Jäälinnun sulka

By Virpi Saarinen

Aura on nuori tyttö, joka tuntee itsensä ulkopuoliseksi. Aura löytää kuitenkin lohtua luonnosta ja on tottunut kulkemaan metsissä. Kesällä Aura auttaa vanhempiaan vuokraamaan mökkikylän mökkejä. Sillä tavalla hän tutustuu Juri-nimiseen poikaan. Kun Aura ottaa Jurin mukaan retkelle salaperäiselle järvelle, tapahtuu jotain odottamatonta. Järvellä kaksi maailmaa limittyvät – ja pian nuoret ovat keskellä hurjaa seikkailua, johon liittyy kivikaudella elänyt Laia-tyttö.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 2, 2022
• ISBN: 9788728138397

Book preview

Jäälinnun sulka

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2005, 2022 Virpi Saarinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728138397

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Monena,monena aamuna tyttö oli kävellyt kallioseinämän luo, tarttunut kiviseen talttaan ja aloittanut työn. Hän ei osannut laskea, kuinka monta päivää kallioseinämällä oli kulunut, hän tiesi vain sen, että päivä oli lyhentynyt paljon siitä hetkestä, jolloin hän oli aloittanut. Nyt varjot tummuivat aikaisin, ja varjojen kannoilla hiipi usva. Se tiesi talvea.

Tyttö iski kivellä talttaa, ja taas kalliosta sinkoutui pieni muru. Hän astui muutaman askelen taaksepäin ja katsoi työtään pää kallellaan. Sitten hän tarttui puun alle laskemaansa ruukkuun. Hän kastoi sormensa ruukkuun ja veti sormellaan hitaasti jäljen kiven pintaan. Siihen jäi punainen viiva, veren ja elämän merkki.

Herkin sormin hän maalasi työtään kokonaisen päivän. Punainen antoi hengen kiveen hakatuille hahmoille. Siinä ne olivat kaikki: hymyilevä poika, vankka mies, sudet ja tuli, vieläpä jäälintu. Hän oli uskaltanut maalata myös linnun, sillä hän ei uskonut onnen olevan lintujen tuotavissa eikä vietävissä.

Kuvan poika kantoi painavia nyyttejä, ja kaukaisen maan korut kilisivät hänen kaulassaan. Mies istui luolan suulla susineen, tuli loimusi, jasusien silmät kiilsivät tulen kajossa. Itsensä tyttö oli sijoittanut sivummalle, vankan miehen taakse, eikäkuvasta oikein saanut selvää, mihin tyttö katsoi. Sitä kohtaa kuvassa pitäisi täydentää vielä myöhemmin.

Sumun noustessa tyttö otti tyhjän ruukkunsa ja lähti. Kuva oli niin valmis kuin se voi olla, tytön silmien aika tulisi sitten kun tulisi. Nyt talvi peittäköön kallion.

Aura

A uuts!

Kämmeneen koski niin että kivun kyynelet nousivat Auran silmiin. Tai no, ne olivat myös kiukun kyyneliä. Aura puhalsi rullalle kiertyneeseen kämmennahkaansa, jonka alla näkyi hiekanmuruja. Sattuihan se. Mutta pahempi juttu oli, että ne nauroivat, kun Aura oli kontallaan tiellä, kömpelönä kuin kilpikonna.

Aura nousi ylös ja pyyhki silmänsä paidanhihaan. Parempaakaan nenäliinaa ei ollut. Kämmen tihkutti verta ja tahri paidan etumuksen.

– Sori, ei ollut tarkoitus, sanoi toinen pojista, se vaalea ja pitkätukkainen.

– Itsehän se meidän päälle ajoi, huomautti toinen, vanhempi ja kaitakasvoisempi. Sen naamalla oli hymynvirne, joka ei ulottunut silmiin, vaan veti ainoastaan toista suupieltä pilkallisesti ylöspäin.

Aura näki kaiken yhdellä vilkaisulla maanrajasta. Pojat olivat tehneet sen tahallaan. Ensin mukamas väistivät, toinen oikealle ja toinen vasemmalle, ja kun hän yritti pyörällä keskeltä ohi, toinen hyppäsi viime hetkellä eteen. Ja ihan varmasti hän oli kuullut niiden nauravan.

– Sun kassit taisi levitä, vaalea poika sanoi ja silmäsi tienviertä nolon näköisenä. – Noi rätit pitäis varmaan kerätä. Tarviiks sä apua?

– En tarvi, Aura sanoi.

Molemmat muovikassit lojuivat tiellä, ja tavarat olivat sinkoilleet hujan hajan. Takarenkaan päällä lepatti vaaleanpunainen aluslakana, tien penkalla pussilakana pienine sievine sydämineen. Pojan jaloissa näkyi tyynyliinamytty, se sottainen, jonka Aura oli työntänyt nurin perin kassin sivuun.

Hän tempoi pyykit maasta ja yritti työntää niitä takaisin muovikassiin. Kassi ei tahtonut pysyä auki, kipeällä kädellä ei saanut siitä kunnon otetta. Aura yritti uudelleen kiukkuisin liikkein. Pahuksen pyykit! Pahuksen vuokralaiset, niistä oli pelkkää harmia.

– Anna mun pitää pussin suuta, tarjoutui pitkätukkapoika ja tarttui armollisesti muovikassiin. – Miks sä muuten noita rättejä ulkoilutat? Samanlaisia kuin meidän mökissä.

Aura vilkaisi poikiin tahtomattaan. Näiden täytyi olla Kolmosesta. Niemen kärkeen oli tullut sunnuntaina vuokralaisia kahdeksi viikoksi. Hyvä kun saatiin kerralla vuokratuksi mökki melkein juhannukseen asti, oli isä sanonut. Juhannuksesta lähtien oli aina tulijoita, mutta ennen juhannusta mökkejä otettiin vain pariksi päiväksi tai viikonlopuksi, ja se taas tiesi Auralle paljon pyykkiä. Aina vuokralaisten lähdettyä piti koota lakanat kassiin, pestä ja mankeloida ne kotona ja polkea taas rantaan petaamaan puhtaita lakanoita seuraaville tulijoille.

– Likat on täälläpäin lakanneet puhumasta, veisteli toinen pojista, se vinosuu. – Tule nyt, ei tämäkään ole juttutuulella.

Nuorempi ja avuliaampi nauroi kuuliaisesti ja päästi irti kassista heilauttaen vaaleaa pitkää tukkaansa.

Aura tempaisi pyörän pystyyn ja sovitti muovipusseja tavaratelineelle. Pyörä tuntui jotenkin vinolta. Hän lähti polkemaan ohjaustanko vipottaen. Pitkän matkaa hän tunsi selässään poikien katseet.

Katsokoot! Eipähän tarvitsisi katsoa toista kertaa, kun näkisivät tukikengänkin. Sen huomasi oitis; ei kesällä kukaan käyttänyt ruskeita paksupohjaisia nauhakenkiä. Ei kukaan muu kuin Vastamäen Aura, jonka jalat olivat eri paria, vasen pitkä ja suora, oikea lyhkäisempi ja nilkasta hiukan kampura.

Eikä kukaan kompuroinut niin kuin Aura. Olivatpa tukikengät jalassa tai eivät, niin vähän väliä askelet sotkeentuivat toisiinsa.

Eikä riittänyt että askelet, vaan kaikki muukin.

Aura polki toinen pyykkipussi tavaratelineellä, toinen ohjaustangossa vaarallisesti keikkuen. Viime syksynä pyykkipussi oli sotkeentunut pyörän pinnoihin, ja Aura oli tehnyt ilmalennon ohjaustangon yli tanterelle. Leukaan oli ommeltu viisi tikkiä, ja Aura oli maannut huoneessaan kaksi päivää päänsäryn kynsissä kuunnellen äidin huokailua. Oli se onnetonta, kun Auran piti kaikessa olla niin kömpelö.

Kömpelö kömpelö kömpelö, raksuttivat pyörän ketjut. Kömpelöt jalat, kömpelöt kädet, kömpelö käytöskin. Kömpelö-Aura siinä polki pyykkäämään lakanoita, pesupulveri kaatuisi lattialle, pesukoneen vesihana unohtuisi kiinni, pestyt lakanat sotkeentuisivat viimeistään pyykkinaruun. Ja äiti huomaisi ja päästäisi taas tuskastuneen, värisevän huokauksen: piti se nyt arvata, ettei siitä mitään tule. Ja isä telkkarin äärestä: Anna olla, Ritva, pahennat vain asiaa, ensi kerralla Aura kyllä muistaa.

Ei Auran muistissa vikaa ollut; vika oli siinä, että Aura tunsi olevansa koko ajan tarkkailun kohteena. Auran mitta oli tullut täyteen huolestuneesta silmälläpidosta, kärsivällisistä hymyistä, neuvoista ja motkotuksesta. Hän ei halunnut olla äidin pikku apulainen, joka pyykkäsi ja siivosi, tamppasi ja tomutti, opetteli äidin ohjauksessa käteväksi ja päteväksi naisihmiseksi. Hän ei voinut sietää niitä pikku askareita, joita äiti antoi lohduttomasti huokaillen ja isä toiveikkaan pitkämielisesti hänen hoitaakseen. Niiden tarkoitus oli kuitenkin vain se, että hän oppisi taitavammaksi, nopsajalkaisemmaksi, nokkelammaksi, sujuvasanaisemmaksi. Joksikin muuksi kuin oli.

Kaikkein eniten hän inhosi Tuulikki-duunia.

Tuulikki, meren neito, tarjoili nuotiokahvia kalamajassa sininen viitta harteillaan. Tai sitten Tuulikki, metsän neito, hosui pannuineen metsän laitaan kyhätyssä kodassa varoen, ettei vihreän maata hipovan mekon helma liehahtanut liian lähelle tulta. Niinkin oli kerran käynyt, ja silloin Tuulikille oli tullut kiire piehtaroimaan sammalikossa. Ja lähes joka kerta Tuulikki epäonnistui jossakin: kaasi kahvia vieraan syliin, kompastui helmoihinsa tai kysyi, saiko olla vielä kolmaskin kupillinen.

Juotuja kupillisia ei saanut laskea ääneen, mutta muistaa ne piti silti, sillä kahden kupillisen jälkeen isä saattoi vielä pyöristää hintaa alaspäin, mutta ei enää kolmen kupin ihmisiltä.

Totta kai Aura teki mitä pyydettiin, ainalikin useimmiten. Hän yritti kaikin tavoin välttää hankalia kysymyksiä, selityksiä ja riitaa. Ajatus vain harhaili jossain muualla kuin päivän puuhissa. Tälläkin hetkellä, kotiin päin pyöräillessään, hän mietti uutta piilopaikkaa, sellaista, jossa saisi olla rauhassa ja jossa olisi tuulensuojaista ja niin kuivaa, että kirjojen sivut eivät alkaisi harottaa.

Keväällä hiiri oli päässyt nakertamaan kirjastosta lainatun Pohjolan kasviopin selän. Kylmään vinttiin ei kirjoja enää uskaltanut jättää.

Sen jälkeen Aura oli siirtänyt piilonsa venevajaan. Siellä oli katto vuotanut ja kastellut biologiankirjan. Kirja oli homehtunut, kun Aura oli sulkenut sen muovipussiin, ettei sade pääsisi toista kertaa enää vahingoittamaan sitä. Aura oli sanonut opettajalle, että kirjaa ei löytynyt mistään. Homehtumista olisi ollut liian hankala selittää.

Opettajille ei koskaan riittänyt, että sanoi niin kuin asia oli. Ne utelivat aina lisää ja lisää, mukamas ymmärtäväisesti hymyillen. Vähitellen opettajat alkoivat huokailla ja pudistella päätään, samalla suupieliin jähmettyi sellainen hymy, mikä sai Auran tuntemaan itsensä pieneksi ja opettajan näyttämään isolta ja paljon viisaammalta. Se ilmeisesti oli hymyn tarkoituskin.

Koulu. Pyörän ohjaustanko teki hätäisen koukkauksen tien poskeen. Aura siirsi nopeasti ajatuksen koulusta jonnekin hyvin etäälle, ainakin syksyyn. Yläasteella ei onneksi ollut käsityökärsimystä, mutta edessä olevien liikuntatuntien määrä tuntui mittaamattomalta. Montako voimistelutuntia mahtui niihin kahteen lukuvuoteen, jotka vielä oli käymättä? Entä montako kertaa oli vielä pakko juosta kentällä typerän pallon perässä? Liian monta. Kavereitakaan hän ei kaivannut, vaikka ei niissä sinänsä mitään vikaa ollut. Ne olivat oppineet, että Aura oli Aura ja viihtyi enimmäkseen omissa oloissaan.

Kotonakin Aura olisi tahtonut olla rauhassa. Ei kai se nyt liikaa ollut toivottu, jos halusi vetäytyä vintille tai venevajaan lueskelemaan. Mutta toive oli osoittautunut turhaksi, sen Aura oli nähnyt heti loman alettua. Isän kännykkä soitteli iänikuista Säkkijärven polkkaansa tiuhaan tahtiin, ja kaupunkilaiset kyselivät milloin mökkiä, milloin retkiä, kahvituksia tai kalamatkoja.

Vieraat häiritsivät Auraa. Niitä tuli vastaan tiellä ja omalla pihallakin. Ne jättivät jälkeensä pyykkiä, ryttyisiä oluttölkkejä ja tupakka-askeja. Ne pärisyttivät veneen moottoria kaiken aikaa ja tulivat valittamaan milloin liian vähistä telkkarin kanavista, milloin liian kovaäänisestä jääkaapin hurinasta tai ratkenneesta ikkunan hyttysverkosta.

Viimeviikkoiset ihmiset Kakkosesta olivat oikein pohjanoteeraus. Onneksi ne olivat jo lähteneet, niin kovasti Auraa vieläkin suututti.

Ne olivat tappaneet vanhan rantakäärmeen, sen, joka oli asunut mökin takana risuilla ja kuivilla lehdillä täytetyssä kuopassa.

Siivoamaan mennessään Aura oli nähnyt käärmeen makaavan auringonläiskässä kalliolla niin kuin ennenkin, mutta käärme ei ollutkaan nostanut päätään tervehdykseksi. Se ei ollut venytellyt nautinnollisesti ruumistaan, eikä aurinko ollut enää