Murenia: Lupa olla minä

By Alina Kangas and Leila Pihlajaniemi

Junalla voi tehdä matkaa Pohjanmaalle, äidin 90-vuotispäiville, menneisyyden salaisuuksiin, omaan itseen tai vieressä istuvaan sisareen.

Murenia on kuvaus pinttyneistä lapsuudenrooleista ja sisarus-kateudesta. Kirjassa tutkitaan naisen näkökulmasta viisikymmen-luvun velvollisuusjumalanpalvelun ja tunnekylmyyden vaikutusta seuraavaan sukupolveen. Päähenkilö Sisko tutkiskelee ärtymyksensä syitä isosiskon seikkaillessa ravintolavaunussa, havainnoi maisemia ja matkustajia ja kirjoittaa kirjaa. Äiti odottaa tyttäriään pohjalaisessa kylässä muistellen menneitä ja pyöritellen taikinaa.

Matkan jälkeen jotain on muuttunut, äitiä voi ymmärtää uudella tavalla, sisaren kanssa voi olla ystävä ja omien tunteiden kerroksista voi paljastua yllättävää energiaa.

Kirja on tarkkanäköistä ja rehellistä itsetutkiskelua, ympäristön ja ihmisten konkreettista havainnointia, jota sävyttää leppoisan humoristinen ote.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Sep 21, 2020
• ISBN: 9789528014386

Book preview

Totuuksia on monia ja ne vaihtavat luonnettaan kaiken

aikaa. Totuudet joutuvat ristivalaistukseen, ne vanhenevat

ja suhteutuvat, ja ymmärrys muuttaa niitä jälkikäteen.

(Eeva Kilpi, Sininen muistikirja 2019)

Sisällysluettelo

OSA 1: Raiteilla

1. Luku

2. Luku

3. Luku

4. Luku

5. Luku

6. Luku

7. Luku

8. Luku

9. Luku

10. Luku

11. Luku

12. Luku

13. Luku

14. Luku

15. Luku

16. Luku

17. Luku

18. Luku

19. Luku

20. Luku

21. Luku

22. Luku

23. Luku

24. Luku

25. Luku

26. Luku

OSA 2: Kakkua ja salaisuuksia

27. Luku

28. Luku

29. Luku

30. Luku

31. Luku

32. Luku

33. Luku

34. Luku

35. Luku

36. Luku

37. Luku

38. Luku

39. Luku

40. Luku

41. Luku

42. Luku

43. Luku

44. Luku

OSA 1

Raiteilla

1

JUNA Rovaniemelle lähtee raiteelta kahdeksan! kaikuu kuulutus.

Aseman kello on minuuttia vaille, konduktööri nousee jo junaan. Puristan oven tahmeaa metallitankoa ja nostan jalkani askelmalle juuri kun leopardikuvioisen takin helmat pelmahtavat laiturin päähän. Juokse, juokse, jupisen puoliääneen ja luon anteeksipyytävän katseen junan ikkunoihin. Odottakaa!

Junakin ymmärtää, ettei Maijua voi jättää.

Työnnän ärtymykseni vatsan pohjaan, jonne se painuu lähettelemään nipistelyjä ja närästyksiä. Tukistan itseäni: asennetta! Edessä kuusi leppoisaa tuntia junan halkoessa lakeuksia, siinä ehtii rupatella siskon kanssa. Jakaa ilot ja surut.

Äiti alkoi odottaa kuolemaa jo kahdeksankymppisenä, mutta turhaan hätäili, yhdeksänkymmentä vuotta on sydän pumpannut. Hän suostui taivuttelun jälkeen järjestämään juhlat, kun selitimme, että kyläläiset pitävät ylypiänä, jos eivät pääse kakkukahville.

Maiju huomaa minut ja heiluttaa kättään. Heilautan takaisin.

Siinä hän on, isosisko, vahvana runsaana hajuvedelle tuoksuvana.

Kiva nähdä, sanon ja halaamme pikaisesti.

Olenko myöhässä? Autatko vähän.

Nostamme painavan matkalaukun yhdessä junaan. Mukana on todennäköisesti kemikaalikaupassa myymättä jääneitä ihovoiteita, hiustenvärjäysaineita ja eliksiirejä jaettavaksi minulle, äidille, vieraille. Toivottavasti hän ei innostu värjäämään äidin hiuksia. Kahdeksankymmenvuotisjuhliin hän värjäsi ne vahingossa mahonginpunaisiksi, osuuskaupalta tilattiin ruoan kotiinkuljetus kuukausien ajan. Maijulla on ideoita ja energiaa, hän haluaa jakaa hyvää naisille.

Juna tuoksuu lähdönraikkaalle, puhdistusaineille, keinokuiduille, appelsiinille ja sisupastilleille. Matkustajat ovat tuoneet vaatteissaan marraskuun kirpeyden. InterCity-junan ylätason matkaajat tuijottavat meitä vaitonaisina, kun huohotamme varatuille paikoillemme. Katseet tuntuvat syyttävän meitä lähdön viivästyttämisestä. Anteeksi, anteeksi. Maiju yrittää nostaa matkalaukkua ylös hyllylle, mutta se on liian painava.

Voi anteeksi, voitko auttaa, hän sanoo vieressä istuvalle kaljupäälle. Mies nousee mielevän näköisenä. Maiju saa ihmiset tuntemaan itsensä erityisiksi ja palvelemaan mielellään. Joillakin on sellainen taito. Siitä tulee iso show. Matkalaukku on niin paksu, ettei se mahdu hyllyn ja katon väliin. Maiju pähkäilee miehen kanssa kuin suurtakin ongelmaa. Laukun voisi viedä vaunun päädyssä olevaan säilytykseen, mutten viitsi puuttua. Huomaavat lopulta itse. Rojahdamme istumaan, Maiju ikkunan viereen.

Kauhea hiki, hän puuskahtaa posket punaisina.

Juna liukuu lähtöön. Riisun kengät, järjestän romaanin ja vesipullon edessä olevan tuolin takataskuun ja painan penkkini selustaa taaksepäin samalla varmistaen, ettei se häiritse takana istujaa. Maiju kaivaa peilin, heilauttaa hiuksiaan ja alkaa korjailla meikkejä. Edessä olevalla penkillä istuu teinejä, ponihäntätyttö lukee japanilaista sarjakuvakirjaa, pojalla kuulokkeet korvilla. Pää heiluu hevimusiikin tahdissa, räminää ei voi olla kuulematta. Takanamme mies ja nainen juttelevat hiljaa. Hieman kauempana takana istuu joukko naureskelevia, silmälasipäisiä miehiä siisteissä paidoissa ja solmioissa. Insinöörejä. Ukkomiehiä, sen erottaa katseista, kiinnostuksesta tai sen puutteesta, pukeutumisesta ja sormuksen jäljistä nimettömässä. Kaljupää tutkii Iltalehteä, jonka sivulla pullistelee valtavan lihava mies, kuvan vieressä sama mies kutistuneena. Laihtui 50 kiloa! huutaa otsikko.

Asemalla jököttävät paikallisjunat tuntuvat valuvan taaksepäin, kunnes alkavat vilistä silmissä. Maisemaan ponnahtaa Sanoma–talo, Finlandia–talo ja pian Linnunlaulun kallioseinämä. Kaivan junaliput laukusta ja ojennan toisen Maijulle. Hän sieppaa lipun, nojaa selkänsä penkkiin ja huoahtaa here we come, mommy!

Äiti oli sitä mieltä, ettei meidän olisi tarvinnut tulla, naurahdan. Kahvit parille naapurille olisi riittänyt, koko kylän ei kuulemma tarvitse tietää, miten vanha hän on.

Ei mennä, palataan takaisin, Maiju sanoo.

Jäädään Tampereelle! Vietetään kehoa hellivä viikonloppu Lapinlahden kylpylässä.

Hieno idea, ja remutaan yö Ilveksessä, Maiju innostuu.

Kuulutus rämähtää käyntiin. Hyvät matkustajat, tämä on InterCity–juna Rovaniemelle, pysähdymme seuraavilla asemilla: Riihimäki, Hämeenlinna, Toijala, Tampere - -. Junassa on ravintola. Sama ruotsiksi ja englanniksi.

Mukavaa vaihtelua tällainen junamatka marraskuun mustassa maisemassa, ynähdän.

Pitikin äidin syntyä vuoden surkeimpaan aikaan, Maiju kommentoi.

Häntä harmittaa kaikki. Liikkeessä joulumyynti tulossa ja kaikki tekemättä: suunnittelu, tilaukset ja tavarantoimitukset, kausiapulaisten etsintä, laskut ja paperityöt yötä myöden, kalenteri täynnä velvollisuuksia ja tärkeitä tapaamisia. Kaikki muu tärkeämpää kuin tämä matka.

Minua harmittaa marina, mutta yhdyn siihen, koska samanmielisyyden liitto houkuttelee. Lisään luetteloon vielä auringottoman kesän, sateisen syksyn ja päivien valottomuuden.

Mutta äiti sentään 90 vuotta!

Mieluummin olisin lähtenyt etelän aurinkoon kuin Jumalan selän taakse tuppukylään, jossa on vielä pimeämpää kuin Helsingissä eikä varmasti tapahdu mitään, Maiju kiteyttää.

Oman surkeutemme maksimointi naurattaa lopulta kumpaakin.

Eiköhän panna vähän zeniläisittäin, sanon ja Maiju huokaisee että joo.

En kyllä tarkoittanut kännykkää.

Ärtymys yhdistää, en tohdi pilata tunnelmaa tunnustamalla, että itse asiassa pidän joulusta. Valoista pihoilla, punaisista joulutontuista, kynttilöiden tuoksusta, koristelusta. Lapsuuden muistoista. Yhdessäolosta. Salaperäisestä jonkin odotuksesta.

Muistaakohan Maiju, miten vietimme jouluja äidin luona vielä aikuisenakin. Serkukset tykkäsivät olla yhdessä ja niin me aikuisetkin. Sitä kesti pari päivää. Tapanina jo lähdimme paikalliseen pikkukuppilaan soittamaan jukeboxia ja purkamaan jouluahdistusta. Äidillä oli mielipiteensä elämäntavoistamme, siitä ettemme pysyneet kotona siivoamassa ja laittamassa ruokaa lapsille, vaan meille olivat tärkeämpiä vieraat ihmiset, matkat ja joutavat harrastukset.

Maiju uppoaa viestiensä näppäilyyn. Kultakoristeisten trendilasien takana siniset silmät, vihreää luomiväriä siipenä kulmilla, hieman tuhruiset rajaukset silmien ympärillä. Poskipäässä ja silmän alla on varjostumaa, kuin mustelma. Kyllä, mustelma se on. En kysy, mistä hän on sen saanut, se olisi tungettelevaa. Huulet liikkuvat kuin hän puhuisi itsekseen. Hän on vanhentunut, hänelle on tapahtunut jotakin. Olemuksesta puuttuu tavanomainen rempseys. Siinä vajotessaan ristisanatehtävään kaksoisleuan värähdellessä hän on hellyttävä.

Siskokulta.

2

IHMETTELEN hetken jutustelun lopahtamista ja alan sitten tuijottaa maisemia. Juna pujahtaa Pasilan laiturien ihmistungoksen läpi ja pääsee vihdoin vauhtiin ja ulos kaupungista. Pian ohi vilahtaa Oulunkylä, Malmi. Kurkkaan, vieläkö Malmintorilla on se hauska koiratohtorin kyltti, Dogtori. Koivukylän tunnistaa HOASin punaisesta kerrostalosta, jossa asuin opiskeluaikana. Kaksitoista ääntä asuntolavaaleissa, poliittisen urani huippu, ja loppu.

Korso. Henna asui siellä Tapanin kanssa, saivat vauvan. Henna oli taideopiskelija, olimme sydänystävät, kunnes tiemme erkaantuivat syystä, jota en muista. Ehkä siksi, että vierastin Hennan ja miehensä boheemia elämää, viittä kissaa ja epäkäytännöllisyyttä. Tai siksi, että opinnot imaisivat minut.

Ystävyys olisi saanut jatkua, siinä oli jotakin aitoa. Puhuttiin syvälle käypiä asioita yömyöhät. Henna oli ensimmäinen, jolle saatoin purkaa häpeääni siitä, että olin vielä neitsyt. Henna ei ihmetellyt mitään, ei arvostellut ketään. Mutta minua ärsytti hänen tyylinsä, huoleton epäsovinnaisuus ja epäkäytännöllisyys. Hän ei välittänyt muiden asiakkaiden närkästyneistä katseista, kun vaihtoi lapsen kakkavaippoja ravintolan pöydällä. Vauvan kakka tuoksui hänestä suloiselle, eikö siis muistakin? Minua hävetti ja ärsytti sellainen piittaamattomuus. Vai olinko kateellinen? Helpompi oli joka tapauksessa liukua vähitellen omaan tuttuun järjestykseen.

Lapsena opin, että oleellisinta elämässä oli kaikenkattava pölypallojen kyttääminen ja neuroottinen lianpelko. Niinpä opiskelija–asunnossa pesin lattiat joka viikko ja kannoin patjat ulos joka toinen viikko. Luulin, että jos niin ei tee, alan haista tai patjaan tulee kirppuja.

Solukaveri katseli touhujani jonkin aikaa ja valisti lopulta, että ajan voi käyttää järkevämpäänkin, esimerkiksi luuhailuun opiskelijakuppilassa. Vähitellen uskalsin rentoutua, vaikka sisäinen ääni sätti laiskuudesta. Kestin sen, eikä soluasunnossamme enää pesty lattioita.

Onkohan äiti kuitenkin siivonnut? jupisen. Käskin hankkia siivouspalvelun, mutta ei se. On tietysti vienyt patjat ja matot pihalle, pessyt lattiat ja seinät ja ikkunat. Ennemmin kuolee kuin jättää hakkaamatta ja jynssäämättä.

Juttu keskeytyy, kun vaunun ovi rämähtää auki ja sisään vyöryy punakka ja kovaääninen pariskunta, joka jättää jäl-keensä vahvan viinan lemahduksen. Tallinnan laivalta, arvaan.

Tämä vaunu se on, minähän sanoin, että se oli väärä, ärisee nainen. Olisit uskonut.

Pullealla naisella on leveän tunikan alla legginsit, jalassa lenkkitossut. Mies huohottaa olutkeisinsä kanssa eikä kommentoi. Hän on miehiä, joilla ei ole ulkonäköpaineita. Housut pu-toamaisillaan pallomahan päältä, likainen tukka roikkuu silmillä, alahuuli törröttää kuin tyytymättömällä lapsella, parta leikattu joku viikko sitten, punotus ja verestys silmissä, imelä tyhjä katse.

Heidän kinastelunsa siirtyy vaunun takaosaan.

Mikä paikka? kuuluu vielä naisen kimeä ääni. Sulla on lippu. Vai joko ehdit hukata senkin?

Tässä se on, mies inahtaa.

Pariskunta asettuu paikoilleen ja rauhoittuu. Insinööriporukka naureskelee sisäpiiriläpälle kovaäänisesti. Takanamme istuva pari on syventynyt pohtimaan esimiehen puolueellisuutta ja kykenemättömyyttä käsitellä riita–asioita osastolla. Naapuripenkissä sihahtaa olutpurkki. Maiju on keskittynyt murjottamiseen, maisemat vilisevät, muistot niiden myötä.

Riihimäen haluaisin ohittaa nopeasti. Joka kertako se pitää muistaa, kun tästä ohi ajaa? Se ankea aamu asemalaiturilla tenttilukujen välissä. Takana yritys saada romantiikkaa, mutta saikin suttuista seksiä. Luonto ei ollut myötäillyt surkeaa tunnelmaani vaan kevätaurinko sulatti lumia ja ilmassa värisi kevään odotus. Nokkosperhonen oli herännyt horroksesta ja kuivatteli siipiään auringon lämmittämällä kiskolla. Vaikka oli vasta huhtikuu. Perhosen uhkarohkeus sykähdytti ja antoi lohtua. Toivo livahti minuun.

Keisarinviitta. Syreenikiitäjä. Heinähukka. Perhosentoukat ja kotelot. Kesäisin Jaakko ja isänsä keräsivät perhosentoukkia ja kasvattivat niitä lasipurkeissa, syöttivät pajun- ja koivunlehtiä, tiputtelivat vesipisaroita lehdille ja siivosivat kakat purkin pohjalta. Hartaasti seurattiin, kun toukka alkoi kutoa koteloa ympärilleen. Jotkut toukat kuoriutuivat loppukesästä, jotkut kotelot otettiin kylmästä jouluna. Perhosparat luulivat kesän tulleen, kuoriutuivat ja viettivät lyhyen elämänsä lentelemällä ympäri huoneistoa. Niihin aikoihin Jaakolla oli isä.

Mitenhän Jaakko pärjää nykyään porukoissa? mietin. Oliko tylyä jättää hänelle vain rahaa sen sijaan, että olisin valmistanut kunnon ruokaa? Mutta poika valitti, että teen aina kaalisoppaa, kun lähden matkoille tai kursseille. Ostakoon pitsoja, jos ei kaalikeitto kelpaa. Hän voi jo laittaa itsekin ruokaa, täysikäinen ihminen.

Kostean ilman, oluen ja rikin haju on pelmahtanut vaunuun Riihimäeltä uusien matkustajien myötä. Yksinäinen nainen takapenkissä joutuu luovuttamaan paikkansa lipun varanneelle. Ihmiset nostelevat laukkujaan ja puhuvat isoon ääneen. Vaunun uinuva tunnelma ei ole vielä tarttunut heihin. Maiju avaa vihdoin suunsa.

Saitko suojelusenkelin tuoduksi?

Tuolla se makaa telineellä vaunun eteisessä.

Sinnekö sen jätit? Joku varastaa.

Ketä se kiinnostaa? Arvaa, oliko raskasta raahata sitä. Ansaitsisin hyvityksen vaivannäöstä.

Tarjoan oluet ravintolavaunussa.

Maijun idea rivitalon pihalle asetettavasta patsaasta voitti ajatukseni hankkia äidille uudet matot. Olihan enkelissä ideaa, mutta en ollut täysin vakuuttunut, että äiti uskaltaisi pystyttää patsaan pihalleen. Ei naapureillakaan patsaita ole.

Maiju pyöritti asian niin, että patsaan hankkiminen ja