Pienestä isoksi ja alhaalta ylös

By J.A. Gavril Tschokkinen

Pienestä isoksi ja alhaalta ylös kertoo kirjailijan lapsuudesta ja sitä varjostaneista haasteista. Mielenterveys ja itseluottamus ovat tärkeitä, mutta joskus ne pääsevät erinäisistä syistä lipsahtamaan pakoon kasvun tiimellyksissä. Onneksi ne voi aina löytää uudestaan.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Aug 20, 2020
• ISBN: 9789523394162

J.A. Gavril Tschokkinen

J.A. Gavril Tschokkinen on Helsinkiläinen säveltäjä, sanoittaja, tuottaja, bloggari, kirjailija ja videopelikehittäjä. Töihinsä hän ammentaa sisältöä suoraan omasta elämästään. Hän on myös kielten ystävä sekä elämän mittaisella matkalla kohti parempaa minää.

Book preview

Pienestä isoksi ja alhaalta ylös

Lukijalle

Pohjustus

1993–1994

1. luku – Alkusoitto

2. luku – Ala-aste

3. luku – Ensimmäinen terapia ja kotiopetus

1995–1997

4. luku – Ala-asteen viimeiset vedot

1997–1999

5. luku – Yläasteen hurmaava alku

6. luku – Merkkejä

7. luku – Yläasteen hurmaava loppu

8. luku – Elimistö kusee silmään

2000

9. luku – Viimeiset sanat

2001

10. luku – Koulun jälkeen

2002

11. luku – Ongelmien alku

12. luku – Marraskuu: Tilanne purkautuu

13. luku – 19:s marraskuuta: Sairaalassa

14. luku – 20:s marraskuuta: Koti

15. luku – Marraskuu: Välijupinoita 1

16. luku – Hoidon aloitus

17. luku – Välirysäys

18. luku – Genitaalien huumaa (osa 1)

19. luku – 18-vuotispäivät

20. luku – Genitaalien huumaa (osa 2)

2002–2003

21. luku – Otteita joulusta ja vuodenvaihteesta

2003

22. luku – Uusia tuulia ja kuoleman sanomaa

23. luku – Yksinpuhelua

24. luku – Muistivihko ja ääneen sanottua tuskaa

25. luku – Kieroutunut mieli

26. luku – Deittailua

27. luku – Suihku

28. luku – Tuntemuksia

29. luku – Kesä

30. luku – Kesä jatkuu

31. luku – Älä tule paha maanis…

32. luku – Syksy: Heittelyä

33. luku – Mielialalääke pois

34. luku – Koukussa uneen

35. luku – Vuoden lopun paikkeilla: Taas deittailua

36. luku – Vuoden lopun paikkeilla: Isä

37. luku – Joulu

2004

38. luku – Kevät: Välijupinoita 2

39. luku – Rojut

40. luku – Sosiaalitoimintaa ja suhde

41. luku – Joo vai ei

2004–2005

42. luku – Sosiaalista työnhakua

2005

43. luku – Kurssilla

44. luku – Kesäilyä

2005–2006

45. luku – Kestävää kehitystä

2006

46. luku – Jatkoille omin ehdoin

47. luku – Melkein loppu

2011

48. luku – Jälkihavainnoinnit

49. luku – Tunnevammat

50. luku – Ajoittaisia paluita ja viimeiset muistot

51. luku – Ja lopussa olivat pillerit

Valmistusmerkinnät

Lukijalle

Aloitin tämän kirjan työstämisen syksyllä 2009. Olin vielä silloin täysin tietämätön äidinkieleni kielioppisäännöistä, ja tämä näkyi kirjoittamassani tekstissä. Se oli mm. täynnä pilkku- sekä yhdyssanavirheitä ja outoja lauserakenteita. Voisinko jopa sanoa, että alkuperäinen teksti oli hyvinkin puhekielisessä muodossa – tai enemmänkin humalaisen sammaltavassa puhekielimuodossa. Jäämiä näistä virheistä löytyy vieläkin tekstistä, vaikka olenkin parhaani mukaan yrittänyt siivota niitä pois. 

Tämä kirja on todellakin kirjoitettu perse edellä puuhun -metodilla, enkä voi suositella sitä kellekään, ellei joku halua aivan välttämättä sitoa itseänsä vuosiksi sekavan tekstin puhtaaksi kirjoittamiseen. Onneksi tämä oli ensimmäinen kirjallinen tuotokseni. Jos ei olisi ollut, olisi minulla syytä huoleen. 

Olen siis viimeinkin tullut tekstin kanssa pisteeseen, jossa en enää itse kykene parantamaan merkittävästi sen kirjallista ulkoasua. Tämän ja mielenterveyteni säilymisen takia olenkin päättänyt lopettaa tekstin muokkaamisen ja antaa rakkaan lapsen lähteä maailmalle kaikkine virheineen. 

Nyt aion viimeinkin keskittyä luomaan rauhassa jotain uutta.

Nautinnollisia lukuhetkiä!

Jossain päin Suomea, 9.1.2015

J.A. Gavril Tschokkinen

Pohjustus

Synnyin joulukuussa 1984. Olin perheemme toinen lapsi ja – kuten minusta vanhemmalla iällä alkoi tuntua – se epäonnistuneempi tuotos. Veljeni oli syntynyt kahta vuotta aiemmin, ja minun mukaantuloni myötä perheemme muutti pienestä yksiöstä isompaan asuntoon. Jaoin veljeni kanssa huoneen uudessa asunnossamme, ja leikin paljon hänen kanssaan – tietysti leikkimme äityi toisinaan vähemmän leikkisäksi tappelemiseksi. Elämäni oli kuitenkin lyhyesti sanottuna hauskaa. 

Tykkäsin hyvin paljon pikkuautoista, ja niitä minulla on vieläkin kopallinen säilössä äitini luona. Erityisesti muistan hurrutelleeni isäni kanssa pikkuautoilla pitkin leikkimattoa, johon oli painettu kuvia teistä ja rakennuksista. Se leikkimatto oli yleensä levitettynä minun ja veljeni makuuhuoneen lattialle. Äitini oli yleensä arki-iltaisin kiireinen kodinhoitoon liittyvien asioiden kanssa, joten arki-iltaisin isäni olikin pääasiassa ns. leikkivastaava. Viikonloppuisin leikkiminen tottakai jakautui hieman tasaisemmin kummallekin vanhemmalle. Veljeni ei ole mukana muistikuvissani, jotka koskevat pikkuautoilla leikkimistä, mutta olemme varmasti leikkineet myös kolmistaan ja nelistään niillä.

Isääni liittyvä muisto, jossa myös veljeni on mukana, liittyy saunomiseen. Kävimme aina kolmistaan kilpaa viileän suihkun alla, josta sitten kiireen vilkkaa ryntäsimme saunan lämpöön. En tiedä, kuinka terveellistä se oikeasti on ollut, mutta hauska leikki se meistä silti oli. Isä antoi meidän myös aina liimata saunan lasiseen oveen virvoitusjuomapullojen etikettejä, ja niitä on vielä tänäkin päivänä jäljellä siinä ovessa, joskin aika on jo niitä aikatavalla runnellut.

Yleensä viikonloppuisin menimme koko joukolla kasvimaalle. Minä matkustin aina isän pyörän kyydissä ja veljeni matkusti äidin. Kasvimaalla meillä oli veljeni kanssa omat pienet tilukset, joita saimme itse viljellä. En usko, että saimme niissä koskaan mitään kasvamaan, mutta ainakin vanhempamme saivat keskittyä kasvimaan hoitoon rauhassa, kun me puuhastelimme mullan parissa ihmetellen matoja ja hämähäkkejä. Pikkulapioiden lisäksi meillä oli myös omat kastelukannut, joita kävimme täyttämässä kilpaa läheisellä vesipostilla. Se oli jännää, koska vesipostin hanan alla ollut tynnyri näytti pohjattomalta. Minun dromedaarin muotoisen kastelukannun pitäisi olla vieläkin tallessa jossain.

Televisiota katsellessa meillä oli myös sama asetelma kuin pyörämatkustuksessa: eli veljeni istui aina äidin vieressä ja minä istuin isän. En ikävä kyllä muista tämän kummemmin noista ajoista mitään, mutta kivaa meillä kotona aina oli. 

Etenkin joulut, jolloin isäni asui vielä kotona, ovat täysin pimennossa. Vanhat valokuvat kyllä todistavat, että hän on ollut läsnä. Vanhempieni eron jälkeen hän saattoi toisinaan käydä aattoaamuna maistamassa joulukinkkua ja tuomassa lahjat, ennen kuin hän lähti ajamaan Pohjois-Suomeen vanhemmillensa. En harmi kyllä vain itse muista viettäneeni joulua koskaan niin, että isäni olisi ollut tuon suuremmin osana sitä. Sen ihmeen, kun vaarini – äitini isä – meni Joulupukkia ja tonttuja vastaan ja kun he astelivat yhdessä pihaan, kyllä muistan ihan lapsuusvuosistani. Katselimme aina veljeni kanssa ikkunasta, kun he saapastelivat pihan poikki, ja hihkuimme: Nyt pukki tulee! Jännittävin hetki oli se, kun he astuivat ovesta sisään säkki täynnä lahjoja, ja inhottavin se, kun piti istua pukin syliin valokuvaa varten.

* * *

Perheemme oli ainakin näennäisesti yhtenäinen aina vuoteen 1991, jolloin vanhempani erosivat. En tiedä, kuinka kauan aiemmin päätös oli tehty, mutta oli kuulemma sovittu, että mennessäni ensimmäiselle luokalle he eroaisivat. Eron myötä minä ja veljeni jäimme asumaan äitimme kanssa vanhaan asuntoomme Nappi-gerbiilini sekä veljeni Tipsu-marsun kera ja isämme muutti toisaalle. Sinä vuonna joukkoomme liittyi myös kissa, Khisu, josta tuli luotettava seuralainen seuraavan kuudentoista vuoden ajaksi.

Minulle on jäänyt hämärästi mieleen tilanne, jossa isäni poismuutosta on ilmeisestikin puhuttu. En ole silloin vain tajunnut, että se on ollut vakava keskustelu, vaan olen ajatellut sen olevan pelkkää puhetta, jolla on ollut tarkoitus härnätä meitä lapsia. Mielikuvani mukaan me kaikki istuimme olohuoneessa. Minä istuin tapani mukaan isäni vieressä kolmen istuttavalla sohvallamme. Isä ja äiti puhuivat minulle ja veljelleni jotain isämme poismuuttamisesta, johon minä sanoin heti: Jos isä muuttaa, niin minä muutan hänen mukanaan. Äitini ja isäni kuitenkin sanoivat melkein yhteen ääneen, etten voisi kuitenkaan muuttaa hänen mukanaan. Väitin siitä huolimatta kovasti vastaan ja sanoin kyllä muuttavani. Enempää en tästä tilanteesta muista, mutta sen tiedän, että kun isäni muutti, en minä muuttanut hänen mukanaan.

Joitain vuosia sitten jutellessani isäni kanssa saunomisen jälkeen hän alkoi puhua hänen ja äitini erosta ja siitä, kuinka se edelleen vaivasi häntä, koska hänestä tuntui vieläkin siltä, että hän oli hyljännyt minut ja veljeni muuttaessaan pois. Tämän keskustelun yhteydessä hän sattui mainitsemaan tilanteen, jonka yhteydessä minulle ja veljelleni oli puhuttu siitä, että äiti ja isä eroaisivat ja että isä muuttaisi pois. Isäni sanojen mukaan olin kuulemma istunut olohuoneessa olevalla yhden istuttavassa nojatuolissa ja sanonut: No nythän minusta tulee talon isäntä. Se ei ollut ollut silloin huvittavan kuuloista, mutta isäni totesi, että nyt sille saattoi jo nauraa. En itse muista tuollaista tilannetta, enkä liioin tiedä, liittyykö isäni kertoma omaan muistooni, jota kuvailin aiemmin.

Kerran grillillä isäni kanssa kahden istuessamme, hän kertasi minulle tilannetta, jona hän oli itse kertonut meille viimein muuttavansa pois. Olimme olleet juuri tulossa kolmistaan lomamatkalta Pohjois-Suomesta, josta isäni on kotoisin, kun hän oli sanonut lähestyessämme kotia: Nyt ei isä tule enää kotiin. Minä olin kuulemma ruvennut vain itkemään ja takapenkillä vieressäni istunut veljeni oli tivannut: Miksi ei? Kyllähän isän täytyy tulla myös kotiin. Sillä hetkellä isääni oli kuulemma sattunut sisäisesti niin lujaa, että hänen oli tehnyt mieli ajaa seinään – siis ajatuksen tasolla. Minä en tätä tilannetta muista, mutta näin isäni sen minulle kertoi. Hän oli silloin vienyt meidät kotiimme äitimme luokse ja sitten lähtenyt ajamaan uutta kotiansa kohti. Viikkoa myöhemmin olimme menneet veljeni kanssa käymään ensimmäistä kertaa hänen uudessa kodissaan. Muistan kyllä, kun menimme veljeni kanssa ensimmäistä kertaa isämme uuteen asuntoon, mutta minulle on jäänyt sellainen mielikuva, että viikon sijaan olisi mennyt kuukausia, ennen kuin kävimme hänen uudessa asunnossaan.

En itse muista noista eron aikaisista ja eroa edeltäneistä ajoista oikeastaan yhtään mitään. En ole edes varma, ihmettelinkö sitäkään, miksi isäni oli aina välillä yöt poissa kotoa, tai sitä, että hän nukkui öisin sohvalla tai minun ja veljeni huoneessa, jos olimme menneet nukkumaan äitimme viereen. Minun ja veljeni makuuhuoneessa nukkuessaan hän yleensä sulki oven ja päästi huoneessamme olleen gerbiilini ulos sen häkistä, jolloin se puputteli kirjoja ja johtoja silpuksi. Pääasiassa minulla on kuitenkin vain hämäriä muistoja, joissa isäni asuu kotona, ja myöhemmin sellaisia, joissa hän ei asu. Tämän vuoksi on hankala sanoa, miten olen oikeasti itse kokenut sen muutoksen. Ilmeisesti sillä on ollut kuitenkin kohdallani hyvinkin merkittäviä seurauksia.

* * *

Tämän kirjan teksti on niin totuuden mukainen kuin vain suinkin voi olla. Kaikkea en nuoruusvuosistani voi tietenkään enää muistaa, mutta niistä tiedon jyväsistä, joita minulla on, olen pyrkinyt rakentamaan mahdollisimman todenmukaisen kuvan tapahtumista ja kokemuksistani. Pieniä epätarkkuuksia varmasti esiintyy paikka paikoin, mutta ne eivät vaikuttane kokonaiskuvan saamiseen. Voisinhan jutella nuoruudestani ja kirjassa esiintyvistä tapahtumista tuntitolkulla henkilöiden kanssa, joita ne koskivat, mutta luulen, että silloin kadottaisin tekstin minäkokemuksen. Haluan tämän kuitenkin kertovan siitä, miten minä koin asiat. Myönnän, että tämä on ehkä hieman itsekeskeinen lähtökohta, mutta mielestäni se on tarpeellista kokonaisuutta silmällä pitäen. 

Olen oikeastaan yllättynyt, kuinka paljon vanhoja muistoja tuli esille aina sitä mukaa, kun työstin tätä tekstiä. Jokaisella lukukerralla tuli lukuisia ahaa-elämyksiä, kun mieleeni pompsahti asia, jota en ollut muistanut mainita aiemmin, tai jotain sellaista, jonka olin ehkä halunnutkin unohtaa. Jos haluaisin, että tämä kirja sisältäisi kaiken oleellisen, tulisin työstämään tätä tekstiä useita vuosia. En kuitenkaan näe sille tarvetta, sillä tämän ei ole tarkoitus olla mikään seikkaperäinen elämänkerta nuoruudestani, saati kaiken kattava tietopaketti siitä, mitä olen tehnyt ja mitä en, vaan tämän on tarkoitus olla kertomus siitä, miten jo nuorena ajauduin lieviin mielenterveydellisiin ongelmiin, ja kuinka ne seurasivat minua koko lapsuuteni ajan aina aikuisiälle saakka, jolloin viimein opin löytämään tapoja käsitellä niitä ja ymmärtämään, mistä ne johtuivat.

* * *

Kun veljeni oli lukenut yhden tämän kirjan työstöversioista, oli hän huolissaan oman nimeni käyttämisestä sen yhteydessä. Hän kun pelkäsi, että se voisi tulla joskus tulevaisuudessa vastaan. En kuitenkaan itse nähnyt tarpeelliseksi tehdä jotain tällaista aliaksella, koska mielestäni se veisi osan tekstin merkityksestä pois. En myöskään häpeä menneisyyttäni tai pelkää puhua siitä, jos se aiheeksi tulee, joten halusin ehdottomasti – pienen pohdiskelun jälkeen – kirjoittaa tämän kirjan oikealla nimelläni.

* * *

Ja vielä pohjustuksen loppusanat. 

Yksi perimmäisistä syistä, miksi halusin kirjoittaa tämän kirjan, on ollut se, että voisin viimeinkin pohtia edes hieman syvällisemmin niitä syitä, joista mielenterveydelliset ongelmani mahdollisesti saivat kipinänsä, ja että voisin paremmin ymmärtää, miksi koen asiat niin kuin ne tuppaan kokemaan. Halusin myös yrittää selvittää itselleni konkreettisesti, miten niistä parannuin. Koko aihealue on sen verran laaja, etten olisi ikinä kyennyt käsittelemään kaikkea tässä kirjassa kertomaani pelkästään mieleni sopukuissa, vaan minun tarvitsi saada