Aramnaas

By Liisa Mäntymies

Ilona odottaa Tobiasta kotiin matkaltaan, jolla tämä on ollut jo neljä vuotta. Yleensä girlagomien miehet eivät viivy niin pitkiä aikoja reissuillaan, joilla etsivät viisautta laakson ulkopuolelta. Kun Tobiasta ei vain kuulu kotiin, Ilona päättää lähteä tutkimaan maailmaa omin päin. Toiset naiset pitävät hänen ratkaisuaan uskaliaana, mutta löytöretkellään Ilona tutustuu itseensä syvemmin kuin on toivonutkaan. Kokonaiseksi kasvaakseen hänen on kuitenkin kohdattava myös tuskalliset kasvukivut.Fantasiaromaani Aramnaas kuvaa, kuinka paljon voi saada, jos uskaltaa astua sovinnaisten rajojen yli. Se on myös kasvukertomus, jossa nainen kasvaa koko mittaansa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 1, 2022
• ISBN: 9788728425343

Book preview

Aramnaas

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1990, 2022 Liisa Mäntymies and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728425343

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

… tanssien ulos portista, uskaltaen,

mitä ei saa uskaltaa.

Aiskhylos Troijan Helenasta

Lapsille jotka eksyivät metsään

METSÄ LÄHESTYY

O n yö ja minä olen kiukkuinen. Voiko odottamiseen muka tottua? Olen odottanut Tobiasta yli kolme vuotta enkä tiedä, milloin hän palaa vai palaako milloinkaan.

Talvi on lauha, mutta jatkuva viima raakaa. Ikkunasta näen mustien vuorten jylhän ääriviivan ja sädehtivän sinisen taivaan, kirkkaat tähdet, kuunsirpin. Jos Tobias on elossa, hän näkee samat tähdet, saman kuun. Vieläkö hän etenee kohti seikkailujaan, vai joko hän on löytänyt viisautensa ja palaa takaisin laaksoon, minun luokseni? Vai makaako hän kuolleena synkän rotkon pohjalla kasvot vasten jäistä hankea? Liehuttaako viima hänen viittansa liepeitä? Kun ajattelen rotkoa, näen silmänkantamattomiin hämärtyvää lunta ja taivasta ja hankeen kaatuneen ruumiin, Tobiaan. Miten kuvitelma voi tuntua niin todelta, vai pelottelenko vain itseäni?

Ensin olen seisovinani hänen vieressään, sitten etäännyn kauas, niin kauas ja korkealle, että väistämättä näen olevani yksin autiudessa. Viima myllertää hellittämättä eikä kolkko hämäryys muutu kevääksi, kevään rohkeiksi vuorililjoiksi. Hanki jatkuu loputtomiin ja peittyy tuulen ravistamiin koivunoksiin, joissa kerran juoksi mahla. Nyt risut ovat kuolleet ja tarpeettomat kuin lakanalle pudonneet hiukset.

Mutta jospa Tobias onkin turvassa? Jospa hän istuu takan ääressä tavernassa mietteissään, vilkaisee välillä ikkunan kautta tähtiin? Muistaako hän silloin minua? Kaipaako hän syliini, haluaako hän hyväillä hiuksiani? Vai istuuko hän suuren pöydän päässä ja kertoo juttuja matkoistaan, juttuja joita minä en vielä tunne. Minä tahtoisin kuulla ne ensimmäisenä! Entä jos hänen ympärillään parveilee kymmenittäin naisia, iloisia ja nauravaisia? Kun keskityn melkein näen heidät. Naisten silmät loistavat, ja vuoron perään he istahtavat Tobiaan syliin, syöttävät hänelle hedelmiä. Joku ojentaa hänelle appelsiininlohkon suullaan, ja kun heidän huulensa kohtaavat, sekoittuu kahta sylkeä hedelmän lihaan. Sitten naiset juottavat hänelle viiniä, silittävät hiuksia — minun sulhaseni hiuksia! — ja tuntevat niiden tuoksun, niskan tuoksun, kaulan tuoksun, kainaloista nousevan vienon tuoksun. Voiko näihin ajatuksiin tottua?

Joskus minuun iskee himo. En tiedä hillitäkö itseni vai ei. Kumpi olisi parempi, unohtaa hetkeksi kaikki ja rakastella läkähdyksiin vai odottaa uskollisesti Tobiaan paluuta; voin joutua odottamaan omaan kuolemaani asti.

Kylän tansseissa tapasin nuoren miehen, minua paljon nuoremman. Heti kun hän astui ovesta sisään, huomasin hänet ja tiesin, että yrittäisin tehdä valloituksen. Voi sitä nuorukaisen intoa ja poskien hehkua, ujoutta! Katselin poikaa niin kauan, että hän tuli luokseni ja kumarsi kainosti. Aloimme tanssia, tanssimme pitkään. Poika kysyi varovaisesti, halusinko jo muiden luo, mutta jätin päätöksen hänelle. Ja niin me vietimme yhdessä koko illan. En välittänyt kyläläisten katseista, vaikka näin mitä he ajattelivat opettajasta, Tobiaan morsiamesta.

Olin unohtanut, miten ihanaa on tanssia, kun askelet käyvät yksiin, kun reidet painuvat reisiin ja kun hengitetään samaan tahtiin. Välillä vain seisoimme ja katselimme toisiamme. Puhetta ei tarvittu, hymy riitti. Kun hän painoi minut rintaansa vasten, tunsin että pääni vastasi täsmälleen hänen leukansa ja kaulansa kaarta. Seisoin siinä ja kuulin hellän, matalan äänen:

— Miten sopiva paikka sinulle.

Oli kestänyt vähän aikaa ennen kuin mukauduin pojan solakkaan vartaloon, sillä Tobias oli toisenlainen, leveäluinen, luja ja vankka. Mutta unohdin Tobiaan, kuuntelin soittoa ja laulua ja nautin pojasta.

Kun kello löi puoltayötä, tanssit loppuivat. Poika lähti luokseni teelle. Kävelimme käsi kädessä. Pakasti niin että hengitys huurusi ja lätäköiden riite rapsahteli rikki. Nauroimme ja juttelimme, mutta pyyhkiessään jalkojaan kuusenhavuihin poika muuttui vakavaksi ja alkoi puhua kylän laitumista. En halunnut ruveta asialliseksi, joten pyysin häntä sytyttämään tulen takkaan. Jätin teenkeiton sikseen ja kävin lattialle lampaan nahkojen päälle pojan viereen. Nojailin hänen rintaansa vasten, kuuntelin sydämen lyöntejä ja katselin liekkejä. Torkahdin ja havahduin, kun hän kohensi tulta. Nousin ylemmäksi, suutelin hänen kasvojaan ja korvalehtiään. Poika voihki hiljaa, kosketus tuntui niin hyvältä.

Emmin mitä tehdä, jatkaako vai lopettaako. Lopetin — rakastan enemmän nuppuja kuin kukkia — ja poika lähti pois. Suutelimme erojaisiksi, mutta en pitänyt siitä, että hän kosketteli kielellään etuhampaitani. Ne ovat kuluneet, eikä minun vikojani saa huomata. Olisin halunnut pitkän imuisan huulisuudelman, sellaisen kuin Tobias antaa. Olin silti onnellinen koko yön, mutta aamulla hurma haihtui. Kun tapasin pojan uudestaan, mietin mitä ihmettä olin nähnyt hintelässä likinäköisessä nuorukaisessa.

Jos Tobias tanssii nyt tavernassa samalla tavalla jonkun kanssa, minä raivostun — kunhan saan tietää siitä. Ensin suutelen, sitten sätin.

Monesko valvottu yö mahtaa olla menossa? Yritän ajatella leppoisasti hiljaista ja avaraa kesäpäivää, mutta vain yksi ajatus mahtuu mieleeni: missä Tobias viipyy? Miten viidenkymmenenviiden viisauden etsimiseen voi kuluttaa yli kolme vuotta, kun muut laakson miehet ovat palanneet vuoden päästä? Sitä paitsi Tobias halusi tulla luokseni heti kun se olisi mahdollista. Hän suunnitteli tekevänsä nopeusennätyksen ja sanoi, että hän oli miettinyt valmiiksi puolenkymmentä viisautta, joita hän oli keksinyt kalastaessaan tai vuorilla kulkiessaan. Hän oli noudattanut sääntöjä: Ne viisaudet kirjaat, jotka löydät matkalla, poissa kotikylästä. Tosin kalaretki kesti vain päivän, mutta silti. Ja nyt hän on unohtanut kaiken, ainakin minut! Tietäisinpä mikä hänestä on tärkeämpää kuin rakastetun luo pyrkiminen.

Vanhenen käsiin. Olen kolmenkymmenenyhden ja vasta morsian. Muut ikäiseni naiset ovat jo monen lapsen äitejä, ja minä vielä odottelen sulhastani kuin nuori neito. Eipä silti, äitiys pelottaa. Sillä ei ole kiirettä, mutta yhteen menemisellä on. Iho rypistyy, kaulanahka alkaa roikkua, tukka ja muut karvat harmaantuvat. Harmaahäpyinen morsian! Onko minun pyydettävä Tobiasta sulkemaan silmänsä lähestyessään pikkuruista peltoa, jota hän aikoo kyntää?

Miten osuva sana: KIUKKU. Se on tarkka ja tiukka kuin jyrkkä, kapea kiemurapolku, jota kuljen yksinäni ylöspäin. Kun tulen kukkulan huipulle, lipeän ja putoan kunnes osun oksaan ja jään roikkumaan taivaan ja maan välille. Juuri niin avuton, turvaton, pelästynyt ja suuttunut olen Tobiasta odotellessani. Ja minulle annettiin nimeksi Ilona! Se sopisi rohkealle, tyytyväiselle ja hymyilevälle naiselle, jollainen minä en ole. Hämmästyn kun näen peilistä itseni, rinnat, vyötärön, lanteet. Joka kerta odotan katsovani keskenkasvuiseen, murjottavaan tyttöön, jolta letit on leikattu. Silmät, jotka kohtaan, ovat vakavat, murheelliset.

Tuuli vinkuu ja paukkuu nurkissa. Mustekynä rapisee paperilla, mutta se ei voita tuulen vimmaa. Oikeastaan päiväkirjani sivujen pitäisi olla sudenhetken siniset ja musteen hiilenmustaa, kipakkaa. Jäljen tulisi olla ytyä, kuin huutoa, jotta kirjoittaisin kaiken kuonan pois ja saisin nukutuksi. Aamulla pitäisi herätä virkeänä opettamaan lapsia.

Mikä talvi! Sataa usein, tänäänkin koko päivän. Luokan ikkunat olivat huurussa, lapset painoivat nenänsä rautuihin ja piirtelivät niihin rasvaisilla sormillaan. En raaskinut kieltää, kun tiesin että he olisivat halunneet ulos ja että kotona äidit kieltävät ainakin piirtelemisen. Sitä paitsi minäkin olisin halunnut yhtyä leikkiin, mutta sain pidätellyksi itseni siitä. Onkohan lapsellisuuteni hyvä vai huono ominaisuus?

Viihdyn lasten kanssa; ymmärrämme toisiamme. Kun suutun, he antavat sen anteeksi. Suutun helpommin kuin lapset, mutta näyttää siltä, että he ovat oppineet elämään kiukkuni kanssa, he hyväksyvät minut. Ehkä he käsittävät, että rakastan ja arvostan heitä omalla tavallani. Vai tunnenko kateutta? Ei, vaan sääliä tai ehkä myötätuntoa, sillä lasten elämä on kovaa, he ovat aikuisten armoilla.

Tänään mietimme yhdessä, missä kylämme sijaitsee ja miten elämme. Ällistyttävää miten toiset lapset huomaavat ja tietävät kaiken, toiset tuskin löytävät eksymättä kotiinsa. Minulla on suosikkioppilaita, kuten pienikokoinen, vikkelä ja nauravainen Kim. Hän ulottuu minua vyötäröön ja silti hän tajuaa miehisen viehätysvoimansa arvon. Hän saa etuoikeuksia nokkeluutensa takia. Jostain syystä lapset antavat senkin anteeksi, ehkä siksi, että luokassa on hauskaa, kun Kim ja minä sanailemme muiden, hitaampien yli.

Kim tiesi, että laaksossa on yksi kaupunki ja muutamia kyliä. Ylhäällä vuorilla kyyhöttää pari pientä kylää ja keskellä laaksoa virtaa joki. Valtavat vuoret varjelevat laaksoa kuin muhkeat jättiläiset, jotka voivat myös suuttua, mutta useimmiten ne myhäilevät eivätkä tahdo pahaa ihmisille eivätkä karjalle. Lapset tiesivät, että miehet ovat seppiä, kivenhakkaajia, rakentajia, paimenia tai hevoskauppiaita. Naiset osaavat hoitaa taloutta, värjätä lankoja, kutoa kankaita.

Minun äitini olisi halunnut kylän kauppiaaksi, mikä oli ennenkuulumatonta, yhtä mahdotonta kuvitellakaan kuin se, että joku laakson naisista hyppäisi hevosen selkään ja lähtisi maailmalle etsimään viisauksia. Raskas ja kiehtova seikkaileminen kuuluu vain miehille. Lapsena rukoilin hartaasti, että muuttuisin pojaksi ja pääsisin matkaan, mutta minään aamuna siitä ei ollut merkkiäkään. Odotin aamuja kauhulla ja innolla, Jumalahan oli luvannut vastata jokaiseen rukoukseen. Nyt ymmärrän, etten niinkään halunnut pojaksi kuin päästä pois, pois kotoa.

Lapset tiesivät senkin, että laakson ihmiset osaavat laulaa ja kertoa tarinoita. Ilman niitä ei tulla toimeen, ne ovat kuin aurinko ja kuu. Ihania ovat juhlat öisten tulien äärellä tähtitaivaan alla, kun joku miehistä palaa viisauksineen kotiin pitkältä matkaltaan, sukii hevosensa, panee pois kuluneen takkinsa, pukeutuu uuteen ja alkaa kertoa tarinoita siitä mitä on nähnyt. Muistikirja, jossa on vaaditut viisikymmentäviisi viisautta, viedään kylän arkistoon koulutaloon muiden kirjojen joukkoon. Sen jälkeen viisauksia ei muistella, vaan poika, joka on matkallaan muuttunut mieheksi, alkaa laulaa ja kertoa maikoistaan. Silloin hänen kokemuksistaan tulee laakson omaisuutta. Uudet tarinat painautuvat pehmeästi entisten tarinoiden päälle. Siitä syntyy väkevä humus.

Kukaan muu ei tunnu lueskelevan kerättyjä viisauksia kuin minä, vaikka kirjat ovat kaikkien saatavilla. Niiden arvoituksellinen kuivakkuus kiehtoo. Äskettäin luin kaksi sataa vuotta vanhan viisauden, joka toteaa: Hyvät asiat ovat harvinaisia. Pohdin, mitä kirjoittajalle oli tapahtunut. Oliko marhaminta katkennut, puukko kadonnut ja vesi kastellut viimeiset kuivat sukat vai oliko hän päin vastoin saanut kiinni hauen vonkaleen, virittänyt tulen kaukaiseen joen rantaan ja koti-ikävissään katsellut samaa kuuta, joka valaisi hänen rakastettunsa ikkunan? Mies ja hänen morsiamensa ovat jo muuttuneet mullaksi, mutta lause elää tuoreena edelleen.

Lapset tuntuvat tietävän tarkkaan, että pojista tulee miehiä vain maailmalla ja että sulhasen on lähdettävä matkaan, kun kantapäiden kutina muuttuu sietämättömäksi. On tiedettävä, että täytyy lähteä; kaikki ovat lähteneet, mutta kaikki eivät ole palanneet. Kerrotaan niistä, jotka jäivät sille tielleen, naivat vierasmaalaisen, vaikka kotona oli morsian, tai tuulet tuovat tiedon, että jotkut kuolivat, hukkuivat tulviin tai tulivat ryöstetyiksi ja tapetuiksi. Toiset taas palaavat kotiin, mutta vaitonaisina, ja elävät kuin varjot. Iloinen poika on lähtenyt toiveikkaana, mutta palannut muistikirja puolillaan viisauksia, puhumatonna. Kun pojaksi jäänyt mies palaa takaisin, koko kylä on neuvoton. Morsian parahtaa itkemään, häät peruuntuvat, mies-poika jää vanhempiensa luo asumaan, askaroi mitä askaroi, kenties norkoilee kyläkaupan pihassa piippua poltellen. Olen lukenut puolillaan olevia kirjoja ja miettinyt, mitä tarkoittaa: Taivas, tähdet, kauneus, huimaa, huimaa, putoan… Niin kirjoitti Tuomas,