Majavien ottolapsi ja muita satuja

By Aura Koivisto

Ruuhilammen yötä valaisee kuutamo. Pikkuinen jänis kulkee syksyistä lammenrantaa ja kuulee outoa rapinaa. Majavat ovat keräämässä ruokavarastojaan talven varalle, katkovat puita ja kuljettavat niitä pesäänsä. Rakennnuspuuhista jää jäniksellekin jotain nakerrettavaa, mutta Emma-vesipäästäistä vasta onnistaakin – hän pääsee majavaemon ottolapseksi.Suomen metsät ja järvet ovat täynnä ihmeellisiä eläimiä ja arvoituksia. Lämminhenkiset eläinsadut herättelevät pieniä lukijoita kiinnostumaan luonnontiedosta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 19, 2023
• ISBN: 9788728408582

Book preview

Majavien ottolapsi ja muita satuja

Copyright ©1994, 2023 Aura Koivisto and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728408582

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Aapo ja rupikonna

T oukokuussa Aapo lähti metsään. Aapo ei pitänyt kaupungista; hänen mielestään siellä oli liikaa melua ja katkua, autoja ja rumia taloja. Ei hänellä ollut siellä oikein ketään kaveriakaan. Niinpä poika otti makuupussin, teltan, nokisen kattilan ja paljon eväitä. Sitten hän lähti.

Kiemurteleva polku vei Aapon sammalmetsien vihreään hämärään, suurten kaarnamäntyjen ja muurahaispesien luo. Hän kulki niin kauas, että polku viimein hävisi suopursujen sekaan. Sitten oli enää jänisten ja hirvien tallomia, eri suuntiin risteileviä pikkupolkuja. Mutta Aapo ei silti eksynyt, metsä oli hänelle monilta retkiltä tuttu. Ja Aapolle tuli hyvä mieli. Ihan kuin olisi kotiin tulossa, hän ajatteli. Illassa oli kevään tuoksu ja punarinta helisi kuusen latvassa.

Aapo leiriytyi kaukaisen metsälammen rantaan. Hän pystytti teltan vähän piiloon, puiden suojaan. Hän sytytti nuotion ja keitti teetä.

Päivät kuluivat leppeästi. Aapo kuljeskeli siellä täällä. Hän ihaili suuria puita, seuraili purojen mutkia, kuunteli suolla nauravia riekkoja.

Aapo oli jo oikean metsäneläjän näköinenkin. Tukka hapsotti takkuisena ja naama oli nokinen. Tietysti hikikin tuoksahteli. Villapaitaan oli tarttunut havunneulasia ja jäkälähippuja, nuotiosavun tuoksua. Aapo melkein unohti olevansa ihminen. Hän osasi liikkua kuin metsän eläin, hiljaa ja huomaamatta.

Sillä tavalla Aapo ei häirinnyt metsän eläimiä. Ja sillä tavalla hän joskus pääsi näkemäänkin niitä. Hän näki miten majavaperhe sukelteli purolla ja miten hirvet kahlasivat suon reunaa.

Kuukkelit tulivat Aapolle tutuiksi. Ne kävivät leirissä joka päivä. Ne olivat oppineet, että retkeilijöiden luona kannatti pistäytyä. Yleensä aina linnuille nakattiin jotain syötävää. Sitä paitsi kuukkelit olivat uteliaita: niistä oli mukava tuijotella vaivihkaa ihmisiä ja tehdä niistä vähän pilkkaa. Ne keksivät mielestään osuvia nimityksiä ja tirskuivat sitten keskenään.

Vihellys kuului jo kaukaa, siitä Aapo tiesi että kuukkelit olivat tulossa. Aapo vihelsi niille vastaukseksi. Ja siinä samassa kuukkelit olivat paikalla: ne lentää sujahtivat männyn oksalle ja kurkistivat rungon takaa. Poika kaivoi repustaan leipää ja juustoa ja nakkeli linnuille sopivankokoisia suupaloja. Kuukkelit hypähtivät maahan ja sieppasivat murenat nokkaansa. Jatkuvasti ne pulisivat keskenään.

»Hyvää tämä keltainen», naaraskuukkeli kehaisi.

»Joo, se on juustoa», tiesi kuukkelikoiras. »Mutta leipiin olisi saanut sipaista enempi voita. Eikä ole makkaraa tarjonnut tämä äijä vielä kertaakaan.»

»Ei niillä kaikilla ole yhtä hyviä eväitä.»

»Tuo ei varmaan jaksa kantaa kovin painavaa eväsreppua. Näyttää niin hintelältä», arvioi koiras leipänokaretta silputessaan. »Tai sitten on vaan kitsas.»

»Minkähän takia ihmiset ruokkivat meitä?» naaraskuukkeli aprikoi.

»Jaa-a, kunpa tietäisi. Joko ne on tyhmiä tai sitten niillä on jokin juoni. Luultavasti ne yrittää kesyttää meidät.»

»Kesyttää?»

»Joo. Tehdä meistä semmoisia ettei me ilman niiden eväitä pärjätä. Sitten kun ollaan tarpeeksi luottavaisia ja tarpeeksi paksuja, sitten naps vaan, nirri pois!» kuukkelikoiras selvitti ja maiskutti juustomurenaa. »Ne syöttää meitä siksi että voisivat vuorostaan syödä meidät. Tietysti.»

»Onpa karseita», naaras sanoi ja tuijotti synkästi Aapoa. Poika ei kuukkeleiden puhetta ymmärtänyt. Hän vain hymyili iloisena ja viskeli leipiään.

»Tule tule, älä pelkää», Aapo sopotti. »Siellä on kannon päällä vielä yksi leipäpala, mene ottamaan…»

»Ajatella, muka ystävällisenä tarjoaa meille eväitään», naaraskuukkeli paheksui. »Ja kaameat taka-ajatukset. Ihan iljettävän näköinen koko tyyppi!»

»Rouskuttaisi meidät höyhenineen