Toivo tulee kaupunkiin

By Tauno Yliruusi

Toivo-hevonen on jäänyt työttömäksi – maatalon isäntä on nimittäin hankkinut traktorin. Toivo ei kuitenkaan hyväksy kohtaloaan teuraslihana, vaan lähtee livohkaan. Se suuntaa kohti Helsinkiä – pitäisihän pääkaupungin olla mahdollisuuksia täynnä.Kuinka Toivolle käy kaupungin vilskeessä? Löytääkö se sieltä paikkansa maailmassa?"Toivo tulee kaupunkiin" on Tauno Yliruusin humoristinen ja koskettava romaani, jonka pääosassa on puhuva hevonen. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 17, 2020
• ISBN: 9788726349887

Book preview

Yliruusi

Ensimmäinen luku

Kahta ensimmäistä ikävuottani ja viimeksi kulunutta puolta vuotta lukuunottamatta olen ollut koko ikäni töissä samalla maatilalla. Ja ellei traktoria olisi keksitty, olisin todennäköisesti yhä siellä.

Olen entinen maaorja. Kaikki nöyryytykset ja alennustilat kokenut ja kärsinyt. Elämän nurja puoli on minulle tuttu mutta tunnen myös sen ilot ja riemut. Paljon on kohtalo minua koetellut mutta yhtä ja toista se on antanutkin — jos ei muuta niin hyvän naurun silloin tällöin. Olen oppinut arvostamaan pieniä iloja — ehkä jo sen vuoksi että suuria ilonaiheita ei maailmassa kertakaikkiaan ole — ja monien niin kiihkeästi tavoitteleman onnellisuuden käsitän olotilaksi jossa väistämättömien onnettomuuksien, vastoinkäymisten ja mielipahojen määrä pysyttelee edes ajoittain siedettävissä rajoissa.

Maatila, jonne minut kaksivuotiaana tuotiin, sijaitsi kymmenen kilometrin päässä kirkonkylästä. Päärakennus, pitkänomainen harmaa röttelö jonka ikkunapokista maali oli jo ajat sitten varissut pois oli pystytetty mäenkumpareen korkeimmalle kohdalle, puoliksi kallion päälle. Sitä vastapäätä, jonkin verran alempana, oli kaksikerroksinen aittarakennus, ja aitan takana kaikkein alimpana, melkein notkossa, kyyhötti navetta jonka pohjoispäässä oli talli, minun kotini. Haluan ehdottomasti että se tulee lainausmerkeissä. Tuosta hämärästä vetoisesta kopperosta jonka alimmat seinähirret olivat mädäntyneet niin pehmeiksi että niistä olisi hyvin voinut potkaista jalkansa läpi ja jonka ovi kitisi, natisi ja lonksutti läpiruostuneiden saranoittensa varassa pienimmässäkin tuulessa, tuosta viheliäisestä murjusta ei todella puuttunut muuta kuin kirjailtu huoneentaulu Oma koti kullan kallis.

Tilan rakennuksiin kuului lisäksi kallelleen lysähtänyt vanha riihi, jossa pirut kuulemma pitivät peliään, ja sauna. Ja koko tätä ihanuutta ympäröivät pellot — nuo perkeleen pellot! Anteeksi mutta en voi olla kiroamatta muistaessani nuo saviset ja multaiset maakaistat joita niin monta vuotta kastelin omalla hielläni. Pahimpia olivat keväät ja syksyt kun joutui kiskomaan nilkkoja ja joskus polvia myöten upottavassa pellossa niitä saatanan — ei, antaa olla. Parasta unohtaa. Tulee vain paha mieli kun niitä muistelee.

Niin, sen tilan omisti lyhyenläntä lippalakkinen mies jonka oikeasta nimestä en vieläkään ole varma. Häntä sanottiin milloin Isännäksi tai Isäksi, milloin Ilmariksi tai Immuksi. Itselläni oli tapana nimittää häntä mielessäni Lökäpöksyksi. Hän oli verrattain koominen ilmestys löntystellessään notkahtelevin polvin väljissä housuissaan ja kumiteräsaappaissaan pihamaalla tai äkeen vieressä pellolla. Tai katsellessaan omahyväisen näköisenä ja ruohonkortta pureskellen tuleentuvaa kaurapeltoa. Kun hän aamuisin ilmestyi rehvakkaana talliin ja koppasi suitset käteensä ruostuneesta naulasta en koskaan voinut pidättää naurunhöräystä. Hän ei kuitenkaan näyttänyt panevan sitä pahakseen, ehkä hän tulkitsi sen jonkinlaiseksi ystävälliseksi tervehdykseksi minun taholtani. Hän taputteli kaulaani, höpötti jostain uudesta kauniista aamusta, jonka Luoja oli jälleen antanut meille, ja tuputti samalla puoliväkisin suuhuni kuivaa leivänkannikkaa ja sen mukana kylmiä kuolaimia joita inhosin koko sydämestäni.

Lökäpöksyllä oli vaimo jota sanottiin Emännäksi tai Äiteksi, joskus myös Kertuksi. Lisäksi perheeseen kuului keskenkasvuinen pojannulikka, isänsä pienoisjäljennös, ja kaksi likanaamaista pikkutyttöä joiden ainoana tehtävänä näytti olevan kissankellojen, leinikkien ja päivänkakkaroiden poiminen ja niiden kuljettaminen käsi ojossa pitkin pihaa.

Emäntä oli pieni kiukkuisen näköinen nainen jolla oli aina ämpäri kädessä kun hän mennä viuhtoi päärakennuksen ja navetan väliä. No mikä nyt taas on hätänä? oli hänen tavallisin repliikkinsä. Vain sunnuntaisin hänet saattoi nähdä ilman ämpäriä. Silloin hän ilmestyi portaille puhdas ruudullinen esiliina edessään ja katseli käsivarret ristissä rinnan päällä kun Lökäpöksy tai tämän poika raahasi kylki vääränä vesisankoa kaivolta.

Vaikka minulla usein ellkin hauskaa Lökäpöksyn ja hänen poikansa kustannuksella en voi sanoa viihtyneeni hyvin tuossa talossa. Työ oli yksitoikkoista raatamista, orjan työtä, ja talli, tuo kullan kallis oma kotini, niin siivottoman kylmä että talvisin heräsin monasti huurun peitossa nähtyäni painajaisunta että minut oli suljettu teurastamon pakastehuoneeseen. Kuolaimet olivat kelvottomat ja sopivat suuhuni huonosti kuin käytettyinä ostetut tekohampaat. Ne kiristivät vasenta suupieltäni mikä oli aina hellä pienenkin ajon jälkeen. Suitset, joissa oli ainakin kolme solmua, samoinkuin länget, silat ja luokat olivat kaikki kuin romukaupasta hankittuja. Useammin kuin kerran sain hävetä silmät päästäni kun vastaan tuli joku komea tamma upouusissa valjaissa aisatiuku helisten. Itaran Lökäpöksyn päähän ei koskaan pälkähtänyt hankkia minulle aisatiukua vaikka sellaisia olisi saanut kaksi yhden votkapullon hinnalla. Näin jälkeen päin asia tuntuu kovin turhalta ja lapselliselta mutta siihen aikaan minä todella unelmoin aisakellosta. Monena yönä näin unta että minulla oli kullanvärinen tiuku jonka kaunis ääni kuului naapurikylään saakka ja herätti kateutta kaikissa siellä olevissa hevosissa. Mutta aamulla heräsin aina karuun todellisuuteen. Minulla ei ollut tiukua. Siitä tuli minulle lopulta sellainen pakkomielle että muutaman kerran, Lökäpöksy kirouksista välittämättä, käännyin maantieltä jollekin sivutielle tai törmäsin suorastaan metsään kuullessani edestä päin aisakellon äänen. En yksinkertaisesti kestänyt sitä nöyryytystä mitä tuollaisen hevosen kohtaaminen merkitsi. Tätä ei Lökäpöksy tietenkään kyennyt ymmärtämään vaan hän sätti minua hulluksi ja tyhmimmäksi elukaksi mitä hän oli koskaan nähnyt. Ne olivat elämäni kurjimpia hetkiä, enkä tiedä mitä vihasin enemmän — itseäni ja raukkamaisuuttani vai Lökäpöksyä ja hänen kiroustulvaansa. Mutta hän olisi saanut paljon anteeksi jos hän jonakin viikonloppuna olisi juonut puoli pulloa vähemmän votkaa ja uhrannut kymmenen markkaa aisatiukuun, vaikka käytettyynkin.

Kesät menettelivät paremminkin kuin talvet, silloin ei ainakaan tarvinnut palella kylmässä ja vetoisessa tallissa ja reumatisminikin, joka pahimmillaan teki minut melkein invalidiksi, hellitti aina lämpimänä vuodenaikana. Vaikka kesällä periaatteessa olikin enemmän töitä kuin talvella jäi minulle jonkin verran vapaaaikaakin nauttiakseni laitumen vapaudesta, mehevästä ruohosta ja Jumalan kauniista luonnosta. Sitä paitsi olin mestari ottamaan ommoo lommoo sellaisina iki-ihanina aurinkoisina päivinä jolloin työnteko olisi ollut suorastaan syntiä. Taktiikka oli varsin yksinkertainen. Kun Lökäpöksy lähestyi minua piilotellen suitsia selkänsä takana annoin hänen tulla aivan viereeni, usein söin vielä hänen tarjoamansa leivänpalankin, ja vasta sitten kun kuolaimet ja suitset ilmestyivät näkyviin heilautin päätäni ja karautin harja hulmuten laitumen toiseen päähän. Siellä uudistin saman tempun, ja että minulla oli hauskaa. Mutta ei Lökäpöksyllä. Kolmannen kerran jälkeen hänen maanittelunsa muuttuivat tavallisesti uhkauksiksi ja kirouksiksi, ja joskus hän juoksi ja kompasteli perässäni kokonaisen tunnin ennen kuin oli kypsä luopumaan leikistä. Ainakin kolme kertaa näin hänen itkevän kuin pieni lapsi tuossa tilanteessa. Kerran hän heitti minua kylkeen nyrkin kokoisella kivellä ja erään toisen kerran hän polki lippalakkinsa maahan ja jätti sen siihen puoliksi multaan ja ruohoon hautaantuneena kunnes hänen poikansa kävi iltapäivällä hakemassa sen pois. Niin, minulle oli todella turha tyrkyttää kuolaimia kun satuin olemaan sillä tuulella. Muistan että kerran laiskottelin kokonaisen viikon parhaana heinäntekoaikana ja antauduin kiinni vasta sitten kun Lökäpöksy ilmestyi veräjälle haulikko kädessä ja huusi että nyt tuli loppu, saatanan kaakki!

Niihin aikoihin, siis neljä viisi vuotta sitten, tuossa kyläpahasessa oli vielä kuusi hevosta jos lasken itseni mukaan. Kolme tammaa kaksi valakkaa ja yksi ori eli minä. Siitä että olin onnistunut säilyttämään oriuteni saan kiittää hyvää onneani ja ennen kaikkea Pietaria, erästä vanhaa oria jota varsin vahvoin perustein epäilen isoisäkseni. Olen nimittäin hänen ilmetty kuvansa, otsassa olevaa valkoista täplää myöten. Tapasin hänet vain kaksi kertaa, molemmilla kerroilla markkinoilla. Olin silloin vielä alle kaksivuotias varsa mutta niitä opetuksia ja neuvoja, jotka häneltä silloin sain, en ole koskaan unohtanut. — Poikaseni, muista tämä: vain sävyisät tekevät joskus varsoja.

Näin hän minulle sanoi. Ja hän lisäsi vielä:

— Joka nuorena korskuu, se valakkana kuolee.

Vaikka Pietari vanhojen hevosten tavoin ilmaisi ajatuksensa vertausten ja sananlaskujen muodossa, ymmärsin mitä hän tarkoitti. Päätin etten enää koskaan korskuisi turhanpäiten ja aloin tarkkailla valakoiden käyttäytymistä oppiakseni sen minkä Pietari oli aikonaan oppinut. Rupesin kävelemään laiskahkosti, pää riipuksissa, ja annoin kenen tahansa taputella turpaani näyttelemättä hampaitani tai luimistelematta korviani.

Kun Lökäpöksy sitten osti minut mustalaisilta olin niin lauhkean ja sävyisän näkäinen olento ettei hänen päähänsä edes pälkähtänyt sellainen ajatus ettei minua ollut leikattu.

Mutta kuten sanottu, nelisen vuotta takaperin meitä oli tuossa kylässä kuusi. Sitten alkoi tapahtua merkillisiä asioita. Hevonen toisensa jälkeen katosi salaperäisesti tallista tai laitumelta eikä palannut. Pari vuotta sitten meitä oli enää vain kolme ja viime keväänä jouduin sen tosiasian eteen että olin kylän viimeinen ja ainoa hevonen.

Kaikkea muuta kuin miellyttävä havainto. Varsinkin kun oli enemmän kuin todennäköistä ettei kukaan noista tovereistani ollut enää elossa. Ja eritoten koska minulla oli perusteltua aihetta epäillä ettei yksikään heistä ollut kuollut luonnollisella tavalla vaan että heidät oli harkitusti ja kylmäverisesti murhattu. Olin omin silmin nähnyt yhden heistä, naapuritalon Santtu-ruunan, teurastamon autossa, enkä vieläkään ole voinut unohtaa hänen ihmettään josta yhtä aikaa heijastui sekä alistuneisuus että hirvittävä kuolemanpelko. Ehdin nähdä Santun vain vilaukselta ajaessamme Lökäpöksyn kanssa maantien laitaan pysähtyneen auton ohi, näin että hän avasi suunsa hirnahtaakseen minulle jotain mutta kuulin vain kovan klak-klak kun hänen hampaansa kalahtivat yhteen.

Mitä Santtu oli yrittänyt huutaa minulle? Viimeiset hyvästit? Vai varoituksen?

En enää uskaltanut nukkua öisin. Jokainen tavallisuudesta poikkeava ääni sai minut vauhkoksi, kuuntelin tuntikausia oven hiljaista lonksutusta ja saranoiden kitinää, irtonaisen laudanpätkän verkkaista naputtelua seinää vasten jossain ukkakolla, ja yritin vakuuttaa itselleni että olin kuullut kaiken tuon aikaisemmin, ettei siinä ollut mitään epätavallista tai yliluonnollista. Joka aamu kun Lökäpöksy ilmestyi talliin pelkäsin joutuvani viimeiselle matkalle. Tarkkailin epäluuloisena hänen jokaista liikettään ja yritin tulkita hänen äänensävyjään löytääkseni niistä vihjeen siitä mitä oli tulossa. Minussa alkoi ilmetä selviä vainoharhaisuuden oireita. Jos Lökäpöksy oli huonolla tuulella, se merkitsi mielestäni lopun alkua. Jos hän oli hyvätuulinen ja puheli leppoisasti, olin varma että hän teeskenteli peittääkseen todelliset aikeensa. Jos hän antoi minulle leipäpalan, mieleeni tuli heti kuolemaantuomitulle tarjottu viimeinen ateria. Jos hän ei antanut minulle leipäpalaa tai jos se oli tavallista pienempi, tulkitsin sen osoitukseksi Lökäpöksyn itaruudesta: mitä hyödytti antaa leipää hevoselle joka huomenna ei enää olisi elossa.

Laihduin kaksikymmentä kiloa yhden kuukauden aikana. Vainoharhojeni lomassa yritin epätoivoisesti keksiä arvoituksen ratkaisua. Miksi kaikki toverini olivat kadonneet? Ja jos heidät oli surmattu — mikä vaikutti enemmän kuin todennäköiseltä, olinhan omin silmin nähnyt Santun teurastamon autossa — niin miksi se oli tapahtunut? Kysymyksessä ei voinut olla mikään yhteensattuma. Kaikilla tapauksilla täytyi olla jotain tekemistä keskenään, niillä täytyi olla yhteinen nimittäjä. Mutta mikä se oli? Olin varma että henkeni riippui arvoituksen ratkaisusta. Hädissäni, jatkuvan kuolemanpelon ja kauhun näännyttämänä, olin pari kertaa vähällä rikkoa kirjoittamattoman lain, jonka mukaan hevoset eivät puhu orjuuttajiensa kanssa, ja kysyä asiaa suoraan Lökäpöksyltä. Mutta hevosenylpeyteni oli sittenkin pelkoani voimakkaampi. Luojan kiitos, tekee mieleni sanoa, sillä jos jostain olen ylpeä niin siitä etten koskaan alentunut, en edes äärimmäisen epätoivon hetkellä, sanomaan sanaakaan Lökäpöksylle ja hänen pojalleen.

Toukokuu tuli ja sen mukana ratkaisu. Muistan aina sen aamun. Seisoin pilttuussani tuijottaen apaattisena laholta tuoksuvaa seinää ja ajattelematta oikeastaan mitään. Jostain kuului etäistä säikytystä, naapuritalon pellolla ajettiin traktorilla. Olin päättänyt antaa periksi. Viikkokausia jatkuneen pelon ja turhan miettimisen uuvuttamana olin luopunut kaikista ongelman ratkaisuyrityksistä. Ajattelin että jos minun kerran oli lähdettävä tästä maailmasta, oli parempi lähteä edes kutakuinkin henkisesti terveenä kuin täysin sekapäisenä jollaiseksi hyödyttömän pohdiskelun jatkaminen minut olisi epäilemättä pian tehnyt.

Tuntui helpottavalta olla ajattelematta mitään. Olin vaipunut tylsään raukeudentilaan, apatiaan. Millään ei tuntunut enää olevan merkitystä, ei elämällä eikä kuolemalla, ei Lökäpöksyn viikkoa aikaisemmin lausumilla sanoilla jotka olivat silloin kuullostaneet lopulliselta kuolemantuomiolta: Olet mennyt huonon näköiseksi, Toivo. Se on paha juttu, oikein paha juttu. Kaikki oli yhdentekevää, ei ollut enää tärkeitä eikä vähemmän tärkeitä asioita, ei kauniita eikä rumia ilmiöitä, ei hyviä eikä huonoja luontokappaleita. Oli vain olemassaolo itse. Ja siinä oli kaikki. Kaikki oli yhtä kuin ei mitään. Ja ei mitään oli kaikki.

Nyt kun jälkeen päin muistelen tuolloista mielentilaani minusta tuntuu etten ole koskaan ollut lähempänä totuutta kuin silloin, tuona lyhyenä tuokiona jolloin itsesuojeluvaistoni ja sen mukana sokea elämänviettini hetkeksi herpaantuivat sallien minun nähdä olemassaolon syvimmän tarkoituksen: yhdentekevyyden. Elämällä ei ollut mitään todellista arvoa ja sen vuoksi myös sen vastakohta, kuolema, oli arvoton, yhdentekevä. Maailma ei ollut hyvä eikä huono, ei tarpeellinen eikä tarpeeton. Se oli yhdentekevä. Olemassaolo ei ollut mielekästä eikä epämielekästä minkä vuoksi se ei voinut olla edes absurdia. Sellaiseksi se tuli vasta kun yritimme löytää yhdentekevästä jotain merkitystä tai tarkoitusta.

Oivaltaessani kaiken tämän tajusin vain epämääräisesti ulkoa kuuluvan sätkytyksen joka välillä lähestyi ja sitten taas loittoni. Mieleeni nousi traktorin kuva, ensin häivähdyksen