Viivi Pusu ja pyörryttävät pyjamabileet

By Tittamari Marttinen

Viivi Pusu on varhaisteini-ikäinen tyttö, jonka elämässä sattuu ja tapahtuu. Nyt Viivin äiti on menossa naimisiin miesystävänsä kanssa, ja häiden ympärillä on kaikenlaista tohinaa. Viivi osallistuu myös pyjamabileisiin, perustaa elokuvakerhon ja aloittaa oman elokuvan kuvaukset. Myös Viivin rakkauselämä on harvinaisen solmussa. Poikaystävä Tuomas muuttaa pian ulkomaille, ja Viivi huomaa olevansa kiinnostunut Dani-nimisestä söpöstä pojasta. Onko edessä kolmiodraama?Ystävyyttä, koulua, ihastumisia ja kiinnostavia harrastuksia... Niistä on Viivi Pusun vauhdikas elämä tehty!

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 1, 2021
• ISBN: 9788726983258

Book preview

Kohtalokas tapaaminen

– Viivi! Pysähdy!

Pinjan ääni kantautui korviini jostain torin toiselta laidalta, ja olihan minun pakko pysähtyä, kun niin reippaasti komennettiin.

– Minulla on kiire, huomautin, kun Pinja laukkasi luokseni.

Kummassakin kädessäni roikkui iso paperikassi. Laskin kassit maahan siksi aikaa, kun vaihdoimme kuulumisia.

– Älä vaan sano, että juokset edelleen äitisi asioilla, Pinja pyysi.

– Juoksen äidin asioilla, minä sanoin totuudenmukaisesti.

– Juoksit samoilla asioilla eilen, ja toissapäivänä, ja sitä edellisenä päivänä, Pinja huomautti. – Eivätkö ne asiat lopu koskaan? Eikö sinulla ole koskaan enää aikaa tehdä jotain hauskaa minun kanssani?

– Hyviä kysymyksiä, totesin hajamielisesti ja vedin taskustani äidin antaman tehtävälistan.

Äidin häät lähestyivät uhkaavaa vauhtia. Mitä lähempänä ne olivat, sen enemmän häävalmisteluja meidän perheellä oli. Äidillä itsellään oli kädet täynnä työtä, mutta niin oli minullakin.

– Viivi-parka, Pinja säälitteli. – Onko sinulla omaa elämää enää ollenkaan? Sinä olet vain äitisi juoksutyttö!

– Samaa olen tuuminut itsekin, sanoin helpottuneena. Kiva, että toisetkin huomasivat, miten raskasta minun elämäni oli.

– Ne häät ovat siis huomenna, Pinja totesi seuraavaksi.

– Huomenna! minä huudahdin ja vilkaisin kelloani. – Tosiaan! Kello on puoli viisi. Meillä on tasan 19 tuntia aikaa viimeisiin valmisteluihin.

– Lista näyttää aika pitkältä, Pinja kommentoi. – Voinko olla avuksi?

– Vielä kysyt, minä puuskahdin.

– Selvä. Mennään ensiksi kahvila Papuun, Pinja ehdotti.

– Mutta en minä tarvitse sieltä mitään, äiti leipoo melkein kaiken itse, minä totesin.

– Me mennään sinne levähtämään, Pinja kivahti.

Huomenna tämä siis olisi ohi. Oikeastaan voisin löysätä saman tien. Äidin hermoilu oli tarttunut minuunkin. Häät sujuisivat miten sujuisivat. Ei kai se muutamasta koristeesta voinut olla kiinni, tulisiko Mikosta ja äidistä mies ja vaimo. Lampsin Pinjan perässä kohti kahvilaa ja vilkuilin vielä tehtävälistaani. Ruususuklaat piti hakea suklaapuodista, äidin korkokengät suutarilta, täytekakut konditoriasta, pullakranssi naapurin tädiltä, kukka-asetelma Floran Kukkatarhasta…

Pinja tilasi meille kaakaot kermavaahdon kera, ja suuntasimme suoraan kahvilan yläkertaan. Sinne me kaksi kiipesimme vain, kun oli aikaa istuskella kaikessa rauhassa. Siellä on parvekemainen pikkuhuone, jonka seinille on ripusteltu vanhoja mustavalkoisia valokuvia: näkymiä Pariisista, Barcelonasta, Roomasta ja muista kiehtovista kaupungeista. Yläkerrassa oli kaksi upottavaa sohvaa (limenvärinen oli suosikkimme) ja valtavia tyynyjä, jotka saattoi asetella kodikkaasti ympärilleen. Siellä oli kuhmuinen pöytä ja söpöjä vanhoja tuoleja – ja kaikki kupit ja lautaset olivat tietysti eri paria. Kuvittelin, että olin päässyt hetkeksi lomalle paikkaan, jossa ei tunnettu läksyjä, ei äidin häävalmisteluja, ei oudosti käyttäytyviä poikaystäviä eikä muitakaan rasittavia asioita. Minä kerroin Pinjalle vuolaasti viime päivien koettelemuksistani.

– Voi sinua raukkaa, Pinja surkutteli.

– Äiti sanoo aina, että nämä ovat luultavasti sen viimeiset häät, minä totesin. – Siksi se tahtoo ottaa niistä kaiken irti.

Pinja tirskahti. – Olisitko muuten tahtonut pikkuleivän tai marengin?

– Ei kiitos, minä puuskahdin. – Olen saanut viime viikkoina maistella marenkeja vähän liikaakin. Tekee mieli jotain suolaista. Ai niin, hyvä kun muistutit, pitää hakea vielä graavattu lohi kaupan kalatiskiltä.

– Enhän minä sellaisesta muistuttanut, Pinja totesi hivenen hämmästyneenä.

– Et niin, minä tokaisin ja hörppäsin kunnon kulauksen kaakaostani.

– Kai muistat silti, että meillä on Appelsiinien keikka heti maanantaina, Pinja jatkoi huolestuneesti.

– Muistan tietysti, minä sanoin. Miten olisin voinut unohtaa sen? Koulullemme oli tulossa esiintymään Varjot-niminen yhtye. Varjot oli tosi suosittu bändi, ja ainakin puolet meidän koulun oppilaista fanitti sitä innokkaasti. Tuntui aivan uskomattomalta, että näkisimme (ja kuulisimme) yhtyeen kohta ilmielävänä!

Konsertti oli palkinto siitä, että luokkamme oli kunnostautunut valtakunnallisessa Mukavin luokka -kilpailussa. Olimme saaneet jaetun kakkossijan. Omasta mielestämme olisimme ansainneet ykkössijan, mutta ei tämäkään sijoitus ollut hullumpi. Meidän tyttöbändimme Appelsiinit oli lupautunut soittamaan Varjot-yhtyeen lämmittelynumerona. Olimme koko alkusyksyn harjoitelleet sen verran ahkerasti, ettei tuleva esiintyminen oikeastaan edes jännittänyt.

– Keikan jälkeen koululla tarjotaan donitseja ja hedelmiä, ja reksi pitää puheen hyvän toverihengen merkityksestä koulullemme, Pinja jatkoi. – Hienoa, että sinullekin on tiedossa jotain omaa hauskaa ohjelmaa, olet kyllä sen ansainnut.

– Äiti ja Mikko lähtevät muuten häämatkalle, minä huomautin ja nuolaisin kermavaahdon ylähuuleltani.

– Minne ne menevät?

– Lappiin, minä tuhahdin. – Katsomaan ruskaa. Mikko on hulluna vaeltamiseen. Minä olisin kyllä halunnut Thaimaahan tai Nauru-saarille, jos olisin itse ollut lähdössä.

– Miten te pärjäätte kotona keskenänne? Pinja uteli.

– Isä ja Carmen tulevat pitämään huushollia pystyssä, minä selitin. – Se on niiden häälahja äidille ja Mikolle.

Epäilin kyllä mielessäni, ettei isän kirjailija-näyttelijä-tyttöystävä ollut mikään kotitalousihme. Isäkin saattaisi olla helisemässä koko lapsikatraan kanssa – perheeseen kun kuuluivat nykyisin minun, pikkuveljeni Eeliksen ja pikkusiskoni Iisan lisäksi myös Mikon lapset Jasmiina ja Buster. Jasmiina oli minua muutaman vuoden vanhempi, hän kävi jo ysiluokkaa, Buster taas oli tismalleen Eeliksen ikäinen eli kuusivuotias. Jasmiinan kintereillä meille ilmaantui myös erinäinen määrä hänen ihailijoitaan, tilanteesta riippuen. Viime aikoina Jasmiina oli viihtynyt aika tiiviisti Alex-nimisen pojan seurassa.

Tietysti me lapset pärjäisimme. Isä ja Carmen voisivat kyllä olla lujilla.

– Odotan jo, että häähumu hälvenee ja me päästään taas istumaan rauhassa meidän sotkuisessa keittiössä ja parantamaan Jasmiinan kanssa maailmaa, minä haaveilin.

Pinja nyökytteli myötätuntoisena.

– Minusta meidän pitäisi järjestää sinulle omat juhlat, hän pamautti.

– Kenen meidän? Ja mistä hyvästä? minä kysyin. Ajatus ei kuulostanut hullummalta.

– Etkös sinä täytä kohta 13? Pinja esitti kaivelevansa syntymäpäiväni ajankohtaa muististaan.

– Vasta tammikuussa, minä totesin.

– Eikö synttäreitä voi viettää etukäteen?

– Enpä tiedä.

– Tai juhlitaan vaikka Appelsiinien ja Varjojen yhteistä esiintymistä? Pinja keksi.

– Koko luokkako? minä ihmettelin.

– No, ainakin me sisäpiiriläiset, Pinja virnisti. – Unto ja Antero, Iida, Tuomas, Linda-Liisa, Julia ja muut.

– Eihän me vielä tiedetä, miten meidän esitys menee, minä sanoin. – Jos se menee vaikka ihan poskelleen.

– Älä synkkäile, Pinja pyysi. – Kyllä me joku syy keksitään. Hei, järjestetään pyjamabileet!

– Kuulostaa kieltämättä kivalta, minä tunnustin. Rakastin pyjamabileitä. Olin aina rakastanut niitä. Emmekä me olleet viettäneet pyjamajuhlia pitkään aikaan… niin, olimmeko itse asiassa koskaan viettäneet kunnon pyjamapartyja?

Emme!

– Nyt on korkea aika korjata sekin epäkohta, Pinja totesi, ja hetken kuluttua suunnittelimme juhlia ja niiden tarjoilua jo täyttä päätä. Kirjoitimme ideat muistiin kahvila Pavun beigenväriseen lautasliinaan. Irtokarkkeja. Itsetehtyjä smoothie-juomia: mangoa, persikkaa, banaania ja mansikkaa. Viivin erikoisia tikkuyllätyksiä (lihapullia, juustopalleroita, viinirypäleitä). Parasta musiikkia. Sellaista, jonka tahdissa olisi hyvä tanssia. Hyviä elokuvia – ainakin pari hauskaa komediaa, joille saisi nauraa vedet silmissä.

– Pyöritetäänkö levylautasella jotain vanhoja vinyylilevyjä? minä keksin. – Kappaleita, joita kukaan ei tunne?

– Joo. Se voisi olla hyvä. Mutta pitääkö juhlilla olla joku teema? Pinja mietti. – Kauhukekkerit? Nallekarhujen piknik?

– Enpä tiedä, minä sanoin. – Jokainen voi ottaa oman uninallensa mukaan, mutta minusta ainoaksi teemaksi riittää nukkumatin tapaaminen.

– Minun kaikki pyjamani ovat aika kulahtaneita, Pinja mietti huolissaan.

– Sama täällä, minä säestin.

– Pitäisikö meidän poiketa vielä viikonloppuna kirppikselle?

– Mahtaako kirppikseltäkään löytää muuta kuin virttyneitä yöasuja? epäilin.

– Voi siellä tehdä löytöjä, Pinja vakuutti. – Sieltä voi putkahtaa silmiemme eteen vaikka joku sata vuotta vanha musta iltapuku.

– Sehän ei ole pyjama, minä huomautin.

– Ei juhlien nimeä tarvitse ottaa niin kirjaimellisesti, Pinja arveli. – Tärkeintä on, että valvotaan ja pidetään hauskaa.

Päätimme suunnitella juhlia vähän lisää ja mennä hakemaan tiskiltä itsellemme lisää herkkuja. Pinja kehuskeli saaneensa juuri viikkorahansa. Hyppelin Pinjan perässä kierreportaat alas. Tutkailin lasivitriiniä innoissani.

Valitsin lasillisen vanhan ajan sitruunalimsaa ja ison kinuskikakkupalan. Elämäni kohtalokkain erehdys, usko pois! Olin vain niin innoissani juhlista. En joutuisi enää kauan raatamaan äidin orjana. Kohta saisin keikkua sankarittarena oman pikku diskopalloni välkkyvissä valoissa!

Kaivoin pyöreän pikkukukkaroni olkalaukusta, mutta Pinja muistutti tiukasti, että hän halusi maksaa, joten suuntasin tarjottimeni kanssa takaisin kierreportaisiin.

Ne olivat kapeat. Niissä olisi pitänyt olla liikennevalot. Yleensä tähystin tarkasti portaisiin ennen kuin lähdin rynnimään niitä ylös, sillä ohittaminen oli hankalaa tai oikeastaan mahdotonta.

Juuri sillä hetkellä tunsin törmääväni johonkin. Tarjotin heilahti kädestäni ja sihisevää, viileää limsaa valui pitkin kaulaani, pitkin hiuksiani ja paitaani. Kuulin, miten jääpalat ropisivat portaikossa. Työnsin kielen esiin ja nuolaisin suupieliini kertyviä sitruunapisaroita. Tuijotin suoraan tummanruskeisiin silmiin.

Ne hymyilivät. Ne hymyilivät minulle!

Kun sain katseeni hetkeksi irti silmistä, minun oli pakko tuijottaa unelmieni kakkupalaa. Tai sitä, mitä siitä oli jäljellä. Kasa taikina-ja hillomössöä oli päätynyt vastaantulijan olkapäälle.

Pojalla oli myös iso kokkare kermavaahtoa poskessa.

Minua alkoi naurattaa ihan