se on liian yleistävää.

— Niin, mä tiedän, se on totta, Asikainen on kunnon ihminen, ja miksei Emppukin, ja Jokisen Jorkka joutui jo toisen kerran Hesperiaan, mutta miksi joivat niin paljon viinaa? Miksi viina yhdistää miehiä, miksei työ? Tekisivät todellista työtä sen sijaan aina aika ajoin, menisivät ihmisten joukkoon, kokeilisivat joskus ihan tavallista ansiotyötä, sellaista todellista, ruumiillisesti väsyttävää, näkisivät ihmisiä joiden asioista muka puhuvat.

Lotta kulki edestakaisin ikkunan edessä ja kuivasi edelleen hiuksiaan, käveli auringonläikän poikki ja takaisin. Lotan liikkeet olivat sekä sirot että voimakkaat, melkein karkeat, kylpytakki repsotti harteilla. Lotalla oli yhtaikaa hento ja kukoistava olemus, pehmeälantioinen, hoikkasäärinen. Kun Jaska ensi kerran elämässään oli nähnyt Lotan, koska se oli, ehkä vuosi sitten, yhdellä raitiovaunupysäkillä pyörähtämässä edessään, siinä kolmekymmentävuotiaan naisen kukallisessa mekossa, hän oli ajatellut että siinä oli vähän liian huoleton lantion ja vatsan viiva. Mutta katsoessaan tarkemmin hän tajusi että hänen edessään oli äärimmäisen herkkä, naisellinen ja samalla kertaa lujatekoinen rakenne, että hänen edessään pyörähti sellainen itseään kuluttava, jotenkin tuonpuoleinen, tietämättään houkutteleva nainen, jota sen itsensä huomaamatta katsotaan kadulla kun se kulkee ohi korkeilla koroillaan katse alati tähdättynä horisontin taa ja näyttäen takaapäin pienikokoiselta hevoselta, punaisella kuminauhalenkillä sidottu valkoinen liinaharja heilumassa pitkällä selässä.

Jaaha, ja nyt Lotta oli siirtynyt puhumaan heidän suhteestaan. Tälle ei nyt voinut mitään, Lotta oli taas tällä tuulella, kaikki asiat oli käytävä kohta kohdalta läpi, iskettävä jokaiseen epävarmaan renkaaseen heidän kahden suhteessa.

— Mitä tästä kaikesta on tulossa, Lotta sanoi ja katsoi häntä syyttävästi. Ei olisi pitänyt silloin aloittaa, Lotta puhuu, hänellä on suorastaan huono omatunto, mitä hänen nyt pitäisi tehdä? Siitä on kohta puoli vuotta kun tuli se matka, mutta kyllä Jaskassakin oli syytä; matkoilla ollessaan naiset ovat irrallaan, hullut naiset järjestyneessä maailmassa, se mikä merkitsi jotain kiinteillä asuinsijoilla ei tunnu miltään matkoilla, taivaan ja maan välillä. Jaskankin olisi pitänyt tajuta se että matkat ovat vaikeita naisille, ne ovat naisille raskasta aikaa, naiset ovat silloin aivan puolustuskyvyttömiä, tulee valvottua ja asiat menevät sekaisin päässä, ylösalaisin, joka käänteessä on joku mies vaanimassa, mies tarjolla, miehiä risteilemässä edestakaisin, tulossa ja menossa.

Jaska katseli Lottaa: tuo pieni elävä naama, lyhyt nenä, ylähuuli aina kuin paisuksissa, siellä täällä vilahtava Sörkän murre, ja nuo ulkonevat poskipäät, varmasti pelkkä sattuma, joiden takia hän oli kutonut Lotan ympärille kokonaisen tarinoiden vyyhdin. Ne viittasivat syntyperään, joka yhdisti Lotan toisaalta hämäläisiin torppiin, toisaalta venäläiseen aristokratiaan; maanalainen virta Venäjän vallankumoukseen. Hän oli kauan katsellut Lottaa etäältä. Naurettavaa mustasukkaisuutta tuntien hän oli seurannut Lotan kirjavia puuhia eri paikoissa ja eri tilanteissa: Lotta kirjastoissa maksamassa sakkoja kuukausiksi unohtuneista kirjoista, baareissa maksamassa jäähtyneistä pikkukahveista ja kuivista munkeista, sanomalehtien kassaluukuilla saamassa säälittäviä palkkioitaan kirjoittamistaan jutuista, Lotta vappukulkueessa, kadunkulmissa ostamassa sokeilta tarpeettomia tiskiharjoja, kynsiharjoja ja vaateharjoja, aseman lippuluukuilla järjestelemässä matkojaan kaupunkeihin ja maaseudulle sukulaisten, haastateltavien ja »työkansan opintopäiviä» järjestelevien henkilöiden luo, erilaisilla kutsuilla maksamassa avuliaille miehille näiden tuomia nakkisämpylöitä, makkaroita ja ranskalaisia perunoita. Ja lopulta sillä matkalla pienessä rannikkokaupungissa joka vietti syntymäpäiväänsä, sillä matkalla johon aina palattiin, jota kerta kerran jälkeen tutkittiin ja eriteltiin. Sen päivän ja sen yön jälkeen hän oli seurannut Lottaa kuin huomaamattaan, ensin johonkin kauppaan josta Lotta etsiskeli kadottamaansa vanhat kengät sisältävää pakettia ja jonkun tuttavan toimistoon hakemaan sinne unohtunutta veronpidätystodistuksia sisältävää muovipussia, ja sitten taksilla läpi kaupungin sen värisevälle asemalle. Siellä Lotta heti joutui tuttavien piirittämäksi, sillä hänellä oli joka paikassa tuttavia ja aina saattajia. Jaskalle tuntemattomat ihmiset ympäröivät Lotan ja katselivat Lottaa niin kuin joutilaat katselevat jotain siihen kävellyttä, vanhemmistaan eksynyttä lasta. Ja vaikka ilma väreili vilkutuksia, hellyyttä, hyvästijättöjä ja suudelmia, niitä ei vaihdettu; Jaska siirtyi katselijoiden joukkoon, junan ovia paiskittiin jo kiinni. Matkalaukku, pursuava kassi, käsilaukku, liian pitkä sateenvarjo ja muovipussiin upotettu makkarasämpylä kädessään Lotta nousi portaita ja katosi hetkeksi, näkyi sitten ikkunassa asettumassa toisen luokan kovalle istuimelle vastapäätä häntä tuijottavaa kahta miestä, saamassa auttajia jotka nostivat hänen matkalaukkunsa ja sateenvarjonsa tavaratelineelle, kiittämässä miehiä innokkaasti. Sitten hän hapuili ikkunaa auki, räpsytteli hakoja, sai apua, vilkutti puoliavoimesta ikkunasta ja ehti vihdoin katsoa Jaskaa silmiin, mutta jo kymmenen sekunnin kuluttua juna liukui pois tasaisesti ja kauniisti, pieni kapea ikkunan kimpussa räpiköivä käpälä erottui vielä jonkun aikaa, ja sitten asemalle laskeutui kummallinen hiljaisuus. Saattojoukko kääntyi pois ja maleksi tahdottomasti aseman odotushuoneen läpi kuin olisi menettänyt kaiken suunnitelmallisuutensa. Hän itse kulki jäljessä hyräillen ajatuksissaan naurettavaa sentimentaalia iskelmää, jota Lotta oli laulanut vähän väliä, pätkittäin: Yesterday love was such an easy game to play.

Jaska oli heti seuraavana yönä nähnyt unta Lotasta. Jaska oli asuvinaan suuressa kivisessä asuntokasarmissa. Pieneen hämärään huoneeseensa hän oli äkkiä kuullut, miten rautaportti alhaalla oli kalahtanut auki ja kiinni, ja tiennyt heti että joku oli tullut tapaamaan häntä kaikkien talossa asuvien ihmisten joukosta. Hän oli mennyt alas rautaportille ja nähnyt suuren matkalaukun jossa oli hänen nimeään kantava puinen osoitekortti mutta ei lähettäjää. Joku oli jättänyt matkalaukun ja poistunut heti. Hän avasi sen, sen sisällä nukkui Lotta suureen huiviinsa kääriytyneenä, tulossa jostain tuntemattomasta paikasta ja pian taas lähdössä. Jaska koki unen painajaisena ja muisti sen heti nähdessään Lotan taas Helsingissä suuri tumma huivi päässään.

Lotta oli nyt puhumassa avioliitosta, aviopuolisoista, Lotta oli kehumassa ja puolustamassa heidän aviopuolisoitaan.

— Minun mieheni on kunnon kommunisti, hän on suurenmoinen ihminen, suurenmoinen, Lotta sanoi ja heilautti jalkaansa. Sulla on ollut paljon miehiä, onko, kuinka paljon, Jaska ajatteli, sitä ei lausuttu