Isäni on bluesmies

By Markku Turunen

Hauska ja koskettava tarina perheestä, kaipuusta ja uusista mahdollisuuksista.
Sallan isä häipyi kotoa, kun Salla oli pieni tyttö. Myöhemmin myös välit äidin kanssa viilenivät, ja niinpä Salla muutti asumaan isosisänsä luo. Vaikka elämään on mahtunut vaikeuksia, menee Sallalla nyt hyvin – on sujuva yhteiselo isoisän kanssa, osa-aikatyö kirjastossa ja kuvitelmat, joita Salla mielessään isästään rakentaa. Ne, joissa isällä on hyvä syy lähdölleen, joissa isä on mitä mahtavin ja mukavin tyyppi. Mutta sitten isoisä joutuu sairaalahoitoon, ja Sallan on lakattava kuvittelemasta. On aika tavata isä, jota tyttö ei ole vuosikausiin nähnyt.
Onko todellisuus tarinoita ihmeellisempää? Voiko Salla vielä oppia tuntemaan isänsä? Miksi tämä alun perin edes jätti perheensä?

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 13, 2023
• ISBN: 9788728536285

Book preview

Isäni on bluesmies

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1991, 2023 Markku Turunen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728536285

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Kun tulin töistä seitsemän jälkeen istui isoisä rintaansa pidellen ja aika sairaan näköisenä vanhassa nojatuolissaan, jossa sillä oli tapana istua telkkaria katsomassa. Tai en minä tiedä katsoiko se sitä varsinaisesti, kunhan istuskeli ja höpisi jotain, joskus aika kovallakin äänellä. Ehkä se ei tuntenut puhuvansa itsekseen kun telkkari oli auki. Mutta nyt televisio oli kiinni.

– Mikä hätänä, kysyin. Se yritti hymyillä ja pyöritti päätään jonka laikukkaassa ihossa kasvoi muutamia pitkiä haivenia. Se lyhenteli niitä saksilla eteisen peilin ääressä kerran pari kuukaudessa.

– Ei tässä mitään, se ähkäisi, ei kovin uskottavasti. Katsoin sitä vähän aikaa ja jätin sen omiin oloihinsa koska hymyileminen näytti käyvän sen voimille. Laitoin keittiössä itselleni teetä ja pari voileipää ja tulin huoneeseeni, samaan jossa nyt kirjoitan tätä. Avasin kirjan mutta en osannut keskittyä lukemiseen. Vaihdoin kirjan ilmaisjakelulehteen ja Anttilan mainokseen, heitin nekin sitten roskikseen ja kävin sängylle pitkäkseni. En tiennyt mikä isoisää vaivasi, en tiennyt mitä elämältäni halusin, en tiennyt edes halusinko lukea sen kirjan jonka olin lainannut vai jonkin muun, enkä ehdottomasti tiennyt mistä Mikan ja minun välillä oli kysymys.

En halunnut isoisän joutuvan mihinkään laitokseen. Sillä jos olisin jäänyt yksin, olisin varmasti joutunut palaamaan äidin luokse ja sitä en halunnut. Olen hemmetin ylpeä likka enkä siedä että muut päättävät minun elämästäni. Sen takia lopetin koulunkin, tai niin ainakin uskottelin itselleni. Itse asiassa päätös koulun lopettamisesta syntyi hyvin nopeasti, kesken biologian tunnin, ilman että olisin pohtinut asiaa etukäteen mitenkään vakavasti. Vieläkin minulla on suuri houkutus selittää asia parhain päin, kernaimmin tietysti vapaudenrakkauden osoitukseksi, ja jossain mieleni sopukassa siihen uskonkin.

Biologian opettaja, lempinimeltään Tippa (sillä on krooninen nuha), puhui mieliaiheestaan, seksistä. Tai oikeastaan sen vääristymistä, niin kuin sillä oli tapana asia ilmaista. Taivas varjele, meille joilla ei kenelläkään ollut mainittavasti omakohtaisia kokemuksia. Siitä oli hauska puhua seksistä nuorille tytöille, valistukseksi ja opiksi tietenkin.

Minua vaivasi tuo sana vääristymä. Oliko olemassa jokin määrämitta, johon vääristymiä verrattiin ja johon kaikkien piti pyrkiä? Ja mikä tuo mitta oli? Kuka sellaisesta päätti? Kysyin asiaa ja kun katsoin äijän nautinnosta laajenneita sieraimia ja kuuntelin sen tuhinaa ja tekopyhää sepustusta, rupesin miettimään mitä tekemistä minulla siellä oli. Mikä ihme sai minut joka aamu laahautumaan kouluun? Enkö saanut itse päättää miten päiväni kuluttaisin? Tietysti se oli vähän lapsellista, mutta niin siinä vain kävi: lopetin koulun.

Sen jälkeen pääsin valtion työllistämismäärärahojen turvin osapäivätyöhön kirjastoon, missä olen edelleenkin.

Olen varma että isoisällä oli minun kanssani paremmat oltavat kuin missään laitoksessa. Aina silloin tällöin kaksi tätiä kävi katsomassa vieläkö sen järki pelasi sen verran, että se tuli toimeen kotonaan.

Olin silloin 17-vuotias. Kaksi viikkoa sitten täytin 18. Sillä ei ole paljon merkitystä. Isoisä oli yli seitsemänkymmenen, en muista kuinka paljon yli, ja oli minua paljon lapsellisempi. Eikä sekään mitään merkinnyt, korkeintaan sen verran että lapsuuteensa palattuaan isoisästä oli hävinnyt kaikki keinotekoinen kovuus, sillä ei enää ollut mahdollisuutta piiloutua minkään roolin taakse. Ja sen haaleissa silmissä näkyivät ne kaikki reilut seitsemänkymmentä vuotta. Minä pidin niistä harhailevista silmistä jotka olivat nähneet enemmän kuin oli kohtuullista, tarkoitan viime sotia. Silti se oli täysin avuton maailman edessä, puhumattakaan taivaasta jota lähempänä se taisi jo silloin ollakin.

Jollei sillä olisi ollut vaikeuksia peräsuolensulkijalihaksensa kanssa olisin voinut pitää siitä äijästä todella paljon.

Kaikkein eniten minua ärsytti se että se yritti tehdä piereskelystään jonkinlaisen vitsin. Hampaattomalla on asiaa, se sanoi, ikään kuin sillä edes toisessa päässä olisi ollut omia hampaita. Ja: Seurustelen tässä henkeni kanssa. Tietysti sellaisessa tilanteessa siitä tuntui että asiaa oli syytä jollain lailla selittää, mutta sen olisi voinut tehdä vähän fiksumminkin. Periaatteessa olen sitä mieltä että tyhmyys ei ole hankittu ominaisuus eikä niin muodoin tuomittavaa, joskus tyhmyys saattaa olla hyvinkin rakastettavaa, mutta isoisän pieruhuumoria minun oli pirun vaikea hyväksyä.

Niin, ja sen tekohampaita, hampaattomista puheen ollen. Eihän hampaattomuus sekään varsinaisesti synti ole, mutta melkoista kärsimystä oli matkustaa isoisän kanssa aamubussissa kun se kaikessa kiireessä oli unohtanut tekohampaansa vesilasiin yöpöydälleen. Se massutus häiritsi sitä itseäänkin ja se sanoi vieressään käytävän toisella puolen istuneelle toiselle hyväkkäälle:

– Unohtui hampaat vesilasiin.

– Ei hampaista tule omia jos niitä pitää vesilasissa, toinen sanoi.

– Täytyyhän ne välillä puhdistaa, vastasi isoisä, ja toinen:

– Minä pesen omani kaksin käsin hanan alla ja panen heti takaisin suuhun.

– En minä pysty nukkumaan hampaat suussa, väitti isoisä.

– Siinäs näet, ne ei ole sinun hampaasi.

Olimme silloin menossa ostamaan isoisälle farkkuja, minun vaatimuksestani. Olin sanonut että jättäisin sen lopullisesti jollei se alkaisi pukeutua ihmisiksi. Se suostui, pohjimmiltaan se oli kiltti vanhus. Se käytti niitä farkkuja henkseleitten kanssa, mikä ei näyttänyt yhtää hullummalta, jos sillä sattui olemaan päällä se musta t-paita jonka olin sille ostanut. Paidassa oli Kafkan kuva ja teksti Ei hänelläkään niin hauskaa ollut.

Isoisä ei ollut tietenkään Kafkasta koskaan kuullutkaan ja teksti oli englanniksi niin että sain sen uskomaan että se oli Tuntemattoman sotilaan englanninkielisen laitoksen ilmestymisen kunniaksi tehty mainospaita. Kuvassa oli muka sikäläinen näkemys Antti Rokasta ja tekstinä Jos työ tarviitte oikein hyvvää miestä, niin tässä teille on sellanen. Isoisä ajatteli yhä että koko maailman katseet olivat kohdistuneet piskuiseen Suomeen.

Niin, yritin pitää isoisän henkisesti virkeänä ettei meidän kummankaan olisi tarvinnut jäädä yksin. Toin sille kirjoja kirjastosta, valikoin vaivihkaa juuri niitä kirjoja joita Seija ja Jarkko, kirjastonhoitajamme, hankkivat vain suurta vastenmielisyyttä tuntien, seksiä ja väkivaltaa sekä mahdollisimman suurikokoista tekstiä. En huomannut isoisässä aggressiivisuuden tai minkäänlaisen häiriökäyttäytymisen lisääntymistä. Muunlaisia kirjoja se ei viitsinyt lukea, paitsi Tuntematonta joka sillä oli itsellään ja jota se silloin tällöin selaili.

Tämä kahden huoneen ja keittiön asunto on vanhassa kivitalossa, parin korttelin päässä ydinkeskustassa, toisessa kerroksessa, puiston laidassa. Kaupunki on pieni ja sen ominaislaatu on joessa ja silloissa. Olen yrittänyt välttää ikätovereitteni keskuuteen levinnyttä pilkallista suhtautumista tähän maaseutukaupunkiin, siitä yksinkertaisesta syystä etten ole muuallakaan asunut, lukuun ottamatta yhtä vuotta