Sudenkesyttäjä

By Virpi Saarinen

Kun Anna joutuu lähtemään kesäksi maalle äidin ja tämän miesystävän kanssa, hän on enemmän kuin harmissaan. Mitä kesästä oikein tulee, kun kaikki ystävät jäävät Turkuun? Maaseutu pääsee kuitenkin yllättämään. Anna saa uusia kivoja ystäviä. Anna tutustuu myös takkuiseen villiintyneeseen koiraan. Se on jäänyt asumaan entisen kotitalonsa pihaan omistajansa kuoleman jälkeen. Muiden ihmisten mielestä koira on pelottava. Annan ja koiran ystävyys syvenee päivä päivältä. Mutta onko ystävyydellä tulevaisuutta kesän jälkeen?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 2, 2022
• ISBN: 9788728138403

Book preview

Sudenkesyttäjä

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2004, 2022 Virpi Saarinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728138403

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1. Ei mitään tekemistä

17. kesäkuuta

Kuolettavan tylsää! Ei mitään tekemistä. Ei kavereita. Ei mitään, mikä huvittaisi. Täällä ei voi tehdä muuta kuin kirjoittaa päiväkirjaa tai lukea.

Niissäkin on kummassakin oma hankaluutensa. Lukeminen ei kiinnosta, sillä olen jo lukenut kaikki kirjat, jotka otin mukaan, Opeta koirasi onnelliseksi ja Susien laumakäyttäytymisen jo kolmeenkin kertaan. Heikille ei tule edes mitään kivaa lehteä. Kirjoittaminen on tylsää, sillä ei ole mitään kirjoitettavaa, kun mitään ei tapahdu.

Miksi äidin pitikin alkaa kirjeenvaihtoon juuri Heikin kanssa? Ja mitä ihmettä Heikki on voinut kirjoittaa, kun on saanut äidin ihastumaan niin, että meidän piti suin päin matkustaa heti loman alettua Heikin luo tänne Kolkankoskelle? Heikillä on niin suuret kädetkin, ettei niissä luulisi edes kynän pysyvän!

Sitäkään en ymmärrä, että minun piti lähteä tänne äidin mukaan. Olisin hyvin voinut jäädä kotiin. Kyllä kaksitoistavuotias jo muutaman päivän yksikseenkin pärjää – ja vaikka koko kesänkin.

Kuka sinusta sitten pitäisi huolen, jos jäisit yksin? äiti kysyi hämmästyneenä, kun sanoin jääväni mieluummin kotiin. Ehkä äiti ei ole pannut merkille, kuka pitää huolta ja kenestä. Äidillä on niin suuri työ hattujensa kanssa, kaikkien niiden kukkahattujen, rusettihattujen ja hörhelöhattujen, joita hän valmistaa aamusta iltaan.

Viikon päästä on juhannus. Mitähän Inka ja Maria tekevät silloin? Ja mitä kuuluu Kim Tummasilmälle? Kukaan ei ole vaivautunut edes soittamaan tänne korpeen.

Anna läjäytti päiväkirjan kannet kiinni ja heitti kirjan puutarhapöydälle. Se kolahti kovaa rikkoen uneliaan hiljaisuuden. Anna heilautti pihakeinuun vauhtia ja sulki silmänsä. Keinu narisi, tuuli kahisteli pensaissa. Joku lintu tirskahti koivun oksalla muutaman kerran, sitten sekin lensi pois.

Talosta kantautui äidin ja Heikin puhetta, mutta sanoista ei saanut selvää. Ne puhuivat aina hiljakseen, kahdenkeskisesti, halusivat kai sulkea Annan ulkopuolelle. Kolkankoskelle tulon jälkeen äiti ei ollut jutellut kertaakaan kunnolla Annan kanssa. Äiti ei ollut edes vastannut kysymyksiin.

– Milloin me lähdetään kotiin? Anna oli kysynyt jo monta kertaa. – Lähdetäänkö heti juhannuksen jälkeen? Vai vasta heinäkuussa?

Epämääräinen katsotaan nyt oli ainut, mitä Anna oli saanut puristettua vastaukseksi.

Koira-asiassa äiti oli yhtä välttelevä. Anna oli halunnut jo pitkään oman koiran. Aikaisemmin äiti oli katsellut koirakirjoja Annan kanssa, ja he olivat jutelleet yhdessä siitä, mikä olisi heille sopiva rotu. He olivat päätyneet johonkin kääpiökoiraan, tiibetinspanieliin tai pieneen villakoiraan, sellaiseen, joka olisi kiltti ja hauskan näköinen. Anna oli alkanut seurata Lemmikkejä myytävänä -palstaa.

Nyt äiti ei suostunut puhumaan enää koirastakaan.

– Ei juuri nyt, äiti vastasi Annan kysymyksiin.

– Miksi ei? Pennulla olisi mukavaa maalla. Se olisi helppo ottaa mukaan, kun lähdetään kotiin.

– Mitä Heikkikin sanoisi, kun vielä koira tulisi…

– Minä kysyn, ehdotti Anna.

– Ei-ei, hätääntyi äiti ja päätti keskustelun taas samaan raivostuttavaan katsotaan sitten myöhemmin -kommenttiin.

Koska oli myöhemmin? Siihen Anna ei saanut vastausta. Sen sijaan äiti yritti keksiä hänelle ajankulua:

– Pyöräilisit kirjastoon hakemaan itsellesi luettavaa…

Anna oli pyöräillyt hikisen peninkulman vain todetakseen, että kirjasto oli kesän suljettuna. Oli siis elettävä ilman kirjoja. Ruokakaan ei maistunut miltään, kun ei ollut luettavaa.

– Auttelisit vähän töissä, harventaisit vaikka nuo porkkanat, jotka Saimi kylvi keväällä, ehdotti Heikki.

Anna oli kyykkinyt pellolla puoli tuntia paarmojen pommituksessa, kunnes Heikki totesi, että hän oli nyhtänyt pois porkkanat ja jättänyt savikat, mitä ne sitten olivatkin.

– Mitä ihmettä me sanomme nyt Saimille, huokaili äiti. – Jos Saimi luulee, että minä…

Anna oli tavannut Saimin vain kahdesti. Saimi oli Heikin täti, joka asui Heikin kanssa Riuskalla. Saimi Riuska vaikutti Annasta nimensä veroiselta. Heti Annan ja hänen äitinsä saavuttua Kolkankoskelle Saimi pakkasi monta kassillista vaatteita – hameita, sukkahousuja, kahdet kengät, kreppikäsineet ja esiliinan – ja lähti sisarensa luo pitkälle vierailulle. Muutaman päivän päästä hän palasi pakkaamaan kasseihin lisää tavaraa: kahvikuppeja, pullavateja, kattiloita, lankarullia, neulatyynyn, vieläpä käsivoidepurkin tiskipöydän kulmalta.

– Kukkaset haen sitten myöhemmin, hän ilmoitti. – Fiikusta kastellaan aluselle keskiviikkoisin ja lauantaisin. Violalle ei ole tainnut tulla mieleen edes pyyhkiä pölyjä lehdiltä?

Anna veti sormella vanaa pitkin pölyistä fiikuksen lehteä ja katseli, miten äiti hymyili hiukan avuttomana, suupielet väristen.

Nyt pitäisi siis tehdä Saimille tiliä fiikuksen ja pölyjen lisäksi vielä poisnyhdetyistä porkkanoistakin. Anna halusi jättää Heikin selviytymään tilinteosta yksinään.

– Täytyy soittaa Pellonpäähän, sanoi Heikki tuskastuneella äänellä. – Siellä on sinun ikäisiäsi tyttöjä. Ehkä teistä on seuraa toisillenne. Pyöräilepäs sinne! Pellonpää on kirkolle päin, vaalea talo vasemmalla heti vanhan koulun jälkeen.

Pellonpäähän oli Riuskan talolta matkaa kilometrin verran. Asuinrakennus näytti joskus olleen kauppa tai pankki, sillä se sijaitsi aivan kylätien vieressä suurine näyteikkunaa muistuttavine ikkunaruutuineen. Anna kiersi pihan puoleiselle ovelle ja kolkutti. Tuntui omituiselta, kun oven pielessä ei ollut ovikelloa. Ehkä maalla oli tapana vain avata ovi ja kävellä sisään.

– Sinä olet varmaan Anna, sanoi pyylevä nainen tiskipöydän äärestä ennen kuin Anna ehti virkkamaan sanaakaan. – Heikki soitti, että olet tulossa. Mikä sinun sukunimesi on?

– Valmu, sanoi Anna.

– Valmuko sanoit? Onpas erikoinen nimi. Mistä kaukaa olet äitisi kanssa tullut?

– Turusta. Juhannuksen jälkeen taas lähdetään kotiin.

– Vai juhannuksen jälkeen jo. Työhönkö äidilläsi on kiire? Mikä se onkaan hänen työnsä?

– Äiti on modisti. Onko teidän tytöt kotona? ehätti Anna kysymään väliin.

– Vai modisti. Mitä se semmoinen ihminen tekee?

– Hattuja. Mutta minä tulin niitä tyttöjä…

– Katriinaa, Pauliinaa, huusi Pellonpään emäntä vintin rappujen suuntaan. – Teille tuli vieras!

Sitten hän taas käänsi uteliaana vilkkuvat silmänsä Annaan.

– Entä isäsi sitten? Missä hän asustaa?

Anna pakeni kysymystulvaa mutkaisia portaita yläkertaan. Rapussa oli pimeää, eikä Anna tiennyt, mistä olisi saanut valon. Sitten hän löysi taas yhden oven, koputti, astui sisään ja tervehti ujosti.

Katriina ja Pauliina katselivat videolta jotain musiikkishowta. Kumpikin sanoi heinsä laimeasti hädin tuskin Annaa vilkaisten. Video rahisi ja kuva tärähteli. Annaa ei olisi huvittanut katsoa televisiota, mutta hän ei keksinyt mitään puhuttavaakaan. Katriina, vanhempi tytöistä, tuijotti ruutua hievahtamatta. Pauliina vilkuili Annaa uteliaasti. Annan oli hankala olla. Selvästikään ei ollut ollut hyvä idea pyöräillä Pellonpäähän.

Anna kääntyi jo lähteäkseen, kun hän huomasi kissat. Mustavalkokirjava emo ja sen pikkuinen, melkein musta pentu loikoivat korissa Katriinan vuoteen jalkopuolessa. Pikkuinen näytti nukkuvan sikeää pennununta; emo taas nuoli laiskasti näkymätöntä pölyä turkistaan.

– Oi, pääsi Annalta, – onpa ihania kissoja! Mitkä niiden nimet on?

Samassa hän oli jo polvillaan korin vieressä ja silitti varovasti emokissan kaulaa.

– Ulla ja Misse-Pörrö, esitteli Pauliina. – Misse-Pörrö on puoliksi persialainen.

– Ne ei pidä vieraista, ei ainakaan vieraista lapsista, tokaisi Katriina. – Meidän kissat haluavat olla omissa oloissaan.

– Ai, sanoi Anna hämillään.

Ulla puski päällään ystävällisesti Annan kättä ja hyrähti kehräämään.

– Älä nyt häiritse niitä enempää, varoitti Katriina.

Anna olisi mielellään ottanut pienen Misse-Pörrön syliinsä. Hän olisi voinut istua vaikka loppukesän paikoillaan, jos jotain niin suloista kuin kissanpentu olisi ollut hänen hellittävänään.

– Saanko minä tulla leikkimään Misse-Pörrön kanssa joskus toiste? hän kysyi. – Sitten kun se on hereillä?

– En usko, että se kaipaa leikkikaveria, päätti Katriina.

Se siitä sitten. Anna livahti vähin äänin ulos ja pyöräili kuoppaista kylätietä pitkin takaisin Riuskalle.

Edelleenkään ei ollut mitään tekemistä. Tuntui vain entistäkin tylsemmältä. Toisilla oli kissoja, siskoja ja kavereita, toisilla ei yhtään mitään.

2. Iilimatojahti

Ainut mukava juttu Kolkankoskella oli uimalampi. Heikki oli joskus kaivanut sen pihalleen kaivinkoneella. Lammen pohjalle oli tuotu hiekkaa, ja vesi tuli siihen lähellä virtaavasta Kiitävänjoesta. Uimalammen rannalle Heikki oli rakentanut pienen saunan.

– Onpa idyllistä, oikein romanttista, oli Annan äiti ihastellut nähdessään lammen ja sen