Rastas

By Reija Kaskiaho

15-vuotias Lotta on ihastunut rastapäiseen Jakeen. Tai oikeastaan pojan nimi on Jarno, mutta Lotan suussa se muuttuu toiseksi. Ihastus kasvaa pian rakastumiseksi, eikä aikaakaan, kun raskaus ilmoittaa itsestään. Suunnitelmat kymppiluokasta vaihtuvat äitiyslomaan, eivätkä Lotan vanhemmat ole järin innoissaan. Pian asia kuitenkin on Lotalle selvä: hänestä on todella tulossa äiti. Topelius-palkinnon voittanut nuortenromaani kuvaa teiniraskautta synkistelemättä. Yllättävään tilanteeseen sisältyy myös huumoria ja toiveikkuutta. Elämä kantaa sittenkin.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 24, 2023
• ISBN: 9788728524213

Book preview

Rastas

Copyright ©2005, 2023 Reija Kaskiaho and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728524213

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Äidille

Sairaalassa leijui desinfiointiaineen haju ja penkki mun alla narahteli väsyneesti. Vihreätakkinen nainen ajeli vahauskoneella lattioita ja jätti jälkeensä kiiltoa ja huminaa.

Mä katsoin vahavanaa. Se oli niin hieno, että oikein harmitti etten ollut ottanut kameraa mukaan tälle reissulle. Tai järkeä mukaan koko elämään. Jos sitä olisi ollut, mä en varmaan istuisi nyt täällä, vilkuilisi vihreätakkia ja voisi pahoin.

1.

Mä hankasin kenkiä ulkomattoon ja huurusin pakkasta. Oli kylmä. Koti näytti onneksi lämpimältä. Oveen naulatussa kyltissä luki Aho puisin koristekirjaimin. Kyltti oli aika kaunis. Sen yläpuolella riippui vähemmän kaunis havuinen tekele, jonka mä olin itse suunnitellut ja toteuttanut. Meidän kässänope olisi varmaan ollut musta ylpeä. Se väitti, etten mä osannut tehdä käsilläni oikein mitään. Mä katsoin havukasaa ja olin open kanssa samaa mieltä.

Mä tungin avaimen lukkoon ja sain oven auki. Aamulla lukko oli vielä ollut öljytön ja hankala. Äiti ehti joka paikkaan. Se oli kummallinen nainen. Näytti meikkipelleltä, mutta harrasti pistooliammuntaa ja repi sekunnissa hiustukun putkistosta vaikka hampaillaan. Äiti ja isä täydensivät toisiaan. Toinen tukki viemäreitä, toinen aukoi.

Mun isä oli kiva ja kiltti. Me tultiin sen kanssa hyvin toimeen, kun se ei oikeastaan koskaan arvostellut mua tai mun tekemisiä. Isä oli kaikille muillekin niin kiltti, että sitä taidettiin ihan yleisesti pitää aika pehmona tyyppinä. Ei haitannut isää. Eikä muakaan, mä pidin kaikenlaisista pehmoista. Mulla oli nallejakin kolmetoista.

Mä yritin luovia tuulikaapin rojujen joukosta sisään asti. Meidän kaappiin ei tuulta mahtunut, se oli aina niin täynnä ylimääräistä kamaa. Ei ollut kellaria eikä ullakkoa mihin sulloa rojua, kun me asuttiin rivitalossa. Kämppä oli mun kotitalo, jossa mä olin asunut jo viisitoista vuotta. Äiti ja isä vielä kauemmin. Meille oli sattunut hyvät naapurit, siksi kai oltiin viihdytty niin pitkään. Ei ollut minkäänlaista pakkotuttavuutta ilmassa. Kukaan ei ollut tullut aikoihin edes jauhoja lainaamaan. Tosin ei kai sellaista nykypäivänä enää tehty muutenkaan.

Mä pääsin vihdoin eteiseen asti.

– Et käyttäis puukenkiä keskellä talvea, äiti ilmestyi heti tuijottamaan mun jalkoja.

– Mulla on kahdet sukat, mä ilmoitin ja vetäisin letin ponnarille. Mun hiukset roikkuivat aina silmillä, kun mä olin jossain ulkona.

– Silti, äiti yritti. – Ihmiset luulee, ettei sulla ole kunnon kenkiä.

– Puukengät on kunnon kengät, ne kestää vaikka ydinsodan. Toisin kuin noi sun balettitossut.

Mä tuijotin äidin kenkärivistöä. Kitisi punkkareista, vaikka itse hillui korkokengissä pitkin pihoja sadan asteen pakkasella. Tai sitten sillä oli sellaiset kummalliset tossukat, joita nykymaailmassa käytettiin vain fantasiakirjoissa ja pitkin korvin ja hampain sielläkin. Ei äidillä ollut kenkäasiassa mitään jakoa, kunhan yritti vaan päteä. Olla äiti, kun äitinä oli sen mielestä niin kivaa. Viikon verran se saisi olla kiva täysillä. Sillä oli talviloma, jonka aikana se ei aikonut muuta tehdäkään.

– Kunhan et palelluta jalkojas, äiti totesi ja palasi keittiöön hääräämään. – Tule syömään!

Mä kävin huoneessani heittämässä kassin petaamattomalle sängylle. Kassi ratkeili jo saumoista, kun mä käytin sitä koululaukkuna. Kai se oli tarkoitettu ennemmin meikkipussiksi, mutta meikeistähän mä en oikein mitään ymmärtänyt. Koskaan en ollut meikkiä käyttänyt. Ja sen kyllä huomasi. Mutta kun mulla oli aamulla ja välituntisin muutakin tekemistä kuin töpötellä ripsiväriä viiksikarvoihin. Ei mulla kyllä oikeasti ollut viiksiä. Meidän mummolla oli. Kerran vuodessa se pisti elämän risaiseksi ja kävi kosmetologilla asian tiimoilta. Ei raaskinut useammin. Mä en olisi miettinyt koko viiksiasiaa, ellei me oltaisi vähän aika sitten luettu perintötekijöistä ja mä odotin jo nyt paniikissa milloin mun naamaan alkaisi etsiytyä ylimääräistä rehotusta. Mähän joutuisin muuttamaan mummolle siinä vaiheessa. Vertaisryhmän tuki oli kriiseissä aina paikallaan, vaikka tulisikin ikävä kotia, sen lämpöä ja ovikoristeita.

Keittiössä tuoksui yllättävän hyvälle, valkosipulille ja jollekin makealle. Äiti aikoi kai syöttää musta pirteän pullukan. Vaikka eivät sen soossit mitään auttaneet. Mä olin liian laiha ja pysyin sellaisena. Hirveä tikku, oikea raakile, kypsymätön pieni taimi. Ruohonleikkurilla päälle vaan. Painoin jotain nelkytviis ja olin sataviiskyt pitkä. Mä olisin halunnut olla edes sataviiskytyksi ja nelkytkuus.

Mä tuijotin lautasta. Kukallinen posliini oli tahriintunut epämääräiseen ruskeaan sössöön. Äiti oli höylännyt päälle jotain valkoista. Nuuhkaisin tarkasti. Parmesaania. Niinpä tietysti. Ainoa juusto, josta mä en pitänyt koska siinä haisi jokin, mitä mun aivot eivät pystyneet selittämään.

– Sä oot taas raastanu tähän sitä, mä ilmoitin.

Äiti hymyili. – Siinä on pinsetit niin voit nyppiä ne pois.

Mun lautasen vieressä oli pinsetit. Atulat, niin kuin postimerkkisekoilijat sanoivat.

– Mikä sua vaivaa, mä hymyilin äidille.

– Miten niin, se kysyi viattomasti. – Saan kai mäkin olla edes lomalla hauska.

– Sitä vietetään siis eräänlaista riemulomaa.

– Niinkin vois sanoa.

Äiti kääntyi vino ilme naamallaan sekoittamaan seuraavaa erää suuressa kattilassa. Jotain jälkiruokaa se väsäsi vispilä vatkaten. Mä jäin tuijottamaan sen touhuja ja yritin imeä kokkausvaikutteita. Äiti käännähti äkkiä ja tirskahti. Se näytti ihan aidolta kokilta. Paitsi että sen minimaalisista ruoanlaittorilleistä roikkui taikinaa. Mä repesin itsekin vähän. Äiti tuntui ihan kaverilta, ei äidiltä. Se oli kiva tunne, mutta vähän hämmentäväkin.

– Pikkurillit hukkuu, mä varoitin.

Äiti alkoi pyyhkiä kakkuloitaan ruudulliseen keittiöpyyhkeeseen, joka oli tarkoitettu astioiden kuivaamiseen. Ei meillä ollut niin turhan tarkkaa tämä touhu.

– Miten koulussa meni, äiti kysyi.

– Hyvin. Me katsottiin bilsan tunnilla joku perunavideo. Piirretty perunavideo. Kuinka peruna tuli Eurooppaan ja muita vihanneksen seikkailuja.

– Teillähän on rankkaa.

– Sano muuta, mä oon ihan stressaantunu, mä hymyilin.

– Voi pientä, äiti lässytti. – Mä väänsin tossa torttua, kohta saat lohduketta.

– Sä oot ihan pimee.

– Ehkä, äiti virnuili. – No miten se peruna tuli Eurooppaan?

– Se oli ängennyt itsensä espanjalaisten valloittajien laivaan ja alkoi versoilla täällä pitkin pihoja.

– Milloin, äiti tiukkasi.

– Tuhatviissataaluvulla, mä pääsin pätemään. – Suomeen parisataa vuotta myöhemmin.

Äiti lappoi itselleenkin mömmöä ja istui syömään mua vastapäätä. Se näytti tyytyväiseltä. – Mä olen aina ollut sitä mieltä, että Suomessa peruskoulutus on aivan huippuluokkaa. Taas saatiin siitä todistus.

Mä nielaisin ison haarukallisen parmesaanin tuoksua ja nyökkäilin.

Maha oli aivan täysi, kun pääsin sängylle makaamaan. Vatsassa oikein kiersi, tosin joku muukin kuin ruoka. Mä olin aika lailla seinillehyppimiskunnossa. En ollut äidille edes viitsinyt sanoa, ettei se änkeäisi meikkailemaan ja korkokengittämään mua, mutta mä olin menossa taas tänään ulos yhden Jaken kanssa. Tiistai oli kyllä vähän hankala päivä, kun siinä ei ollut minkäänlaista romantiikkaa. Mutta ei auttanut valittaa. Joillain meni tässä maailmassa varmasti aina hitusen hankalammin kuin mulla.

Jo viidennet treffit saman kollin kanssa. Mulla joka kulki rikkinäinen kassi olalla ja kenkätilanteen takia kantapäät lumessa koko ajan. Mua se ei haitannut ja mä toivoin sydämestäni, ettei haittaisi Jakeakaan pitemmän päälle. Sen luokalla oli onneksi muutama joka asian totaalikieltäjä, kulkivat naamat hakaneuloissa ja pinsseissä julistamassa kasvishuoneilmiötä, että porkkana tulee pian. Joten ehkä Jake oli jo tottunut kaikkeen eikä sitä tulisi joku mitätön kenkämeininki haittaamaan.

Mähän menisin muuten Jaken kanssa sänkyynkin ekaa kertaa elämässäni. Olin jo päättänyt, vaikken edes tiennyt jatkuisivatko meidän tapaamiset. Jos musta oli kiinni, niin varmasti jatkuisivat. Ei kai meillä voisi mitenkään huonosti mennä, kun molemmat oltiin ainoita lapsia, tummia ja meillä oli samanlaiset käsineet. Mä olin huomannut.

Jarno. Mä en tykännyt sen nimestä yhtään ja olinkin kysymättä alkanut kutsua sitä Jakeksi vaan. Jake, se kuulosti sentään mieheltä. Raavaalta ja hikiseltä karjulta, joka ottaisi ja omistaisi ja pitäisi huolta elämän loppuun asti. Jarno oli vähän laimea. Lantrattu litku, miehisyys yllättävän kaukana. Ehkä epäintoon vaikutti pikkusen sekin, että mun isänkin nimi oli Jarno. Kenellä kävi tällainen säkä?

Ihan hitusen mua vieläkin jännitti nämä tapaamiset. Vatsanpohjassa kutitteli siististi ja mua nauratti vähän väliä. Mä aloin panikoida vaatetilannetta heti kun maha lakosi vähäsen. Ikävä kyllä mä mahduin taas kaikkiin vaatteisiin. Olisin maksanut ainakin kympin, jos olisin joskus saanut kitistä, että mä en mahdu mihinkään riepuihin. Että mulla ei ole mitään vaatteita! Vilkaisin vaivihkaa lompakkoon. Mä olisin maksanut seitsemän kolmekymmentä noista lauseista, enempää ei ollut. Onneksi isä tulisi kotiin ennen kuin mä lähtisin kuolailemaan Jaken kanssa. Se antoi mulle aina rahaa, jos pyysin. Harvoin kyllä pyysin, siksi se varmaan niin auliisti lompsaansa levittelikin. Mä en tarvinnut rahaa oikein mihinkään. Säästössäkin oli jo aika iso summa, kun mulla ei ollut koskaan mitään kallista ostettavaa. Mä säästin tulevaisuuteen, unelmiin tai joihinkin sellaisiin. Ja kai mussakin oli jonkinlaista kieltäytyjää, kun yritin vähän vastustaa kulutushysteriaa.

Mä löysin kaapista äidin vanhat uudet housut. Se ei ollut käyttänyt niitä kertaakaan, kun oli ostanut ne laihtumistoivossa. Sama turha toivo sillä oli ollut monesti ennenkin. Mä olisin mielelläni ottanut siltä muutaman kilon ja se olisi innoissaan antanut, mutta luonnonlait olivat vähän eri mieltä meidän kanssa.

Housut näyttivät aika hyviltä, ne olivat mustat ja leveät. Mä päätin laittaa ne ja tiukan valkoisen paidan. Rintojahan mulla ei ollut tietenkään rusinan vertaa, mutta mitä sitä peittelemään. Kyllä Jake sen nyt jo tiesi. Ja olihan se mut nähnyt koulussakin monta kertaa ennen ekaa riiaamista ja kuivatut hedelmät olivat terveellisiä.

Kello oli tietenkin vielä liian vähän. Mä istuin kirjoituspöydän ääreen ja aloin tuijottaa ikkunasta. Näkymä oli nopeasti tuijotettu, kun lumi oli kasaantunut ikkunan takana olevaan kuuseen ja oksat estivät näkyvyyden tahallaan. Yhden oravan mä kyllä näin. Isä oli laittanut niille pähkinöitä ja jotain siemeniä pieneen mökkiin kuusen oksalle ja ne olivat jo tottuneet käymään siellä. Yksi niistä istui nyt oksalla ja jyrsi käpyä niin, että palaset sinkoilivat lasiin asti. Olipa nirso pikku piipertäjä. Söi ennemmin pihkaista käpyä kuin isän ostamia herkkuja. Kiittämätön kurre.

Housut olivat jo rypyssä ja paidanhihassakin roikkui pölyä, kun mä kuulin isän tulvivan sisälle. Se huusi aina järkevästi Grankulla IFK tullessaan, vaikkei ikinä edes käynyt jääkiekkopeleissä. Nuorempana oli kyllä käynyt ja eräältä reissulta oli tarttunut mukaan juttu, jonka mä tunsin nykyään nimellä äiti.

Mä ryysäsin eteiseen. Isä seisoi keittiön ovella ja piteli käsissään jotain laatikkoa. Isän päässä oli suuri vihreä lippahattu.

– Mä voitin marketin arpajaisissa, se hehkutti innoissaan.

– Näytä, äitikin kärkkyi kaula pitkänä laatikon vieressä.

Mä tuijotin niitä hetken. Ne hihkuivat ja penkoivat laatikkoa naamat kirjavina. Kuka sanoi, etteivät vanhukset enää jaksaneet innostua mistään?

– Tuu Lottakin hakemaan lippis, isä intoili ja repäisi laatikosta pyyhkeiltä näyttävän nivaskan. – Kato nyt! Pikkupyyhkeitä ja kaikkea!

Mä huokaisin sisäänpäin. Ei ihan sopinut mun tyyliin oksennuksenvihertävä mainosidea. Oli kuitenkin pakko mennä laatikon luo. Isä oli niin hellyttävän innoissaan enkä mä halunnut pilata sen iloa. Se tunki yrjön syvälle mun päähän.

– Kiitos, mä sanoin ylionnellisena.

– Tässä on ylimääräinenkin, isä ilmoitti. – Haluaiskohan se Annakin tällaisen kun tää on niin hieno.

– En mä usko, että haluaa.

Äiti ei kuullut mitään. Se asetteli jo keittiössä pyyhkeitä koukkuihin, vaikka ne eivät sopineet väreiltään meille. Mutta kun ilmaiseksi saatiin niin ilmaiseksi otettiin mitä vaan tarpeetonta rojua, joka vietiin sitten alkuinnon jälkeen tuulikaappiin ja jätettiin oman onnensa nojaan. Mua vähän pelotti, että isä pakottaisi mut vastapäiseen taloon hattu kourassa Annaa lahjomaan. Anna oli mun ikäinen ja ihan kiva, mutta vähän liian pidättyväinen mun makuun. Lippiksistä sekään ei tykännyt, joten jotain samaa meissä oli. Ei tarpeeksi kuitenkaan. Anna kävi silloin tällöin meillä ja yritti kovasti kaveerata, mutta mä en oikein lämmennyt. Se taisi olla aika yksinäinen, vaikka koulussa sen ympärillä pyörikin vaikka mitä jengiä. Ehkä ne kaikki olivat vain rahan perässä, sitä vastapäätä nimittäin löytyi. Mä en kuitenkaan yleensä ollut.

– Antaisitsä mulle vähän rahaa, mä pyysin hattu edelleen päässä.

– Kuinka paljon, isä mietti ja pystyi hetkeksi irrottamaan naamansa lootasta. Se katsoi silmiin ja sen naama hymyili. Jotenkin mua alkoi äkkiä vähän itkettää. Isä oli aina aiheuttanut mussa kummallisia tunteita. Aina se vaan jaksoi leipoa, laittaa ja osallistua elintärkeisiin arvontoihin. Kerran jouluna pukkiasun parta oli liimaantunut isän omaan partaan ja se oli joutunut ajamaan kaikki pois. Oli ollut ihan orpona reppanana koko mies sen jälkeen. Isällä tosiaan oli parta, jonka olisi ehkä luullut tekevän siitä karskimman oloisen. Ei tehnyt. Se teki siitä ainoastaan lutuisemman ja