Nikke saa kaverin

By Esa I. Järvinen

Nikellä ei ole isää. Tai on, mutta Nikke ei ole ikinä tuntenut tätä. Eräänä päivänä äidillä on Nikelle ehdotus. Pitäisikö Nikelle hankkia mieskaveri? Nikke on ymmällään. Mikä se semmoinen mieskaveri oikein on? Äiti selittää, että mieskaverin kanssa voi käydä pelaamassa esimerkiksi futista ja lätkää. Pian Niken elämään saapuu Rami – ja heidän välilleen muodostuu ainutlaatuinen ystävyys.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 13, 2021
• ISBN: 9788726939507

Book preview

1

Haluatko mieskaverin?

Päivä oli ollut tavallistakin tavallisempi, mutta ruokapöydässä äitini Kaisu yllätti minut. Se ei ole lainkaan hänen tapaistaan.

Mitä sanoisit Nikke, jos hommattaisiin sinulle kaveri, mieskaveri?

En tietenkään osannut odottaa tuollaista kysymystä. Yleensä äiti tähän aikaan päivästä kysyi: Miten koulussa meni?. Vastasin siihen vain, että ihan hyvin ja se yleensä riitti äidille.

Ei siksi, etteivätkö kouluasiat olisi kiinnostaneet äitiä. Vaan siksi, että minun koulunkäyntini sujui jo paremmin kuin aiemmin.

Nyt näytti kuitenkin olevan kyse aivan muusta.

Mieskaveri?

Niin, aikuinen mieskaveri, äiti sanoi.

En oikein tajunnut, mistä mahtoi olla kyse.

Ai, että meille tulis joku mies, kysyin ihmeissäni ja jäin odottamaan äidiltä tarkempaa selitystä. Niin kuin uusi isä?

Äiti naurahti. Älä pelkää, minä en aio mennä uusiin naimisiin, ainakaan nyt.

Aivan kuten minä itse, äitikään ei ollut mikään laiheliini vaan roteva, isoluinen nainen. Hänellä oli aina lyhyeksi leikatut, liekinpunaisiksi värjätyt hiukset. Hän oli myös kovaääninen: kun hän yltyi huutamaan tai nauramaan, se kuului todella kauas. Minun mielestäni jopa turhan kauas.

Tulisko se mieskaveri silti tänne asumaan? kysyin.

Talossa ei ollut asunut miehiä vuosiin. Ei sen jälkeen kun oikea isäni oli lähtenyt. Silloin olin kuulemma ollut vain kaksivuotias. Siitä oli kulunut jo melkein kymmenen vuotta.

En mitenkään voinut muistaa, millainen isä oli ollut. Valokuvia hänestä oli, mutta äiti näytti niitä vain silloin harvoin kun satuin pyytämään.

Sen verran muistin kuvista, että isä oli vaaleatukkainen, aika pitkä ja hoikka, ei ollenkaan sellainen pullukka kuin itse olen.

Minusta tuntui, ettei isää kannattanutkaan muistaa, koska hän oli jättänyt meidät, pienen poikansa ja äidin. Ja varmaan jo unohtanut. Isä oli lähtenyt ulkomaille jonkun naisen mukaan. Sen verran äiti oli kertonut.

Kysymykseeni miksi isä oli lähtenyt, äiti ei koskaan halunnut vastata.

Sitten kun sinä tulet aikuiseksi, voit yrittää etsiä isäsi ja olla yhteydessä häneen niin paljon kuin haluat, äiti kuittasi aina kyselyni.

Toisin kuin äiti ehkä luuli, tiesin isästäni yhtä ja toista. Olin koonnut palasia yhteen kuulemistani aikuisten puheista.

Niiden mukaan isä oli pelannut salibandyjoukkueessa. Keväällä hyvin menneen kauden päätyttyä joukkue oli matkustanut palkintomatkalle Thaimaahan. Siellä isä oli kai rakastunut suomalaiseen kohdeoppaaseen.

Vain kuukausi sen jälkeen kun joukkue oli palannut Suomeen, isä oli pakannut reppunsa ja lähtenyt takaisin Thaimaahan. Hän oli jättänyt vain kirjeen äidille keittiön pöydälle.

Isän nimi on Jari ja sukunimi Kivinen. Minulla on sama sukunimi. Äidin sukunimi on Leppiniemi eli sama kuin mummilla ja ukilla.

Ainakaan vielä en kuvitellut sellaista, että joskus haluaisin etsiä isääni. Se ei tuntunut ollenkaan tärkeältä.

Äiti valitteli usein, että talossa olisi hyvä olla mies. Sellainen, joka ymmärtäisi talon päälle.

Me asumme jo aika vanhassa, kaksikerroksisessa omakotitalossa. Aika vanha tarkoittaa sitä, että talo on rakennettu 1950-luvulla. Siksi siinä on vähän väliä jotakin rikki tai paikattavaa.

Alakerrassa on tilava keittiö ja olohuone. Yläkertaan pääsee kapeita, melko jyrkkiä portaita pitkin. Ylhäällä meillä on kolme huonetta.

Yläkerran toisessa päädyssä on iso makuuhuone äidin käytössä ja toisessa kaksi pienempää huonetta. Niistä minun huoneeni on portaiden yläpäästä katsoen oikealla.

Toista huonetta me kutsumme rompehuoneeksi. Nimensä se on saanut siitä, että huoneessa säilytetään vaatteita ja kaikenlaista rompetta. Niitä otetaan käyttöön tai pannaan säilöön sen mukaan onko tulossa kevät, kesä, syksy vai talvi.

Minun huoneeni saa äidin huokailemaan. Siksi, että sitä on useimmiten lähes mahdoton siivota. Meillä on koko ajan pientä erimielisyyttä siitä, mitä tarkoittaa hyvä järjestys huoneessa.

Kellarissa on sauna ja pesuhuone sekä pyykkitila ja varastokomeroita. Lisäksi siellä on kattilahuone ja öljysäiliö.

Koska talossa ei ole ollut miestä omasta takaa – minua ei vielä vuosiin lasketa sellaiseksi – äidin pitää aina soittaa korjaaja apuun. Varsinkin kun lämmitys reistailee tai putket vuotavat tai jäätyvät talvella. Siksi talonpito käy äidin mielestä turhan kalliiksi.

On talossa käynyt muutamia miehiä äidin luona, joskus olleet yötä, parikin yötä. Useimmat heistä eivät ole paljoakaan jutelleet tai touhunneet minun kanssani.

Ehkä vain sen vuoksi, etteivät he ole ehtineet tutustua minuun. Saati että heistä olisi ollut sen verran hyötyä, että he olisivat ehtineet tai pystyneet korjaamaan mitään talossa.

En minäkään ole tutustunut niihin miehiin, en hirveästi edes halunnut tutustua.

Ei, ei meille asumaan, äiti vastasi kysymykseeni. "Mieskaveri olisi vaan sinulle seuraksi, silloin tällöin.