Naisten mies

By Markku Karpio

Teppo on kiltti mies, joka yrittää vastata kaikkiin äitinsä odotuksiin. Unelmamiehen rooli alkaa kuitenkin uuvuuttaa. Kuka muka voi olla samaan aikaan macho ja nöyrä, kätevä timpuri ja empaattinen kuuntelija? Mitä ne naiset vielä keksivät? Äitiin ei niin vain pesäeroa tehdäkään. Teppo päätyy pian yhteen hyvin määrätietoisen naisystävän kanssa, ja tilanne pakottaa miehen kaksoiselämään. Jaksaakseen esiintyä mielin kielin Teppo tuulettaa rajusti miesporukoissa, joissa hänestä kuoriutuu kiltin miehen vastakohta, naisille kostava pelimies. Mutta ei aikaakaan, kun Tepon toinenkin puoli paljastuu.Markku Karpion romaani kuvaa kilttiä miestä, oman identiteetin etsintää ja sukupuoliroolien kankeutta varmalla psykologisella otteella. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 29, 2021
• ISBN: 9788728088432

Book preview

Ensimmäinen osa

M akasin vanhassa sängyssäni kosteaa vilua kipristelevät jalat viltin alle pakattuina. Yritin keskittyä lukemaan Vasili Suhomlinskin kirjaa Sydämeni lapsille annan. Minun oli määrä alustaa maanantaina aiheesta Kasvattajaksi kasvaminen. Huh! Lapsi on perheen peili; kuten vesipisarasta heijastuu aurinko, niin myös lapsista heijastuu äidin ja isän siveellinen puhtaus… Vaikeinta kasvatuksessa on opettaa tuntemaan…

Kolautin kirjan lattialle, vilkaisin kyllästyneesti liilatekstistä spriimonistetta, taitoin ja laitoin sen opuksen väliin uinumaan ja päästin pitkän kyllästyneen huokauksen. Olisi pitänyt lukea vielä, mutten jaksanut.

Painoin sormenpäillä kokeeksi kylkiluuta hitaasti jyskäävän sydämeni päällä. Sitä saatanaa vihloi vieläkin, vaikka en kuuteen päivään ollut muuta tehnyt kuin syönyt, maannut ja huokaillut kuin häkkieläin. Lääkäri oli sanonut ettei vaivaan auttanut muu kuin aika ja lepo.

Isä rapisutteli Turun Sanomia makuuhuoneen sängyllä, se oli puoli tuntia aiemmin kotiutunut töistä. Hernekeiton jälkituoksu leijui talossa ja tuntui tahallaan alleviivaavan minuun imeytynyttä jämähtäneisyyden oloa. Tuntui kuin olisin ollut sulamassa kiinni siihen sänkyyn.

Otti aivoon, kun äiti kesken tiskauslotraamisensa ja kolistelunsa kurkki jatkuvasti huoneeni oviaukosta. Mitä hittoa se kyttäsi? Luuli kai, että olin niin uppoutunut opiskeluun, etten huomaisi mitään. Isä paasasi neuvostosukellusveneistä, joita kuulemma liikuskeli Tukholman eteläisessä saaristossa. Se ei voinut tajuta miksei asia kiinnostanut minua edes olankohautuksen vertaa. Plaaplaaplaa… Turun sotilaspiirin päällikkö oli määrätty YK:n rauhanturvajoukkojen apulaiskomentajaksi Golanille ja vihreiden menestys vaaleissa oli ohimenevä ilmiö. Ahaa, upeeta, mielenkiintoista, jaajaa. Kun lopulta paiskasin kirjan lattiaan ja kerroin isälle, etten minä mitään vihreitä ollut äänestänyt, se oli hetken hiljaa kuin hölmistynyt kysymysmerkki. Arvasin mitä oli luvassa.

Isä veteli suoria viivoja asiasta toiseen ja niputti ihmiset sanojen ja tekojen perusteella kuin porkkanat. Kasvissyöjästä viiva sivariin, sivarista viiva Vihreisiin ja fiiiiiits edelleen pitkiin hiuksiin ja pyöreisiin rilleihin. Eli tiukkaan nippuun sidottuna: silkkaa maanpetturuutta ja huuhaameininkiä!

Kerrankin suunvuoron saatuani tiuskaisin vielä, etten ollut äänestänyt ketään, en vasenta en keskustaa enkä oikeaa, ja sain ne molemmat motkottamaan täysillä, että äänestäminen oli demokraattisen maan jokaisen kansalaisen kansalaisvelvollisuus. Sillä, joka ei äänestänyt, ei ollut varaa arvostella eduskuntaa tai hallitusta. En tajunnut miksi. Eikä paljon kiinnostanutkaan. Työttömiä oli jotain puolitoistasataatuhatta, mutta minun alallani hommia kyllä riitti vaikken äänestänytkään.

En minä mikään kunnon kasvissyöjä ollut, siis vegaani, minä vain ällösin lihaa. Se oli punaista, lyllyvää, jänteikästä ja verikosteaa, mutta paskat siitä. Välttelin sitä simppelisti siksi, että tuhdin pihvin jälkeen joutui odottelemaan tuntitolkulla ennen kuin pystyi juoksemaan. Sitä paitsi liha junttasi ja jähmetti ihmisen paikoilleen, hidasti ajattelua ja houkutteli esiin matalaotsaisen tappajan. Minä olin aina vihannut tappelemista, tappamista, kiduttamista ja heikompien sortamista. Pienenä lähdin mieluummin livohkaan kuin painin puoli vuotta nuoremman Marttiserkkuni kanssa, vaikka pappa siitä hyvästä heittikin minua pilkkakirveellään: Mikä mies tommonen on, ku ain karkkun juoksee!

Sivarius oli pälkähtänyt päähäni siinä vaiheessa, kun isä oli ruvennut ilta illan jälkeen paapattamaan tuomitsevia näkemyksiään nuorten kasvavasta maanpuolustushaluttomuudesta. Tottakai isä ensin otti asiasta pulttia, mutta sitten se saatana sopeutui ja väisti raukkamaisesti minun riitelynhaluani. Ikuinen sopeutuja! Minä en voinut tajuta sellaistakaan. No okei isäpappa, oli tässä yksi viivan paikka. Koska suoritin siviilipalvelukseni päiväkodissa, isän oli helppo vetäistä siitä viiva kiinnostukseen kasvatusasioista.

Minusta piti tulla terhakka kansankynttilä, luokanopettaja, mutta jäin valintashowssa toiselle varasijalle ja vain yksi peruutus tuli. Läheltä liippasi, ja jumalauta että se kismitti kauan. Tuntui kuin pääsemiseni lastentarhanopettajakoulutukseen olisi ollut lohdutuspalkinto. Papallekin piti puhua ympäripyöreitä jostain kasvatustieteen opinnoista Turun yliopistossa. Mutta koska olin positiivinen luonne, ajattelin että suorittaisin LTO-tutkinnon pois alta ja hakisin plus tottakai pääsisin kasvatustieteen suunnittelun ja hallinnon koulutusohjelmaan, nappaisin maisterinpaperit, hoitelisin lisurin ja väikkärin tsuptsup ja käppäilisin loppuelämäni silinteri takaraivolla kuin Roope Ankka ja olisin helvetin viisas ja tärkeä mies. Näyttäisin isälle ja kummallekin suvulle, kuinka hommat hoituivat ilman armeijakukkoiluakin. Miesten koulu? Hah!

Mutta meneväthän Kivelä ja Helppolainenkin armeijaan, isä oli yrittänyt vielä viime hetkellä.

Jokainen hakee juomansa itte, töksäytin siihen ja kaduin samalla sekunnilla ylimielisyyttäni. Mä tarkoitan vaan sitä, et vaikka me ollaan vanhoja koulu- ja partiokavereita, ei se silti meinaa sitä, et meijän pitäis loppuelämämme elää ku kolme muskettisoturia.

Asevelvollisuuden suorittamisella on merkitystä sitten kun haet työpaikkaa", isä laimensi väittelynhaluni juuri kun olin pääsemässä vauhtiin.

Kiitti neuvosta!

Kyl Martti ainakin menee, äiti säesti ja onnistui taas kerran loukkaamaan minua.

Sä taidat olla kommunisti? isä naurahti kireästi. Se tiesi päässeensä niskan päälle ja nautti tilanteesta kuin kiiltelevähuulinen viininmaistaja.

Ei maailma kuule oo nykyään enää niin mustavalkonen, mutisin kiukkutippa linssissä. Ja siihen sekin juttu oli lopahtanut. Meillä ei ikinä kiistelty asioista kunnolla. Minä en halunnut loukata ketään ja kuitenkin loukkaannuin pienimmästäkin rivinvälistä, joka tölväisi minua. Se saattoi olla halveksiva katse, vääränlainen äänensävy tai välinpitämätön suhtautuminen minun tärkeisiin juttuihini. Silti en itsekään osannut sanoa mitään, kun isä joskus perjantai-iltaisin repesi röhkimään käsityksiään YYAsopimuksesta, ETYKistä tai YK:n upeista rauhanturvaoperaatioista, joissa se itsekin oli muutaman vuoden elämästään kuluttanut. En jaksanut kuunnella. Kypros, Kashmir… Minä muistin niiltä ajoilta vain taivaansinisen baretin ja äidin ainaisen hermoilun. Ja tipahdin kummalliseen surumielisyyden tilaan.

Viikko kotona, ylikiehuvan äidinrakkauden rutistuksessa olisi saanut kenen tahansa aivot ratkeilemaan. Hitto! Olin sentään asunut Turussa jo puolitoista vuotta, vaikka äiti olikin yrittänyt saada minut jäämään kotiin vielä opiskeluajaksi. Olin jo lukioon mennessäni halunnut muuttaa pois kotoa, mutta äiti loukkaantui ehdotuksestani niin verisesti että pelkäsin sen sekoavan. En olisi kestänyt, että se olisi joutunut suremaan minun takiani.

Yo-kylän näkkileivänmuruisessa itsemurhayksiössä olin opetellut yksinoloa ja vapautta tulla ja mennä ilman että joku koko ajan kyseli minne? "ketä tapaamaan? milloin tulet? Silti minulla oli kroonisesti huono omatunto. Ihan kuin olisin kuitenkin onnistunut loukkaamaan äitiä. Puhelin oli pirissyt harva se ilta, kun äiti oli tikusta tikannut asiaa. Anteeksi äiti! Kyllä mä rakastan sua äiti! Mä tuun taas käymään äiti! Yleensä olinkin ponkaissut pubikierrokselle vasta äidin iltasoiton jälkeen.

Viimeiset puoli vuotta olin majaillut Varissuolla, lapsuudenkaverini Helppolaisen Paulin kaksion pienemmässä huoneessa. Meillä rullasi hyvin. Äitikin tunsi Paulin perheen ja oli pelkästään iloinen, että en ollut jäänyt pidemmäksi aikaa yo-kylän yksinäisyyteen.

Kävimme Paulin kanssa hölkkäämässä ja punttisalilla kehittämässä iskulihaksiamme ja kippasimme naisenpuutteeseemme keskiolutta television ääressä. Kaksi urheilullista poikamiestä! Varissuolle ei äitikään kehdannut soitella kuin pari kolme kertaa viikossa.

Hujoppimaiset ikikuuset viittoilivat alivuokralaishuoneeni verhottoman ikkunan takana niin, etten aluksi pystynyt kunnolla nukkumaan. Joskus puolihorteessa olin näkevinäni siellä mummin hymyilevät ryppysilmät ja lämpimät kädet, matalaa hyräilyä muistuttavat tummat kiharat, joskus näin isoisän kuolemaa kohti yhä syvemmille kuopille painuneet posket tai Muurlan papan kiukusta tiukan suun. Kuolleiden kuvista minulle tuli aina omituisen huono omatunto.

Olin heti Paulille muutettuani liittynyt Turun Urheiluliiton maratonporukkaan. Kyllä minä vielä Paulinkin kanssa lenkkeilin, jos se vain halusi, mutta opiskelukiireet haukkasivat äijän ajan niin vähiin ettei se enää ehtinyt jolkottelemaan kuin kerran pari viikossa.

Uusille lenkkikavereilleni minun piti sepittää spermanhajuisia huohotustarinoita, perseet olalle -sekoilujuttuja ja raportteja ylieläimellisistä vetoharjoituksista jossain sairaassa mäessä, jolloin aina viimeisen revityksen jälkeen purskahti oksennus tai kusen seassa oli verta. Paulia ei moinen eläimellisyys kiinnostanut, se keskittyi opintoihinsa kauppakorkeassa ja valtsikassa.

Ennen inttiä Pauli ja Kivelä olivat vittuilleet minulle siitä, että armeijan harmaissa oli paljon parempi treenatakin kuin sivarina jossain lapsenpaskanhajuisessa päiväkodissa. Todistin, että ne olivat väärässä. Ja helvettiäkö niitten touhut enää minun kaaliani kopsuttivat. Paulista oli kovaa kyytiä tulossa paskantärkeä salkkumies, Kivelä taas viihtyi liiankin hyvin maanpuolustushommissa. Se oli heti perusintin jälkeen loikannut kadettikouluun ja pärjäsi kuulemma jumalattoman hienosti. Kiva!

Lastentarhanopettajakoulutukseni oli paria kuukautta vaille päästötodistus. Ja ensimmäinen talvi TuUL:n maratonjengissä hyvää vauhtia perseelleen putoamassa.

Painoin taas kipeätä kylkiluutani ja vähältä piti etten karjaissut. Olin ollut täysääliö! Viikkoa aiemmin lauantaina, aamupäivän auvoisan Hirvensalon lyhyen eli 26 kilsan yhteislenkin jälkeen olimme kokoontuneet pelaamaan sählyä, ja minä tietysti joka suuntaan hosumassa kuin idiootin ohjaama lakaisukone: däydädäy ja maali!!! Olin kunnossa ja tunsin pärjääväni. Aivan loppuminuuteilla yritin ylettyä mahdottomaan ja päksähdin rähmälleni. Mitä siitä, mutta kaatumisen jälkeinen ylösnousu jätti kylkiluuhuni kipunoivan hiusmurtuman. Paskamaharajan yli turvonnut ex-maileri jyräsi minut takaisin lattiaan kuin sydäninfarkti.

Äiti ja isä yrittivät rauhoittaa minut kiltiksi pikku potilaaksi ja houkutella jäämään kotisaunan löylyihin ja viettämään rentouttavaa perheperjantai-iltaa typerien televisio-ohjelmien, puolikuivan Carelian ja lämpimien juustovoileipien merkeissä.

Ääh! Mä meen elokuviin tai johonkin ihmisten ilmoille, ilmoitin kärttyinen tuli perseen alla.

Ei murtuneen kylkiluun kans ole leikkimistä! See voi mennä pahemmaks ja sit sää et viel pitkään aikaan pääse juoksemaan, äiti yritti vedota tiukkaan urheilijanmoraaliini. Mää sun parastas täsä vaan ajattelen…

Tommonen kelikin, isä kurkki ikkunasta maaliskuun loppupään depressionharmaata iltapäivää. Ja telkkarista tulee illalla Navaronen tykit.

Ääh! Mä meen elokuviin kattomaan Kymmenen käskyä ja painun sitte kämpille nukkumaan, selitin kuin loppuharjoitteluryhmäni esikoululaisille. Ehkä minun olisi pitänyt jättää niille edellisenä päivänä viikonlopun toimintatuokiosuunnitelmat kognitiivisine, psykofyysisine ja sosiaalisine tavoitteineen?

Jos sää asuisit viel koton, niin kaik olis paljon helpompaa, äiti huokaisi ja työnsi mäntyklapia keittiön hellaan. Se sai vanhan ruostuneen leipäveitsen kiertymään kipeästi omassatunnossani! Rahakin riittäis paremmin… Mut ei, kun piti päästä itsenäistymään, se mutisi. Tuntui kuin olisin yhä ollut se räkänokkainen kymmenvuotias, joka pienimmästäkin tiuskauksesta pillahtaa itkuun. Kiristin lihaksiani ja pidätin hengitystäni että olo menisi ohi. Tunsin äidin suuret siniset silmät niskassani. Sitten se kahahti nopeasti vaatevälikössä ja ilmestyi eteeni, työnsi nyrkkiin puristetun kätensä minun ihmettelevään kouraani ja antoi periksi vaivautuneelle hymylle:

Hyvää syntymäpäivää!

Kiitti, mut se on vast huomenna, sanoin pöllähtäneenä ja halasin sitä kömpelösti kuin minulla olisi ollut haarniska päälläni.

Sää voit ostaa sillä sen elokuvalipun, Kymmenen käskyä on sulle oikein hyvä syntymäpäivälahja.

Hehheh!

Kyl mar sää huomen käyt koton edes syömäs?

"Katotaan nyt… koetin kuulostaa välinpitämättömältä, vaikka äidin silmänurkissa kiiltelevät kyyneleet olivat saada oloni yhtä kirveleväksi kuin joskus pienenä paskahousuna, kun olin ollut tuhma ja äiti uhkasi lähteä luotani kokonaan pois.

Oli kaksi oloa yhtaikaa: teki mieli halata äitiä ja jäädä sen mieliksi kotiin, teki mieli olla tiukkana ja painua baanalle kuin nuori leijona.

Tunnin kuluttua hyppäsin märkien kenkien hajuisesta bussista tuomiokirkkopysäkille. Hyppy kadulle vihlaisi kylkiluussa kuin hammaslääkärin pora.

Olin viimeistä iltaa 21 vuotiaitten kirjoissa ja näin joka puolella kutsuvia räpsyripsiä, uhmakkaanpunaisia suuteluhuulia, pehmeänhoukuttelevia rintoja ja magneetin lailla silmiä ulos kuopistaan plopsauttelevia perseitä. Olisin laukannut ja hirnunut, jos olisin ollut kunnossa. Saman tien tunsin nolouden rusotuksen poskillani. En minä mikään macho himo-orhi osannut tai halunnut olla. Halusin olla kunnon mies, empaattinen ja hellä mieslastentarhanopettaja, joka löytäisi kunnollisen naisen ja eläisi lopun ikäänsä tasapainoisessa parisuhteessa. Toisaalta haaveilin pääsystä edustamaan Suomea kansainvälisille maratoneille. SM, EM, MM ja olympialaiset! Lapset, perheonni, arvostettu työura ja seesteinen vanhuus.

Ei Kymmenen käskyä mitään tekosyy-paskapuhetta ollut, vaikka aution elokuvateatterin aulassa tajusinkin myöhästyneeni leffasta reilun vartin.

Olin täysin kypsä ja rapea rampa lähtemään Varissuolle lepäilemään, pois tästä suhjuisesta kevätkelistä. Hetkinen… Enhän minä oikeasti noin ajatellut. Ihan kuin olisin ollut liikenteessä äidin ja isän kanssa ja teeskennellyt olevani samaa mieltä kuin arvelin niidenkin olevan. Ääh!

Kävelin reppu retkottaen alas Wiklundin kulmaan ja vasemmalle pitkin Eerikinkatua. Tunsin Eerikin vihreän oven houkutuksen, sillä arvasin maratoonarikavereitteni olevan siellä kippaamassa perjantaiperseitä olalle. Juoksutalli Loppasuut. Tosi upeita tyyppejä, joita viikon eron jälkeen oli jo jumalaton ikävä. Hidastin oven kohdalla hiukan ja kävin kaalissani parin sekunnin mittaisen mennäkö vai eikö mennä -taistelun. Pakkohan minusta on löytyä sen verran selkärankaa… Kävelin raa’asti oven ohi ja muutuin heti itsetietoiseksi kokolihapyhimykseksi. Kling! ja rehti mies -sädekehä ilmestyi pääni päälle.

Eerikinkadun ja Brahenkadun risteyksessä paloi punainen ukko jalankulkijoille. Aggressiiviset autonmoottorit korahtelivat nenän editse ja jättivät pakokaasunhajun jälkeensä kuin haistattaen: senkun vaan taaperratte tihkussa, köyhät! Punainen liikennevalo paloi ja hehkui, vaikka viimeiset takavalot olivat häipyneet jo seuraavastakin risteyksestä. Minä olin lainkuuliainen kansalainen, tulevana lastentarhanopettajana esimerkki muille, joten jatkoin odottamista vaikka muutama nousuhumalainen möykkäpärstä lähtikin loikkimaan rehvakkaasti yli. Kylläpä oli kapinallista! Ja laumasielut (joihin en halunnut kuulua) heti perässä. Hyräilin mielessäni lastenlaulua: On valo punainen… Ei saatana! Käännyin ympäri kuin joku olisi kiskaissut minua korvasta ja lähdin kiitämään takaisin päin minkä kylkiluultani pystyin.

Eerikki oli puolityhjillään mietteliään näköisiä iltapäiväjuoppoja ja tupakansavuun kääriytyneitä iltameiningin odottajia. Lampetit hälvensivät hämärää homeenvihreällä valollaan, moneen kertaan puhkikuulemani nauha pyöritti salin täyteen tykyttävää nousuhumalamusiikkia, kehotti viihtymään ja tilaamaan lisää happy-hour-kaljaa, kohottamaan tuoppia lähestyvän illan saalisonnelle.

Painelin tiskille, kun ei tuntunut luontevalta jämähtää tyhjään pöytäänkään. Siihen kuitenkin pöllähtäisi jostain rehvasteleva superinsinööri, kovilla ammuskeleva myyntitykki tai päätään suurempia hauiksia pullisteleva svedublondattu kehonrakentaja.

Ilta uppoaisi litra litralta kurkkuuni enkä uskaltaisi vaihtaa paikkaa, koska tyyppi silloin pitäisi minua pöyhkeänä paskiaisena. Se haukkuisi minua sivarihomoksi, koska olisin aivan varmasti heti ensimmäisen tunnin aikana juorunnut sille elämäntarinani ja yrittänyt saada tyypin näkemään maailman minun näkövinkkelistäni. Tai ehkä yrittäisin olla miestäpoikaa ja rehvastelisin sillä, kuinka mieslastentarhanopettajalla oli makoisat oltavat hyvännäköisten naisten maailmassa.

Kertoisin puheenjohtajuudestani aineyhdistyksessä ja naureskelisin naisten kustannuksella, kuinka minä poika kerran lensin Suomen Lastentarhanopettajiksi Opiskelevien Liiton kokoukseen oikein lentokyydillä ja sain sihteeriltämme moitteet holtittomasta rahankäytöstä. Kehuisin olleeni liittokokouksen toinen puheenjohtaja. Sitä en tietenkään kertoisi, etten tajunnut pätkääkään asioista, jotka nuijin. Olin suostunut hommaan ainoastaan siksi että minua oli pyydetty. Liiton naisjohto katsoi sen olevan tasa-arvotavoitteiden mukaista. Sitä en kertoisi, että olin vain tehnyt sen mitä minun oli käsketty tehdä. Oikeasti minulle oli jäänyt mieleen pelkkä levoton yömajoitus syrjäisellä koululla. Tämän kertoisin vain jos pöytäkaveri olisi ammattiyhdistysmiehiä. Oululaisen naisopiskelijan peffamäessä auennut reidensyrjä, jota toiset naiset puoli yötä paikkailivat. Humalaisten opiskelijoiden möykkäävä kikatus. Minä vilkuilin pikkuhousuja nolo rusotus poskillani, esitin nukkuvaa ja haaveilin elämäni ensimmäisestä panosta. Vihasin aloitekyvyttömyyttäni. Tässä kohtaa selostaisin yksityiskohtaisesti kuinka olin ensin paikannut neidon vertavuotavan reiden ja saanut sitten pillua palkaksi.

Kolme tuopillista myöhemmin meno oli sen verran kiihtynyt, että hämärästä putkahti silloin tällöin joku moimoi-tuttu. Äijänkäppyrät ja ämmänrämät olivat häipyneet ja oli toisen kattauksen aika. Kusella käydessäni noteerasin vessan peilistä tuoppi tuopilta veltommaksi käyvän hymyni. Tukka hyvin? Näkyykö kello? Ei kai kireä finninalku paista Clearasilin kätköistä? Voisiko joku ihana, mansikkanänninen enkeli muka rakastua tällaiseen otukseen? Eiei, en tarkoittanut mitään irstasta. Vain jotain hipaisunhempeää, linnunlaulun oloista satuprinsessaa, jota kohtaan kaikki eläimellinen kiimameininki olisi kuin kasa puolimätiä teurasjätteitä kasvissyöjän lautasella.

Vasta neljättä isoa tilatessani uskalsin kysyä Riitalta, Eerikin tuhdilta äitihahmolta ja tappelupässien valtakunnansovittelijalta, oliko Lerrua näkynyt.

Kyl se tosa iltapäiväl kävi kääntymäs, mut sill tuli joku putkihomma, Riitta heitti olkansa yli enkä kehdannut vaivata sitä sen enempää. Ajattelin, että sekin oli parikymmentä vuotta sitten ollut himottava kaunotar.

Olisin voinut lähteä etsimään Lerrua, sillä se oli Eerikin talossa talonmiehenä. Mutta en uskaltanut häiritä. En halunnut, että kukaan tuntisi minun takiani oloaan hankalaksi.

Humalassa oli hyvä ja keveä olla. Tunsin itseni mieheksi, joka kulkee omia polkujaan. Hahaa! Selvinpäin tarvitsin yhä suurempaa fyysistä kipua tunteakseni olevani olemassa. Uskoin pyhän tuskan jalostavaan vaikutukseen.

Pitkät lenkit nostivat minut endorfiinihumalaan. Hapekkaan veren suhistessa suonissani elin maratoonarisankariunelmaa. Kuvittelin olevani kuin vanha kunnon Feidippides, joka kerran juoksi voittoviestiä Marathonin taistelusta Ateenaan ja vaipui juttunsa joristuaan kuolleena maahan. Minä halusin juosta kadoksiin, kadoksiin ja hallita maanteitä ja tartaneita.

Mutta maratonilla ei elä. Lastentarhanopettajana eläisin pienessä nälässä. En oikeastaan tajunnut nenästä kurkkaavan räkätapin vertaa mihin sekään itse valittu polku johti. Elämä oli yhtä älyvapaata bingoa. Olisin kevyesti voinut opiskella myös merkonomiksi tai puutarhuriksi, tai pyrkiä merimiesammattikouluun. Mitä väliä sillä oli, pääasia että sain tehdä niin kuin itse halusin.

Suuret ajatukset mäiskivät minua päähän kuin raskaansarjan nyrkit, mutta eivät onneksi onnistuneet tipauttamaan jakkaralta.

Mitä Kaarna, kuulin jossain vaiheessa vasemmalta puoleltani. Yritin peittää säpsähdystäni naurahduksella, josta heti tajusin että se oli teennäinen ja kuulosti törpöltä.

No perkele! sanoin rehvakkaasti. Siinä seisoi Kivelän Arto, vanha munanheiluttaja ja siannahka, jonka kanssa olin koko pienen ikäni touhunnut kaikenlaista sekopäistä. Mieltä piikitti heti muistutus siitä, että ne olivat aina olleet Paulin kanssa paljon likempänä toisiaan kuin minua. Minä olin ollut se kuuluisa kolmas pyörä, joka tarvittaessa tipautettiin varamieheksi. Samalla luokalla keskikoulussakin se oli ollut, kunnes ne kuin salaisesta sopimuksesta livahtivat Paulin kanssa Tuureporin lukioon, minä eksyin Puolalaan.

Perseitä jahtaamassa vai? oli sen ainoa vanhojen kunnon aikojen sika-Kivelä keskustelunavaus. Muuten se artikuloi asiallisesti ja kirjakielellä ja minä tunsin pakokauhua. Siilipäinen kadetti. Ei enää puhettakaan tarinoista, joissa se hyppää jonkun tuntemattoman kinkun sänkyyn, panee, pyyhkii sitten munansa ikkunaverhoon, vääntää pönttöön puolenmetrin krapulapytonit, hihittää itsekseen, jättää vessan vetämättä ja lähtiessään esittelee itsensä joksikin Johan Lundströmiksi ja pieraisee oviaukossa niin että rappukäytävä raikaa.

Yritin pariin otteeseen muistuttaa sitä sen viuhahduksesta rippileirillä, tai miten se kerran, kun olimme jälki-istunnossa lumipallojen heittämisestä, kusi opettajanpöydän laatikkoon ja hyppäsi ikkunasta pihalle.

No joo, se oli sitä aikaa, lapsellista, se sanoi vähän kiusaantuneena ja otti naamalleen yrmeän aikuisen ilmeen. Isä olisi ollut onnessaan, jos olisin ollut samanlainen kuin Kivelä.

Eerikki-ilta sakeni hiljalleen hiostavaksi, tupakanhajuiseksi möykkäpyörteeksi, jossa tuopit kopsahtivat toisiaan vasten, vaahto roiskui, miehet ja naiset puuroutuivat pareiksi tai jäivät yksinäisiksi ylijäämätyypeiksi.

En huomannut milloin Kivelä käänsi selkänsä minulle ja rupesi vonkaamaan lähelle ahtautuneita pidempää ja lyhyempää mustatukkaa. Mikä vitun gigolo se kuvitteli olevansa?

Lyhyempi kaunotar kävi aina kaljanhakukeikan yhteydessä säpättämässä minullekin muutaman taskulämpöisen sanan. Monika. Sairaanhoitajaopiskelija. Sen tummat silmät härnäsivät ja flirttailivat, sen liikkeissä oli kummaa kihinää, kun se sytytti tupakkaansa. Minä olin muka helvetin kiinnostava tyyppi, koska olin yhtäaikaa tuleva lastentarhanopettaja ja maratoonari, feminiinisyys ja maskuliinisuus samassa paketissa. Jin ja Jang.

Sä taidat olla aika herkkä mies?

Kuulostaa joltain nössöpetteriltä, sanoin hiukan nolona.

Eiku ihan tosi, sä vaikutat mieheltä, joka ei oo kiinni esihistoriallisissa miesmalleissa. Susta tulee varmaan hyvä isä, se hehkutti ja sai minut punastelemaan mielihyvästä.

Aloin jo pitää Monikaa potentiaalisena poikuudestapäästäjänä, mutta sitten se hujoppikaunotar kiilasi paikalle pummaamaan sisareltaan tupakkaa, ja pitkästä aikaa Kiveläkin näytti kyrpänokkaista militaristinaamaansa. Tunsin olevani voitolla.

Monika väitti itseään pitkän tytön isosiskoksi. Se kirjoitti kaljakuitin taakse Monika ja Kirsi ja vetäisi alle niiden puhelinnumeron. Sitten se vilkaisi kelloa, hymähti ja sanoi, että sen oli pakko lähteä, kun boyfriend odotti Yo-kylässä. Että sorry vaan. Se siitä!

Bussimatka selvitti vähän humisevaa kaaliani. Ei Kivelä miksikään ollut muuttunut. Sama vanha kyrvis. Ne istuivat vierekkäin minun edessäni ja pulisivat keskenään kuin pullasorsat. Hahhah, joo, yritin roikkua jutuissa mukana. Liikekeskuksen häämöttäessä painoin nappia. Jarrut kirskahtivat. Vasta katoksen alta pois poukkoillessamme tajusin miten kovaksi kevätsade oli yltynyt.

Humiseva hissimatka yhdeksänteen tuntui kestävän tunteja. Minun sydänosastoni oli taikinaa, joka paisui kerros kerrokselta ymmärtäessäni miten minua taas kerran kusetettiin. Äkkäsin Kivelän voitonriemuisen silmäniskun ja huomasin sen härskit näpit hiplaamassa Kirsin valkoisten farkkujen persusta. Katsoin takaisin: siitä vaan, silvuplee.

Ohjasin ne eteisestä suoraan Paulin puolelle ja keskityin eunukkipalvelijan rooliini. Muistin punkkupullon, jonka olin ostanut varoiksi jos joskus joku satuprinsessa sattuisi hulmahtamaan tuuletusikkunasta sisään. Runksautin Erkin pikakiväärin hengittämään.

Pullon henki Erkki? Huomio Erkki, täällä Teppo Tumpelo! Ensimmäinen toivomukseni… Tiskasin likaisia laseja tahallisen pitkään, etten olisi häirinnyt herrasväen tihenevää tunnelmaa. Halusin olla kohtelias isäntä. Kuulin, että ne olivat keksineet Paulin vinyylikokoelman ja levysoittimen. Pienen kriips-äänen jälkeen Dave Lindholm alkoi laulaa: Sitähän se kaikki on, oo-oo, rakkautta, rakkautta vaan… Hitto joo, Pauli tappaa minut jos se huomaa naarmun levyssään! Kai ne jo suutelevat ja hiplailevat siellä, napsivat auki toistensa nappeja, ajattelin pää täynnä mustaa happoa. Täydellisesti ajoitettu sormenkopautus olkapäässäni pelästytti minut kuin keitetyn kananmunan.

Huhuu, kyl ne jo kelpaa, Kirsi hymyili. Join the klub, mikä sun nimi nyt taas olikaan?

Teppo, sanoin välinpitämättömästi.

Musiikki keinutti huonetta tai sitten ikkunan takaiset jättikuuset myötäilivät tuulenpuuskia. Viini väheni pullossa ja minä ja Kivelä hiihtelimme Kirsin kanssa vuorotellen pitkin Paulin parkettilattiaa.

Pitikö ajat sitten hajonneella kaveriporukalla olla yhteinen nainenkin? Ei puuttunut kuin Pauli, niin vanha jengi olisi ollut koossa taas. Kivelä tanssi tuhat kertaa paremmin kuin minä. Mutta se olikin saanut oppinsa Åke Blomqvistilta ja vielä kadettikoulun piikkiin.

Humalasta huolimatta hitaiden tanssiminen muistutti minua kipeästä kylkiluusta. Välillä Kirsi poistui parvekkeelle imaisemaan tupakkaa. Fiksu, kun ei polttanut sisällä! Tupakanhaju lisäsi kummallisesti sen kiihottavuutta, vaikka itse en olisi voinut kuvitellakaan polttavani.

Ensimmäinen epäuskoinen toivonkipinä ripsahti minussa, kun Kirsi tanssiessamme painautui yhä tiiviimmin minua vasten (minä melkein irvistin kivusta, mutta en uskaltanut sanoa mitään) ja kun huomasin, että Kivelän vuorolla se paremminkin pelleili ja vilkutteli jätkän olan yli minulle. Häh? Sen pulleat rinnat tuntuivat särisevää kylkiluutani vasten hyviltä ja lämpöisiltä. Tuli niin höyhenmäinen olo, että unohdin pian koko Kivelän kyrvelön, kunnes jossain vaiheessa eteisestä kuului hiljainen naksahdus. En ollut uskoa juttua todeksi: ensimmäistä kertaa elämässäni olin onnistunut pesaisemaan jätkän edes jossain asiassa. Kiitin mielessäni Erkkiä, punaista pullon henkeä. Sitten iski pakokauhu: mitäs nyt sitten?

Me suutelimme pitkään Paulin sängyllä, mutta kun aloin räplätä auki Kirsin farkunnappeja, se tarttui minua sormesta ja siirsi kiihkosta tärisevän käpäläni tyynesti sivuun.

Ei. Älä viitti, se kuiskasi ja minä tunsin itseni maailman tyhmimmäksi kiimakaniksi.

Anteeks, emmä tarkoittanu…

Mun pitää nyt kyl lähteä. Äiskä saa hjärtslaagin, ku mä en viel oo kotona.

Ehkä se huomasi törkeiksi jyrsityt kynteni? Muhkuraisen nenäni? Finniruven leuassani? Eri korkeudella olevat poskipääni? Tai jos pitelin sitä jotenkin omituisesti yrittäessäni välttää vihlaisua kylkiluussani? Ehkä se huomasi farkunlahkeessa jököttävän kaluni ja pelästyikin sitä? Tai ehkä minä vain en osannut puhua sille niin kuin määrätietoisen naistenmiehen kuului?

Onneksi se asui vain vajaan kilometrin päässä, Varissuon länsilaidalla, Suurpäänkatu jotain. Laahustimme harmaan tihkun läpi käsi kädessä enkä osannut puhua juuri mitään. Laskuhumala. Mäen päällä sentään keksin, että Kirsin kotitalo oli yhden tutun maratoonarikaverini talosta seuraava. Sanoin sen ääneen ja päivittelin ihmeellistä sattumaa.

Mä en sit tajuu urheilusta yhtään mitään, Kirsi tuhahti. Saatoin sen alaovelle niin herrasmiesmäisesti kuin osasin ja tunsin leijailevani värisevässä ilmassa, kunnes tajusin että värinä johtuikin proosallisesti kosteanviluisesta ilmasta.

Odotin kärsimättömänä, kun se koukersi nimensä lappuun, nyt vain omansa, ja vetäisi alle saman puhelinnumeron, joka Monikan antamassa lapussakin oli ollut. Imin tupakanmakua sen suusta ja toivoin, että jostain ilmestyisi vähän äkkiä se äskeinen Puna-Erkki tai joku muu hyvä haltija, joka taikoisi meidät autiolle saarelle.

Ja siellä he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.

Kui vanha sä muuten oot? tärisin tyhmän kysymyksen juuri kun Kirsi oli livahtamassa rappuun. Niin sori, ei oo kauhean fiksuu kysyä naisen ikää…

Seitsemäntoista, se sanoi vähän kärttyisesti.

Mä täytän tänään kakskaks…

Onnee vaan, Kirsi sanoi ja hymähti melkein epäuskoisesti, sitten se hiipi painamaan valot rappuun. Seisoin ovensuussa ja toljotin sen haurasta kauneutta kuin matalaotsainen idiootti. Mitä nyt sitten?

Kiitti mukavasta illasta, sanoin väkinäisesti. Onneksi se ei tainnut kuulla.

Sekuntia ennen kuin ulko-ovi loksahti kiinni, kuului ovenraosta untuvainen suhahdus:

Soita!

H erääminen kuvottavansippiin aamuun tuntui väkinäiseltä herätyskellon mielistelyltä. Suussa särisi tahmakka vanhanviinan maku, heikotti. Puhalsin paskaista ilmaa keuhkoistani ja haukottelin niin että pelkäsin kitalakeni repeävän ja rusinaksi kuivettuneiden aivojeni napsahtavan ulos halkeamasta harmaalle muovimatolle, pölykoirien haukuttavaksi.

Vieras R-kioskin sinivalkosytkäri kelli kirjoituspöydän kulmalla. Se näytti nauravan ilkikurisesti ihan kuin se olisi pilkannut selkänsä takana sekoilevia luentopaperikasoja ja kirjoja, tyhjiä kasettikoteloita, kahviläikkien tahmaamia kasetteja ja paritonta urheilusukkaa tyhjän Bulgarianjugurttipurkin päällä. Alkoi hymyilyttää.

Avasin tuuletusikkunan. Kolke ja humina tulivat korviini ja näin junan vilistävän peltoaukean poikki oikealta vasemmalle ihan kuin joku olisi kiskonut kiinni jotain Turun ja Helsingin välistä jättiläisvetoketjua. Aikataulu piti, kello oli kymmentä vaille seitsemän.

Kusi haisi vähävetiselle. Hammastahnan maku kirveli, veden kohina ja lorina kuulostivat äkäisemmältä kuin yleensä.

Jogurttikaurahiutalemössön jälkeen torkuin vielä pari tuntia siinä unien eteistilassa, jossa alitajunta tykittää pään täyteen surrealistisia ja surisevia kuvia. Ne ovat kirkkaita ja eläviä, niin todentuntuisia, että joskus melkein uskoo oikeasti elävänsä ne tapahtumat, jotka unessa kokee.

Alaston naisvartalo lojui sängyllä. Se oli suoraan jostain Anttilan luettelon rintsikkatai pikkuhousumainoksesta. Hiukset olivat mustat, mutten millään onnistunut näkemään kasvoja. Tajusin heti, ettei tämä ollut mikään vaahtokarkintuoksuinen enkeli, vaan raaka narttu. Valkoinen perse kääntyi minuun päin ja alkoi puhutella: käy kiinni ja tee niin kuin miehen on tehtävä! Hullu himo tärisytti minua. Samalla pelkäsin niin että olin rutistua kasaan kuin paperipussi. Kalu tuntui ryhmyiseltä ja kovalta, hohkasi kuivaa ja tykyttävää lämpöä. Työnsin peiton syrjään, koska Paulia ei nyt tarvinnut varoa. Olin yhtaikaa kasvottoman kiimakaunottaren käsittelyssä ja yksin sängyllä. Runkkasin raivokkaasti. Yhtäkkiä minuun iski kuristava häpeä: oli sellainen olo kuin ikkunasta olisi kurkittu tai jokainen sykerö tapetissa olisi ollut suuri sininen silmä.

Heräsin kunnolla vasta, kun piti pyyhkiä ällöttävä, veltostuva kalu kovaksiruiskitun pussilakanan reunaan. Aina runkkaamisen jälkeen minua hävetti vallan helvetisti, melkein kuin olisin loukannut jotakuta.

Kiire tuli vasta siinä vaiheessa, kun rupesin kiskomaan kitkeränhajuisia ja kuivuneenhienjäykkiä lenkkiromppeita niskaani. Tigerit kannatti laittaa vasta