Posteljooni

By Liisa Mäntymies

Voiko muutokselle avata oven?Ministeriössä tiedotussihteerinä työskentelevä Kanerva rakastuu valokuvaajamieheen, ja kaikki vaikuttaa kulkevan raiteillaan. Elämä pääsee kuitenkin yllättämään Kanervan totaalisesti, ja hän joutuu kriisiin, joka pakottaa kyseenalaistamaan kaiken entisen. Työ ministeriössä vaihtuu postin kantamiseen, ja samalla pää täyttyy kysymyksistä. Mutta kun värit alkavat jälleen palata elämään, kuinka syviä ne ovatkaan!Posteljooni on lämmin, hauska ja viisas romaani tiestä, joka kuljettaa joskus ennalta-arvaamattomiin paikkoihin sekä muutoksesta, joka on joskus paras toivottaa tervetulleeksi.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 29, 2022
• ISBN: 9788728425336

Book preview

Posteljooni

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 1994, 2022 Liisa Mäntymies and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728425336

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Marialle ja Maritalle

Onk totta, että jokainen ihminen, aivan joka hetki, yrittää parhaansa? Jos on, tuomitseminen muuttuu tarpeettomaksi.

Lauri K:n merkintä ravintolalaskun reunasta

I

S e mies pitäisi tappaa. Siitä pitäisi päästää ilmat pois. Tai ei välttämättä tappaa, mutta vaientaa lopullisesti. Juopot täytyisi passittaa pakkohoitoon, sellaiseen joka takaa pysyvän tuloksen niin että postimies Kauko Hirvonen saapuisi ajoissa töihin, toivottaisi hyvää huomenta, hymyilisi ja lajittelisi lähetyksensä muita häiritsemättä.

Joka jumalan aamu Kake myöhästyy eikä kukaan sano mitään. Jos joku muu tekee samoin, antaa E. Kurppa heti ymmärtää, että merkille on pantu. Mutta Kakea hemmotellaan kuin oikuttelevaa lasta. Tosin pidän siitä että Kake myöhästyy, toivon että hän myöhästyisi oikein perusteellisesti tai mieluiten jäisi kokonaan tulematta. Silloin melkein viihtyy, juodaan porukalla kahvia ennen kierrokselle lähtemistä ja rupatellaan niitä näitä. Mutta kun Kake on paikalla, ilmapiiri muuttuu. Hän pyyhältää sisään vihaisena, naama ruvella tai silmä mustana ja alkaa etsiä aihetta huomautuksiin, tietysti avattuaan ensin radion, jonka pitää soida niin kovaa että meteli kuuluu kadulle asti: rokkia ja mainoksia aamukuudelta!

Joskus kotoa lähtiessä panen tulpat korviin, mutta omiin maailmoihin ei voi uppoutua, sillä välillä tulee ilmoituksia, jotka on tarkoitettu kaikille. Sitä paitsi en halua muiden tietävän, että sulkeudun ulkopuolelle, ei muuten mutta jos Kake huomaa sen, piikittely jatkuu loputtomiin. On kestettävä, vaikka kiehun raivosta.

Osuva ilmaus: kiehua raivosta. Juuri siltä minusta tuntui tänäkin aamuna. Olin taas lajitellut Insinööritoimisto Bergin postin entiseen osoitteeseen, vaikka muuttoilmoitus annettiin jo pari viikkoa sitten. Jostain syystä asia ei vain pysy mielessäni. Kake sai väärinlajitellun lähetyksen käsiinsä ja huusi naama punaisena, että vaikka kaikenlaisia maistereita maa onkin pullollaan, niin miksi niiden pitää ängetä postiin, kun eivät kuitenkaan opi mitään ja hidastavat muiden vauhtia ja että olisi tuokin ämmä pysynyt siellä mistä tuli eikä laahannut luitaan toisten vaivoiksi. Myös E. Kurppa sai kuulla kunniansa, kun valitsee akateemisia surkimuksia postilaitokseen, jota ei ole tarkoitettu suojatyöpaikaksi.

Yritin olla välittämättä Kakesta, vaikka vaikeata se oli, kun teki mieli potkia miestä sääreen – kädellä en häneen koskisi, mokoma kansakoulunkäynyt pojannulkki, joka kukkoilee uudelle työntekijälle. Hyvähän Kaken on piruilla, hän osaa meidän piirimme jokaisen kadun ja jokaisen yhtiön ja jokaisen perheen ja jokaisen yksineläjän elämänvaiheet ja osoitteet ulkoa. Muut jatkoivat työtään aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut, nauttivat kai kun maisteri sai kyytiä.

Kukaan tuttavanikaan ei voi käsittää, miksi olen tullut postiin töihin. Kysellään mitä varten lähdin opetusministeriöstä – virka lopetettiin, vastaan useimmiten –, mutta eikö vastaavaa työtä ole tarjolla, jatkuu utelu.

– Ei, tämä on ainoa paikka, jota minulle on tarjottu, yritän selittää. Väsymisestä ja sairastumisesta en viitsi mainita mitään.

Ilmeet kertovat, ettei syytä uskota. Töissä minua seuraillaan, odotetaan että jonain aamuna en ilmaannukaan paikalle, luullaan että postimieheksi ryhtyminen on oikku, joka päättyy heti kun työ lakkaa huvittamasta. Ja muiden täytyy kuitenkin jatkaa, halusivat tai eivät. He puhuvat keskenjääneistä koulunkäynneistään, sanalla sanoen huomaan että minua kadehditaan. Se on turhaa, ei minulla ole salaista pakopaikkaa ja itse asiassa kyllästyttää joka aamu, vaikka olen ollut posteljoonina vasta kaksi kuukautta. Mutta tunnen joutenolon: minulle se on kuolemaksi. Toisaalta olisiko kuolemastani suurtakaan haittaa, edes itselleni?

A sia on niin, etten mahdu omaan elämääni – siltä minusta on aina tuntunut. On ahdasta, tukalaa, putoan, ilma loppuu. Miksen antaisi periksi suosiolla ja luovuttaisi elintilaani niille, jotka sitä muutenkin rohmuavat? Veteen siis, järveen tai mereen, jo Laurin muiston takia.

Lauri hukkui, niin arvellaan, vaikka ruumista ei olekaan löytynyt. Se tapahtui toissa keväänä, ja puolentoista vuoden päästä hänet julistetaan kuolleeksi, ellei hän sitä ennen tule takaisin. En tiedä kumpaa toivon enemmän, sitäkö että hän palaa vai sitä että hän olisi kuollut.

Voi Lauri, hukuitko sinä? Teitkö sen tahallasi? Miksi halusit lähteä? Minuako sinä et kestänyt?

Kyselen, mutta Lauri ei vastaa.

Eräs opiskelutoverini kertoi kerran, että jotkut kuoroteokset, Bachin h-molli-messun tietyt osat, sytyttävät hänessä hurmion ja hurmio tuo mieleen isän pistoolin. Silloin olisi helppo lähteä, hän sanoi, ladata ase ja laukaista panokset suuhun, juuri kun musiikki huipentuu niin että tekee kipeää.

Tapasimme äskettäin kadulla, Jukkis oli laihtunut oudosti ja käveli lyhyin vanhan miehen askelin.

– Minulla on aids, hän ilmoitti ensimmäiseksi.

Yritin näyttää luontevalta, mutta tietysti sanoin jotain typerää, valitin että minullakin oli hankaluuksia, työttömyyttä ja muuta. Jukkis hymyili niin kuin lapselle ja minua nolotti.

Vihjaisin että pääseehän täältä pois, olin itsekin miettinyt sitä.

– Ei missään tapauksessa, hän vastasi jyrkästi.

Petyin, olin kuvitellut, että hänestä jos kestä saisin hengenheimolaisen.

Erotessa halattiin, olin ehtinyt unohtaa taudin ja monta päivää pelkäsin tartuntaa, vaikka olin pessyt kädet heti. En halua että sairaus kaataa minut, lähtöhetken määrään itse.

Tiedän mitä toivoisin, mutta sitä en voi saada: ehyen, kevyen sydämen.

Viron Setumaalla itkijänaiset etsivät yhteyttä tuonilmaisiin, menevät kalmistoihin omaistensa haudoille, panevat liinankulman silmilleen ja nojaavat puuristiin aloittaessaan itkun:

– Sydämeni on syvältä sairas, mieleni lahki.

Valitus osuu ytimeen – lahki olen minäkin: puu, latvasta tyveen asti haljennut. Sydämeni kutistuu ja muuttuu painavaksi, avaruuden mustaa aukkoa raskaammaksi.

J äin ministeriöstä viime keväänä. Tuntui kovin oudolta nousta milloin halutti, tehdä mitä mieleen juolahti. Vaikka olin haaveillut juuri sellaisesta elämästä, en nauttinut muutoksesta: vapaa, aivan, mutta mihin? Ja kadulla olin näkevinäni tuijotuksia ja kuulevinani kuiskailuja.

Yritin käyttäytyä vakuuttavasti, halusin vaikuttaa yhteiskunnan täysivaltaiselta jäseneltä, mutta tunsin itseni läpinäkyväksi, ihmiseksi jonka piti selittää tekemisiään, vaikkapa aamuista ostosmatkaa. Jonkin aikaa kerroin kassaneideille, että minulla oli vapaapäivä tai loma tai oikein pitkä loma, mutta lopulta aloin nousta puolilta päivin ja mennä kauppaan neljän jälkeen, kuten työssäkäyvät ihmiset. Aterioita en jaksanut miettiä ja monta kuukautta söin pakastettua kesäkeittoa näkkileivän kera, vaikken pidä kummastakaan.

Puolen vuoden päästä rupesin kirjoittamaan työpaikkahakemuksia. Olen taitava anomaan – anomatta en ole saanut mitään –, mutta kukaan ei tarvinnut tiedottajaa, ja kun käsiini lopulta osui moniste, jossa Lauttasaareen etsittiin postinkantajia, lähdin kyselemään palkkaa, työaikoja ja ruokaetua. Ennen kuin tajusinkaan minut oli hyväksytty posteljooniksi. Emmin, mutta postimiesten päällikkö E. Kurppa sanoi päättäväisesti, että jos osaa kirjoittaa, osaa myös lukea eikä sitten muuta tarvitsekaan kuin viedä lähetys perille.

Kotimatkalla muistin romaanin, jossa pikkupoika kuljetti salaisia kirjeitä aatelisnaisen rakastetulle, verevälle rengille. Viestinviejä oli olemassa vain juostessaan kirje povessa metsäpolkua, muutoin hän oli merkityksetön. Pojan kohtalo sai minut surulliseksi.

Jännitin ensimmäistä työpäivää enemmän kuin ylioppilaskirjoituksia. En tiennyt postista muuta kuin oven, josta astua sisään, mutta Asta, ystäväni opiskeluajoista saakka, sattui soittamaan edellisiltana ja lohdutti, että se riitti, muu hoituisi omalla painollaan.

Työpäivän jälkeen itkin, tehtävät olivat paljon vaikeampia kuin olin olettanut. Ensinnäkin postiin pitää mennä lähes keskellä yötä ja jotta lajitteleminen luistaisi, on osattava kymmeniä kadunnimiä suomeksi ja ruotsiksi sekä niiden numerokoodit, on reagoitava nopeasti ja sujautettava lähetykset oikeisiin lokeroihin. Sen jälkeen kukin vie oman kasansa työpöydälle lajitellakseen kaiken kaduittain, taloittain, portaittain ja talouksittain. Tosin heti kun pääsee ulos ovesta, voi hengittää vapaasti, saa kulkea omaan tahtiinsa eikä kukaan arvostele tapaa, jolla lähetykset menevät perille. Rappukäytävät jopa houkuttelevat leikkisäksi: kapuan portaat, aloitan jakamisen ylhäältä ja jos talossa on suorat kaiteet, lasken liukua seuraavalle tasanteelle – puolen minuutin ilo.

Tulen uupuneena kotiin ja syön pari suklaalevyä. Sitten käyn vuoteeseen, kunnes iltauutisten jälkeen herään: valvon öisin, jolloin muut ihmiset eivät ehdi vahtia minua. Ja olen huomannut, että kun nukkuu päivällä, näkee harvoin painajaisia.

Onneksi työssä ei ole pakko käyttää virkapukua, mutta postilaukusta ei pääse eroon: on myönnettävä, että häpeän laukkuani. Aamuisin pelkään, että tuttuja tulee vastaan ja he säälivät minua. Harvoin heitä näkyy, mutta jos niin käy, vaanin tuttavan katsetta ja olen näkevinäni pahansuopuutta tai vähintään ilmeen, joka kertoo, että tuolla naisella ei kaikki ole kohdallaan, ajatella, maisteri ja rupeaa posteljooniksi! Sääli ei ole kuviteltua, sillä tapasin tässä eräänä aamuna kansainvälisten asioiden osaston sihteerin, joka hymyili minulle maireasti ja alkoi selittää, että Stockmannin lihatiskin myyjät ovat kaikki akateemisesti koulutettuja. Että sellainen trendi maailmalla. Nyökkäsin ja totesin, että olen minäkin tavannut pari sairaanhoitajaa, jotka saavat postista parempaa palkkaa kuin omasta ammatistaan. Ärsytti kuitenkin: en minä sihteerin lohdutteluja kaipaa.

Mitä postilaukkuun tulee, se ei ole nahkaa, vaan tyylitöntä mustaa muovia. Puhumattakaan että siihen mahtuisi päivittäinen tavaramäärä – kuorma on sidottava paksuilla kuminyöreillä. Liekö E. Kurppa jäädyttänyt määrärahat, mutta nyörejä ei ole tarpeeksi ja kuormat uhkaavat hajota.

Nyöreistä käydään