Punainen neiti ja muita salaisuuksia

By Liisa Mäntymies

Leskeksi jääneen Ebban naapurissa asuu salaperäinen, aina punaiseen pukeutuva nainen, joka täyttää Ebban mielen villeillä kuvitelmilla. Millaista elämää kyntensä karmivan täydellisesti lakkaava nainen oikein elää? Todellisuus on lopulta kaukana Ebban kuvitelmista. Arvoituksellisen novellikokoelman henkilöt kätkevät salaisuuksia, verhoutuvat puolitotuuksiin ja elävät kaksoiselämää. Tragikoomiset tarinat vievät virkistäville matkoille niin Helsinkiin, Kairoon kuin Italian Recanatiinkin.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 1, 2022
• ISBN: 9788728425329

Book preview

Punainen neiti ja muita salaisuuksia

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2000, 2022 Liisa Mäntymies and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728425329

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Omistettu Hillevi ja Merek Lipsonille

Kiitän Italian Kulttuuri-instituuttia ja Recanatin kaupunkia novellin tilaamisestaG.Leopardin 200-vuotisjuhlan antologiaan; niin syntyi Jos kohtaat enkelin.

Punainen neiti

Niin paljon tapahtuu kun

kukaan ei katsele

kenties siksi että

kukaan ei katsele…

Robert Bly

Ebba Lönnqvist heräsi varhain, pesi ikenet ja proteesin. Hiuksia ei tarvinnut kammata, ne oli leikattu aivan lyhyiksi. Hän piti poikatukkaa, joka oli sekä helppohoitoinen että korosti kaunista kallonmuotoa. Sitten Ebba pukeutui trikoomekkoon, joka myötäili liikkeitä, puuvillavaatteissa kainalot tuppasivat kiristämään kun kättä nosti, varsinkin jos oli sattunut lihomaan kilon tai pari. Vielä kun saisi kupin kahvia, voisi suunnitella mihin ryhtyä, Ebba ajatteli.

Pannako pasianssia – taikuria, neljää maata, ehkä jääpuikkoja – vai soittaako Alinalle? Ei, ne valittelut osattiin ulkoa, jutut sokeritaudista sekä lapsista, jotka unohtivat äidin. Ebba ei käsittänyt Alinaa, hyvä vain jos lapset elivät omaa elämäänsä. No, toisinaan poikaa tuli ikävä, lähteä nyt Amerikkaan asti, kun muille autonasentajille riitti Ruotsi. Eipä silti, hyvin poika siellä pärjäsi, yleni pääluottamusmieheksi, hänessä oli samaa suuruudenhulluutta kuin isässään, rauha hänen sielulleen. Myös aviomiestä oli kunnianhimo riivannut, mutta mitäs kun kerran kantti kesti, poliisipäällikkönä se kuoli ja sai komeat hautajaiset, torvisoittoa ja sinivalkoiset kukat.

Ja tyttärestä tuli lastenlääkäri, mutta sille eivät vanhankansan kasvatuskonstit riittäneet, lapset saivat kiukutella mielin määrin, ei neuvottu että niin metsä vastaa kuin sinne huutaa. Tytär asui lähistöllä ja aina kun sieltä soitettiin, oltiin jotakin vailla, jollei muuta niin lapsenlikkaa. Mutta mielellään Ebba lähti nauttimaan lastenlasten seurasta; mummille he eivät kiukutelleet.

Ebban naapurissa oli pieni kerrostalo, oli mukava seurata mitä ihmiset puuhasivat. Mutta tänään siellä oltiin hiljaa. Ainakaan Suomen Pankin valuutanostajan ikkunoissa ei näkynyt liikettä, eronnut rouva oli muuttanut miesystävän luokse ja kun vuokralaista ei löytynyt, asunto seisoi tyhjillään; ihmispolo maksoi vuokraa tyhjästä. Samaa kuin viskaisi seteleitä ikkunasta, huokaili Ebba ja yritti ymmärtää, miten oli mahdollista, ettei Helsingin kokoisesta kaupungista löytynyt hyyryläistä. Sota-aikana valuutanostajian huoneistoon olisi majoitettu karme jalaisperhettä.

Keskikerroksen ikkunat oli peitetty, Maukoset lähteneet lomalle, mutta kotona ollessaan isäntä rakensi tandemia, jonka toinen ohjaustanko katsoi itään, toinen länteen– kuinka pyörällä ajettiin, sitä Ebba ei käsittänyt. Tai mies kiiti rullaluistimilla pitkin katuja tai ajelutti auton lavalle rakennettua telttasaunaa tai keräsi voikukkia saaviin kotiviiniä varten. Ja vähän väliä tuli lehtimiehiä Maukosta haastattelemaan; naurunremahdukset kuuluivat sisälle asti. Vaimoa ei juuri näkynyt paitsi työstä palatessa ostoskasseja kantaen, lapset sen sijaan pyöräilivät harrastuksesta toiseen.

– Keskikesän vaimeus, ajatteli Ebba. – Niin tulppaanit kuin vuohenjuuretkin ovat kuihtuneet, kirjosiepot lopettaneet liverryksen ja naapurit poissa. Tulisipa syksy! Alakerrassa sentään oli talonmies kotosalla sekä nainen, joka asui pääty-yksiössä. Punaiseksi neidiksi Ebba häntä kutsui, vaikka oli käynyt katsomassa kilvestä nimen: Saarela. Naimaton se on, ei leski, ei eronnut, ei avoliitossa. Eikä sillä ole kavaljeeria. Kolmenkymmenen, mieluummin yli kuin alle.

Punainen neiti oli muuttanut taloon talvella, mutta Ebba ei ollut nähnyt muuttokuormaa; vieläkin harmitti että kummipojan häät osuivat samalle päivälle. Kuormasta olisi voinut päätellä tyylin ja harrastukset, lukiko nainen kirjoja vai katsoiko videoita, oliko hänellä perityt huonekalut vai uudet ja kaupasta ostetut. Selvästikin neiti kävi töissä, koska maanantaista perjantaihin valo syttyi seitsemän maissa, ja vähän ennen kahdeksaa hän lähti. Sillä tavoin tehtiin tuhansissa kodeissa, ei siinä mitään merkillistä, mutta neidissä itsessään oli: aina kirkkaanpunaiset vaatteet, punainen päähine, ulsteri, sukat, nahkasaappaat, käsineet, laukku. Kesällä ulsterin korvasi kevyt punainen jakku ja saappaat vaihtuivat punaisiin avokkaisiin. Koskaan neiti ei astunut ovesta ulos verryttelypuvussa tai hiihtohousuissa, vaan huoliteltuna, meikki tuoreena ja kynsilakka säröttömänä. Se hipoi täydellisyyttä ja tuntui kammottavalta.

Punaisella neidillä ei käynyt vieraita, senkin Ebba tiesi. Seitsemän kuukauden ajan Ebba oli seurannut neitiä, mutta kukaan ei ollut tullut visiitille – perunakauppiasta ja vappumerkkien myyjää ei laskettu vierailijoiksi. Viihtyy kai itsekseen, ei sen kummempaa, päätteli Ebba, mutta ei uskonut selitystään. Jotakin outoa neidissä oli, ja Ebba yritti miettiä mitä. Luonnoton, niin juuri, kuin posliininukke. Juoksisi joskus, itkisi tai harmistuisi edes.

Kerran Ebba osui yhtä aikaa lähikauppaan neiti Saarelan kanssa. Ebba keksi asiaa hyllyille, vaikka ostokset oli tehty ja lasku maksettu. Hän seurasi neitiä, joka pani kärryyn makaronipaketin ja jauhelihaa. Ahaa, makaronilaatikkoa, osaa tehdä ruokaa, ei hanki valmistaa. Vai säästääkö se rahaa?

Sitten neiti otti maitotölkin ja edellispäivän leipien joukosta setsuurin. Jaaha, säästölinjalla.

Muuta neiti Saarela ei ostanutkaan. Ebba meni perässä samaan kassajonoon. Neiti otti esille kukkaron – käyttää oikeita seteleitä, ei muovikortteja. Mutta kukkaro ei ollut punainen eikä ehytkään, vaan tummanruskea ja nuhjaantunut, kulmista rikki.

– Joku särö sentään, ajatteli Ebba.

Neiti Saarela kysyi, paljonko ostokset tekivät. Silloin Ebba kuuli ensimmäistä kertaa neidin puhuvan. Luoja mitä piipitystä! Suu on pieni ja hehkuva kuin ahomansikka.

Myyjä sanoi summan, neiti laski rahojaan ja kysyi sitten:

– Onko teillä savukkeita, oikein vahvoja?

– Jestas, meinaako se polttaa? ihmetteli Ebba.

– Käykö Camel?

– Paljonko maksaa?

Myyjä sanoi summan ja neiti mietti.

– Otan yhden paketin.

– Sille tulee herravieraita, arveli Ebba.

Kotona hän asettui ikkunan ääreen, siemaili kahvia ja katsahti välillä punapukuisen neidin ovelle; kukaan ei tullut, ei koko iltana. Kasvoja pestessään Ebba äkkäsi: ehkä se osti Camelia leikkiäkseen, että vieraita oli tulossa.

Mutta Ebba oli väärässä. Konttorityöntekijä Irja Saarela – juoksutyttö siis – oli saanut lainan yksiötä varten, eleli säästäväisesti, mutta ei tinkinyt ulkonäöstä. Äiti oli opettanut, että puhtaat alusvaatteet piti vaihtaa aamuisin, jos tulee vaikka kolari. Kyllä vainajankin sopii olla siisti, oli äiti sanonut.

Neiti Saarelalta puuttui mies, kuten Ebba tiesi, mutta sitä hän ei tiennyt, että neiti kaipasi seuraa, kävi kerran viikossa kirjastossa lukemassa henkilökohtaista-palstaa; hän ei raskinut tilata lehteä pelkän palstan takia. Useat ilmoitukset houkuttelivat, mutta neiti ei rohjennut vastata niihin, jotka kiinnostivat eniten, ja vaatimattomiin taas ei viitsinyt. Hyvää kannatti pyytää, vaikkei saisikaan, oli isä sanonut. Isä tiesi mistä puhui, haaveili koko ikänsä Lapin lohista, mutta ei saanut lähdetyksi.

Hei sinä 18–40 v. ehdott. pitkätukkainen tyttö. Tule ystäväksi luotett. 40 v. työssäk. poikamiehelle, sanottiin eräässä ilmoituksessa ja vaikka neiti Saarelalla oli pitkät hiukset, häntä suututti, että joku julkeni vaatia sitä.

– Itse se on tietysti kalju, hän ajatteli.

Joku toinen kirjoitti: Täällä juoppo, tosikko, työtön, sulkeutunut, sivistymätön, väkivaltainen, epärehellinen, ruma, köyhä keski-ikäinen hamppi. Haluaa tut. hempeään ja hehk. naiseen. Ensin Irjaa nauratti, mutta sitten hän tajusi: kuvailu oli piinallisen tosi. Irja Saarela etsi komeaa, rikasta, ystävällistä, hellää, huumorintajuista miestä ja oli varma, että vaisto sanoisi milloin oikea osuisi kohdalle. Vihdoin häntä onnisti: kolmikymmenviisivuotias johtaja kertoi juuri siitä mitä Irja toivoi. Ilmoitus oikein ponkaisi esiin ja silloin tiesi, että oli aika kopioida teksti vihkoon, mennä kotiin ja ryhtyä laatimaan vastausta.

Kymmenen päivän kuluttua tuli vastaus. Se oli koneella kirjoitettu kirje, joka oli pantu fiksusti vaaleansiniseen kirjekuoreen, ei ruskeaan eikä valkoiseen. Mies lupasi saapua seuraavan viikon perjantaina, mutta toivoi että Irja, mikäli mahdollista, lähettäisi sitä ennen oman valokuvansa.

Mies kertoi, että vaimo oli kuollut muutama vuosi sitten ja että sen jälkeen elämä oli muuttunut ankeaksi eikä mies ollut uskaltanut lähestyä ketään, mutta nyt halutti jo yrittää. Hän oli suuren firman toimitusjohtaja, joten näissä asioissa, kai neiti käsitti, oli hyvä toimia diskreetisti. Tosin johtaja kirjoitti diskrettisti, minkä Irja huomasi, kun etsi sanaa hakuteoksesta, mutta jäi miettimään pitikö erehdykseen kiinnittää huomiota vai ei. Jos suhde kehittyisi myönteiseen suuntaan, johtaja tuumi, elämä voisi hymyillä jälleen, sillä erämaamökki odotti Lapissa tai jos arvon neitiä halutti, vietettäisiin joulu Floridassa. Mies arvosti myös koti-iltoja, ystävätär saisi saunan jälkeen kuivatella takkatulen ääressä hiuksiaan, hän kaataisi itselleen lasillisen konjakkia ja polttelisi muutaman savukkeen, pääasia että ne olivat vahvoja.

Irja Saarela vei matot tuulettumaan, pesi lattian, vaihtoi puhtaat lakanat ja pyyhkeet, jotta asunto tuoksuisi raikkaalta, osti kimpun tulppaaneja sekä paketin Camelia. Sitten hän kävi suihkussa, sytytti kynttilän palamaan – toivottavasti vieras ei huomaisi, että se oli jäänyt joulusta – ja odotteli, odotteli.

Kymmenen aikaan illalla Irja tiesi, ettei johtaja tulisi. Suretti kovasti, mutta sitten hän otti unilääkettä ja nukkui sekä lauantain että sunnuntain, maanantaina onneksi pääsi jälleen töihin. Lähetyksiä kiikuttaessaan Irjalla oli aikaa pohtia sulhoa, joka katosi ennen kuin oli ehditty tutustua. Hän mietti Lappia ja Floridaa, joita sulhanen oli väläytellyt, ja varoi kyyneleitä, jottei meikki tuhriintuisi.

Irja Saarela mietti johtajan käyttäytymistä, mutta ei keksinyt sille syytä. Hän ei koskaan saanut tietää, ettei Kustaa Hirvilammi ollut kolmenkymmenenviiden vaan