Tyttö ja minä

By Kati Kanto

Teos kertoo 15-vuotiaan Mirrin ja kuusikymppisen Helmin yllättävästä kohtaamisesta. He lähtevät salaa matkalle Italiaan, jossa joutuvat molemmat vastakkain oman menneisyytensä ja elämänsä kanssa.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jul 22, 2022
• ISBN: 9789528065791

Kati Kanto

FT Kati Kanto on äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, joka on julkaissut aikaisemmin kolme runoteosta, kaksi romaania ja yhden kertomuskokoelman.

Book preview

Tyttö ja minä

Nimiösivu

Valmistusmerkinnät

Tyttö ja minä

Kati Kanto

Kannen kuva: Kati Kanto:2020, öljyväri

Kannen taitto: Hanna Kanto

Tyhjyys oli silloinkin ja me valloitimme sen. Mutta välissämme on edelleen hiljainen suviseurakenttä ja niin paljon menneitä sanoja, joita ei ole sanottu.

Lähden kävelemään. Kioskissa myydään punaisia tikkareita ja turkinpippureita. Menen jonoon. Narskutan turkinpippuria ja kävelen.

Kannan lasista häkkiä käsissäni, pelkään pudottavani sen. Laatikon terävät reunat painavat kämmeniini punaiset jäljet. Lasisessa häkissä nauraa kaksi pientä kaninpoikasta, niillä tuntuu olevan kiire aamupesulle.

Kahvion takaa astuu esiin pieni tyttö, jolla on päällään sokerinvärinen esiliina, pitsi helmeilee alapuolella. Kävelen, jotta en säikyttäisi häntä. Haluan hänen pysyvän näkyvillä, että näen hänet koko ajan, että en tuntisi itseäni niin yksinäiseksi. Ehkä yksinäisyydestä on tullut minulle jo tavaramerkki, jonka voisin ripustaa puserooni, mekkooni, joka puolelle kehoani. Tuntuu, että kannan valtavaa plakaattia käsissäni, näkymätöntä sellaista. Plakaatissa lukee, että olen yksinäinen.

Eteenpäin työntyvän jonon pää ei ole missään. Olen jonossa enkä näe ketään, en mitään.

Kello alkaa olla jo neljä aamuyöllä. Olenko todellakin kävellyt täällä niin kauan? Näyttää siltä, että kaikki ovat menneet nukkumaan. Valot loistavat asuntoautojen ikkunoista ja vaunuista leijailee ihana kahvin tuoksu. Mitä, ovatko ihmiset jo heränneet?

1

Elokuun aurinko on koulun aurinko.

Se oli päivä, jolloin en muistanut sanaakaan englantia. Vaikka olin opiskellut sitä jo kuusi vuotta.

Tummat hiukset, vihreät silmät. Egyptistä, oli opettaja sanonut.

Heidät oli laitettu istumaan peräkkäin. Make, oikealta nimeltään Marcus Petrelius. Pojan pulpetilla oli värikäs, pieni, pyöreä kivi. Se oli kaunis: tummanvihreä, jossa oli sinisiä pilkkuja. Kuin pikkulinnun muna, mietin.

Kun tunti loppui, sieppasin laukkuni ja menin hänen viereensä. Laitoin kiven vierimään hitaasti hänen pulpetillaan.

- Miks sulla on tämä?

- English please.

Make ei katsonut minua. Hän tunki läppäriään laukkuunsa vaivaantuneen näköisenä.

- Ai ekkö sie osaa suomea? naurahdin

Kyllähän se osasi. Tunnilla oli selvinnyt, että Make oli käynyt Helsingissä jo kaksi vuotta koulua. Nyt hän olisi joillakin äikän tunneilla vielä S2-ryhmän mukana, muuten luokan mukana normaalisti.

- Minulla Egypti kiviä. Kerään, hän sanoi tuskin katsomatta minuun.

- Ai jaa! Mielenkiintosta, sanoin.

Menimme käytävään.

- Miksi te lähditte Egyptistä? Vai haluakko kertoa?

- Koptikristitty. Tiedät?

Make kiersi toisinaan vaikeat taivutusmuodot.

- En, mutta voin kattoa googlesta, vastasin.

Kotona tutkin asiaa wikipediasta. "Koptilaiskristityt ovat pysyneet erottautuneena ryhmänä islamilaisessa Egyptissä ja Egyptin muslimiväestöstä poiketen he eivät yleensä pidä itseään arabeina.

Begoña Dobon ja muiden tutkimuksen (2015) mukaan koptit ovat geneettisesti läheisiä muiden egyptiläisten kanssa, mutta eivät ole sekoittuneet arabien kanssa yhtä huomattavasti vaan ovat pysyneet eristäytyneempänä, ja ovat täten mahdollisesti suoremmin muinaisten egyptiläisten jälkeläisiä ilman ulkoisia vaikutteita perimäänsä."

Make ei ollut kertonut minulle enempää, sanonut vain, että uskonnon vuoksi heidän piti muuttaa pois. Ehkä asia oli vielä liian arka tai sitten hän ei vain jaksanut siitä puhua. Ajattelin, että kysyn häneltä siitä myöhemmin.

Ensimmäinen koulupäivä oli kirkas ja läpikuultava kesäyö, kevyt usva karpalosuolla.

Sinä olet pehmeä yö, kesäaamun valo, kastehelmi, ukkosmyrsky, hento vanamo katajan alla, liukas kivi sädehtivässä virrassa, sinä olet lumipyryssä kahlaava vino hahmo, pelastus." Olin täynnä runoja, vaikka koulua oli käyty vasta kaksi viikkoa.

Tiesin, että mulla ei ollut paljonkaan mahiksia. Sari. Se oli kaunis. Mitä lyhyenläntä olemukseni painoi Sarin upean kropan rinnalla? Kun olimme liikuntatunnilla uimassa tai salilla, se käski kaikkien katsoa sen hirveitä läskejä, varmaan tarkoituksenaan saada muut tuntemaan itsensä lihavaksi. Ja sellaiseksi me itsemme tunsimmekin, ainakin mie katsoessani Saria. Sillä oli tapana seistä takapuoli pystyssä käsiseisonnassa altaan matalassa päässä. Sitten se pälyili kloorivettä suustaan pärskien lähellä parveilevia poikia.

Mietin, mitä voisin hänelle sanoa, mitä ehdottaa, sillä ei täällä Rovaniemellä liikaa mahdollisuuksia ollut. Vaikka olihan täällä hyvätkin puolensa. Vaarat ja joet, missä uida, meloa ja hiihtää. Poroja ja joulupukki.

2

Koulupäivä oli raskas. Sain seiskan bilsan kokeesta, äikän kirjoitelmasta kahdeksan plus. Yleensä molemmista tuli vähintään ysiä.

Tuuli vinkui korvissani, kun poljin vastatuuleen kotiin päin. Maitohorsmat helottivat aniliinina pyörätien varsilla, mutta en jaksanut niitä sen enempää ihailla. Lukitsin pyörän autotallin seinustalle.

Sisällä oli hiljaista. Kodin tuoksu. Kaikki, mitä tässä kodissa on. Äiti, joka oli mennyt taas reissuillensa, työmatkalle Intiaan. Äiti, joka välitti sisustustavaroita. Köyhät naiset kutoivat ja äiti myi heidän tuotteitaan Suomessa. Se oli eräänlaista reilun kaupan toimintaa. Tosin ei niin reilua meitä lapsia kohtaan, sillä äiti oli reissuillaan yleensä vähintään viikon. Matkat eivät olleet ilmaisia niihin maihin, joihin hänen tuli matkustaa: Intia, Pakistan, Kiina, Nepal.

Isä oli arkkitehtitoimistossaan aina vähintään neljään. Pikkusiskoni, Amanda viisi vuotta, oli tarhassa, isoveljeni Armas jo omassa asunnossaan Oulussa. Hän oli päässyt opiskelemaan tuotantotaloutta terävää matikkapäätään käyttämällä.

Halutti heittää laukku