Hellämielisiä kertoelmia

By Tauno Yliruusi

Kalervolla on ongelma. Kaikki päivät hän katselee sorsien menoa vedessä ja haaveilee siitä, että voisi olla sorsa. Kun Kalervo eräänä päivänä hyppää sorsien mukaan veteen, hänelle käy kuitenkin selväksi, ettei hän voi tahdonvoimalla muuttaa muotoaan – Kalervo on nimittäin vähällä hukkua. Siinäpä Kalervolla onkin mietittävää – voiko hän ikinä olla tyytyväinen siihen, että on syntynyt varikseksi eikä sorsaksi?Tauno Yliruusin "Hellämielisiä kertomuksia" sisältää "Kalervon" lisäksi 26 lyhyttä humoristista novellia. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 2, 2021
• ISBN: 9788726349849

Book preview

www.egmont.com

I Osa

Tarinoita ystävistä

kalervo

J oka aamu Kalervo mennä viipotti Tapiolan torille, tuolle pienelle markkinapaikalle Tapionraitin päässä, missä myydään vihanneksia, hedelmiä, marjoja ja kalaa ja missä on useita roskalaatikoita.

Kalervo oli erittäin mieltynyt roskalaatikoihin, varsinkin avoimiin tai raollaan oleviin, ja hän kiskoi niistä ulos paperimyttyjä ja availi niitä sellaisella taidolla ettei ollut yhtään liioiteltua sanoa häntä ammattilaiseksi roskisdyykkareiden kirjavassa joukossa.

Paperien ja muovikääröjen sisältä, jotka Kalervo viskeli suruttomasti pitkin toria ja Tapionraittia työllistäen täten oranssin värisiin haalareihin pukeutuneita kadunlakaisijoita, löytyi usein jokin makupala. Ei lihapiirakan jäännöskään mikään harvinaisuus ollut.

Ihmisiä ei Kalervo pahemmin pelännyt, jos kohta ei suuremmin rakastanutkaan. Varoi kuitenkin ettei kukaan ihan varpaille astunut.

Mutta sorsista Kalervo piti. Näitä kömpelösti käveleviä vesilintuja hän ihaili, kunnioitti ja kadehti siinä määrin että joku pedantti moralisti olisi varmasti nähnyt siinä jotain epänormaalia.

Kalervo vietti päivät pitkät sorsien seurassa. Kaikki hänen parhaat ystävänsä olivat sorsia, jopa hänen ensirakkautensakin oli ollut sorsa. Niin että ei ole mitenkään ihmeellistä että Kalervo arvosti sorsia yli kaiken ja olisi itsekin halunnut olla sorsa.

Hän oli oppinut matkimaan jonkin verran sorsien taapertelevaa kävelytyyliä, jos kohta niin hullunkurisesti kuin nämä hän ei saanut takapäätään heilahtelemaan vaikka kuinka yritti.

Sorsien kieltä hän oli myös oppinut vaikka puhui sitä murteellisesti. Hän ei vaakkunut enää kuten varis: kvaak, kvaak vaan enemmän niin kuin sorsa: kväk, kväk, kväk.

Eräänä aamuna kun sorsat taas pulahtivat veteen, Kalervo päätti lähteä mukaan. Kaiken uhallakin.

— Mine olla sorsa, mine osata uida, mine olla sorsa, mine osata uida, hän hoki itsekseen sorsan kielellä syöksyessään päätäpahkaa lampeen kaikkien sorsien, lokkien ja varpusten suureksi hämmästykseksi ja kauhuksi.

Sillä kaikkihan tiesivät ettei Kalervo osannut uida.

— Älä tule, hullu, sinä hukut! rääkäsi Kalervon paras sorsaystävä Ilmari mutta Kalervo oli jo silloin kaulaansa myöten vedessä ja räpiköi epätoivoisesti siivillään pysyäkseen pinnalla.

— Help, auttakaa! hän raakkui. – Mine hukkua!

Help!

Ilmari ja kaksi muuta sorsaa uivat nopeasti Kalervon luo, tarttuivat leveillä nokillaan kiinni hänen siivistään ja ryhtyivät kuljettamaan häntä rantaan.

Pian Kalervon pitkät koivet ulottuivat pohjaan ja hän saattoi itse kävellä ystäviensä tukemana loppumatkan.

Kalervo näytti todella surkealta istuessaan männyn alla kuivattelemassa sulkiaan ja höyheniään auringonpaisteessa.

Miksi ihmeessä teit sen? Ilmari kysyi. – Oletko todella niin väsynyt elämään?

— Kaikki muuta, Kalervo vastasi. – Mine vain haluta olla yksi sorsa.

— Mutta ethän sinä voi olla sorsa, koska et osaa uida, Ilmari sanoi.

— Mine tiedä. Se juuri olla yks suuri probleeni. Miks mine pitää olla varis? Miksi mine ei sorsa? vline kysyä sitä itseltä. Ei vastaus.

— Kuule, Kalervo, tiedätkö mitä? Ilmari sanoi.

— No mite?

— Usko tai älä mutta minä olen aina halunnut olla aris.

— Sine varis? Elä narraa.

— Kyllä vaan. Se on ollut suurin unelmani jo kauan.

— Miks kummas sine haluta olla varis?

— Koska te varikset osaatte niin paljon sellaista listä me sorsat voimme vain uneksia. Esimerkiksi tua puun oksalla. Tai penkoa roskalaatikoita.

— Ja otta joskus yks muna tai kaks jonku pikkulinnun pesä. Mine tiedä. Me olla sellanen roistosakki. Ja kuiteski sine tykätä että olla varis olla hyvä juttu?

— Se on hieno juttu, Ilmari sanoi silmät täynnä ihailua. – Minä kadehdin jokaista varista.

— Ja minusta taas olla yks sorsa olla aivan loistojuttu, Kalervo sanoi. – Mine kadehtia kaikki sorsa ja ankka.

He purskahtivat yhdessä kvaakkuvaan nauruun.

Siitä päivästä saakka Kalervo oli oikein tyytyväinen siihen että oli varis, olipa ylpeäkin siitä. Ilmarin ja muiden sorsien kanssa hän seurusteli kuten ennenkin mutta takapäätään hän ei enää ketkuttanut vaan käveli niin kuin varis kävelee, kepeästi ja hiukan nonsalantisti hypähdellen.

Juoppo

A hertaessaan apilapellossa eräänä helteisenä kesäkuun sunnuntaina Pekka-Juhani kuuli vierestään onnahtelevaa mutta iloista pörinää.

— Mutta Torsti, sinähän olet juovuksissa, hän huudahti tuntiessaan pörräilijän oman pesän väeksi. – Sinähän olet aivan humalassa.

— Paljon mahdollista, Torsti myönsi. – Olo ainakin on kuin miljoona hunajakennoa. Mutta sen kunniaksi!

Näin huudahtaen tuo iloinen juomaveikko työnsi naamansa syvälle puna-apilan sisustaan ja hörppäsi pitkän kulauksen makeaa mettä. – Ah, hän huokasi autuaasti, se vasta osaa maistua hyvältä.

— Tuokin tilkka sinun olisi pitänyt kuljettaa kotiin, Pekka-Juhani sanoi närkästyneellä äänellä.

— Miksi?

— Siksi että se sinun velvollisuutesi. Siksi että on rikos juoda se itse.

Torsti heittäytyi selälleen keskelle kukkaa ja naureskeli ja pörisi kuten juopuneilla on tapana. Apilapelto levisi silmänkantamattomiin heidän ympärillään. Oli täysin