Tarinoita joulupunkista

By Markku Pajulahti

Hyytävä kauhutarina syrjäseudulla asuvasta perheestä, jonka elämää varjostavat ympärillä tapahtuvat yliluonnolliset ilmiöt. 1950-luvulle sijoittuva tarina on saanut inspiraatiota aidoista Suomessa tapahtuneista kummitustapahtumista.

Yhdeksänvuotiaan Annan elämä on ollut melko normaalia, kunnes mummi kertoo hänelle joulupunkista. Hirviöstä, joka tarinan mukaan sieppaa mukaansa kaikki tuhmat lapset ennen joulua, eivätkä nämä enää ikinä näe perhettään.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Dec 19, 2019
• ISBN: 9789528019336

Markku Pajulahti

Tamperelainen kirjoittaja, joka aloitti kirjoittamaan erilaisia tarinoita jo ala-asteella. Tykkään kirjoittaa mielikuvituksellisia kertomuksia, tuottaa lukijalle erilaisia kokemuksia, ja luoda tekstiä, jollaista itse haluaisin löytää kirjahyllystä.

Book preview

Valmistusmerkinnät

Luku 1

06.12.1952

Luulen, että se alkoi marraskuun viimeisenä sunnuntaina. Yönä, jona oli satanut lunta. Niin paljon lunta, että kinokset näyttivät ulottuvan ikkunoihin saakka. Yönä, jolloin pakkasherra oli kulkenut talomme ohi. Kulkenut niin läheltä, että jäätävän kylmä huuru oli liimautunut ikkunoiden sisäpuolelle paksuna kuin äidin keittämä kaurapuuro.

   Ja yönä, jolloin heräsin pimeässä tunteeseen, jota en halunnut enää muistaa.

Kylmästä väristen kurotin vastahakoisesti vuoteesta. Päälläni olleen viltin raosta pääsi inhottavan kylmää sisään. Kohmeisin sormin raapaisin tulitikun ja tartutin liekin yöpöydällä kuparisessa jalassa sojottavaan laihaan kynttilään. Puhalsin tulitikun sammuksiin ja käperryin takaisin ohuen viltin sisuksiin yhä täristen, tuntien kylmän tuulahduksen puhaltavan huoneen läpi.

   Pakkasherra, ajattelin, sen täytyi olla. Isoäiti oli kertonut hänestä. Tuo kylmyyttä hohkaava jäinen mies vaelsi ympäriinsä levittäen pakkasta jokaiseen paikkaan minne tiensä vei.

   Liekki lepatti ääneti kynttilän kärjessä. Oli hiljaista ja melkein pystyin kuulemaan siitä nousevan savukiehkuran suhinan sen halkoessa pimeyttä yläpuolellaan.

   Pakkasherra oli kävellyt talomme ohitse, ajattelin innostuneena ja kylmyydestä välittämättä viskasin lopulta viltin yltäni. Irvistin paljaiden jalkojeni koskettaessa jäistä lautalattiaa.

   »Se on hän. Pakkasherra», kuiskasin viereisessä sängyssä nukkuvalle sisarelleni, Essille, toivoen tämän heräävän. Tilanne oli niin kutkuttavan jännittävä että halusin jakaa sen jonkun kanssa.

   Mutta Essi vain mumisi unissaan ja käänsi kylkeä. Hän ei herännyt. Hän ei herännyt kanssani katsomaan pakkasherraa.

   Varovasti hiivin jäätyneen ikkunan luokse. Paksu huuru peitti lasia, sen sisäpuoli oli osittain jäätynyt ja lasin toisella puolen ikkunalaudalle kerrostunut lumi peitti koko ikkunan alaosan. Hengitykseni tulvahteli valkoisena höyrynä ikkunaan ja liimautui siihen. Jalkoja kipristeli inhottavasti.

   Mutta siitä huolimatta kurotin ylemmäs, yrittäen tuijottaa ikkunasta, nähdä vilauksenkin pakkasukosta. Lasin takana häämötti kuitenkin vain loppumaton yön pimeys, eikä valkoisena hohtavasta pakkasherrasta näkynyt jälkeäkään.

Äitimme, Lydia, oli täyttänyt marraskuun lopussa kolmekymmentä. Sen kunniaksi hän ja kylään tullut sisarensa olivat valmistaneet runsaasti ruokaa ja leivonnaisia. Niin paljon, että niitä riitti vielä nyt viikko juhlapäivän jälkeenkin.

   Varmistuttuani, ettei isä ollut kotona hiivin kellariin hakemaan palasen tiikerikakkua. Avasin eteisestä laskeutuvan portaikon oven. Se päästi pitkän narinan. Pitäen lyhtyä toisessa kädessäni laskeuduin sen vaimeassa valossa pimeään, kylmänkoleaan ja pahantuoksuiseen kellariin. Nappasin portaiden alapäässä nököttävästä korista liinan alta kakunpalasen. Palasin ripeästi jyrkät portaat takaisin ja kolautin helpottuneena oven kiinni jättäen kellarin sen toiselle puolen.

   »Anna?» kuulin samassa äidin äänen. Hänen tullessaan eteiseen seisoin viattoman näköisenä kellarin oven edessä yrittäen peitellä kakkua käsissäni. »Mitä sinä teet?»

   »En mitään», vastasin.

   »Ethän käynyt kellarissa ilman lupaa?»

   Pudistin viattomasti päätäni.

   »Mitä sinä tuolla lyhdyllä sitten teet?»

   »Minä… Öö…»

   »Pue päällesi. Lähdetään hakemaan puita.»

Hanki narahti raikkaasti jalkojen alla astuessani lumen peittämälle kuistille. Pakkanen nipisti nenää ja hengitys pyöri huuruna edessäni. Talon ympärillä avautuva lumimaisema kaikui hiljaisuutta. Läheisen metsän lumesta notkuvat puut pudottivat yhden liian painavan kasan yltään ja se tömähti kinoksiin yhtä pehmeästi kuin olisi pudonnut maan läpi tyhjyyteen.

   Kuljin äidin perässä harppoen tarkasti hänen jalanjälkiään myöten. Lumikinos ulottui parhaimmillaan minua yli polvien, ja paikoissa, joihin tuuli oli kasannut isoja lumidyynejä, kuten talon seinää vasten, kinokset olivat vieläkin korkeampia.

   Tuoreen lumen kirkkaana kimalteleva pinta oli koskematon. Missään ei näkynyt muita jälkiä kuin omamme.

   Äiti avasi pienen halkoliiterin hakasella kiinni olleen oven. Se oli samaa rakennusta kuin navetta, mutta sinne oli oma sisäänkäyntinsä ja sen seinät olivat lautaa. Liiteri oli jo ennen syntymääni kuolleen pappani rakentama joskus kauan sitten.

   Lämmittelin hetken sisätilan muodostamassa illuusiossa kunnes äiti käski minunkin kasata halkoja koriin. Tottelin ja aloin nostella puita pienemmästä halkopinosta.

   Kunnes tunsin jotain lämmintä ja pehmeää koskettavan pohkeitani.

   »Katso äiti! Kissa.»

   Täysin musta kissa hieroi itseään jalkaani vasten tyytyväisenä. Kumarruin silittämään sitä ja eläin alkoi kehrätä. Sillä vaikutti olevan kaikki hyvin.

   Lydia kasasi korin halkoja täyteen ja antoi ohimennen itsekin kissalle pari rapsutusta korvan takaa. Kissa ilmoitti pitävänsä siitä naukaisemalla.

   »Voisimme samalla pinota nämä ylimääräiset halot tuohon», hän sanoi tarkoittaen lattialle kaatuneita ylimääräisiä halkoja, jotka haittasivat liiterissä kävelyä.

   Kerätessäni lattialta halkoja muistin miten isä oli kesällä hakannut niitä. Hän oli heiluttanut kirvestä ja aina liian kovan halon osuessa kohdalle huutanut ja kiroillut naama punaisena kun kirves tarttui kiinni.

   Haloista muodostui pieni sievä kasa seinän viereen. Valmistauduimme palaamaan takaisin tupaan, kun huomasin kissan olevan poissa.

   »Se on varmaan juossut ulos», äiti arveli kun kysyin asiaa.

   Liiteri oli pieni eikä siellä ollut muuta kuin kattoon asti ulottuvat halkopinot seinää vasten. Jos kissa olisi ollut sisällä, olisimme kyllä nähneet sen. Sieltä ei päässyt mistään raosta navettaankaan, koska se seinä oli tiiltä.

   Puinen ja kiero ovi kirskaisi avautuessaan. Oliko kissa livahtanut pienestä ovenraosta ulos kun katsoimme muualle? Minua alkoi vaivata ajatus kissasta ja siitä minne se oli mennyt. Lähdin kuitenkin äidin perässä tupaa kohti ja astelin jälleen hänen jalanjäljissään.

   Kunnes seisahduin ja vilkaisin uudelleen liiteriä kohti sekä sen ympärille.

   »Äiti... Kissan jalanjälkiä ei ole missään.»

   Lydia kääntyi katsomaan minua, jätti halkokorin siihen ja palasi luokseni. Hänkin vilkaisi liiterin edustaa ja huomasi minun olevan oikeassa.

   »Totta. Ei jälkiä.»

   »Ei kai kissa voi hävitä noin jälkiä jättämättä?» kysyin.

   Äiti ei vastannut. Ajatus näytti puistattavan häntä.

   »Palataan tupaan.»

Äidin äiti, eli mummini oli asunut meillä niin kauan kuin muistin. Sen jälkeen kun pappa oli kuollut, mummi oli muuttanut meille. Hänellä oli alakerrassa oma pieni huone ja myös tuona aamuna hän nukkui siellä pitkään ovi suljettuna. Vanhuus pani väsyttämään, hän aina valitti ja muistutti joka kerta täyttävänsä seitsemänkymmentä, vaikka oli täyttänyt sen jo vuosia sitten.

   Pikkusiskoni yleensä kävivät häiritsemässä mummia aamuisin, ja kyllä minäkin sitä tein joskus, mutta enää en viitsinyt koska mummi ei siitä pitänyt.

   Meitä oli neljä sisarusta. Laura oli kolme, Antti neljä ja Essi kahdeksan vuotta. Minä olin vanhin. Muita meillä ei sitten asunutkaan, paitsi tietysti isä, mutta hän ei paljon kotona viihtynyt.

   Tuona päivänä isä saapui ruoka-aikaan kotiin, ja vaikka halatessani häntä haistoinkin lievästi viinan tuoksun, hän ei ollut niin pahasti humalassa kuin yleensä. Nyt hän oli ollut metsällä ja esitteli ylpeänä saaliiksi saamaansa jänistä ennenkuin äiti kutsui meidät kaikki ruokapöytään huomauttaen samalla isälle: »Tarvitseeko ne raadot joka kerta sisälle asti kantaa?»

   Ruokana oli hernekeittoa ja palanen kuivaksi kovettunutta ruisleipää. Istuimme koko perheen voimin ruokapöytään, paitsi mummi, joka nukkui päiväunta eikä kukaan raaskinut herättää häntä. Äiti nosti höyryävän keiton pöytään, kiitimme Jumalaa ruoasta lyhyellä rukouksella, ja isä täytti ensimmäisenä oman lautasensa. Me lapset saimme viimeisinä kaiken lopun mitä kattilan pohjalle sattui jäämään. Lähinnä lientä. Ei se haitannut, nälän tullen voisin hiipiä taas kellariin, ajattelin.

   »Saadaanko mennä ulos leikkimään?» Antti kysyi keskeyttäen ruokailun. Isä mulkaisi häntä paheksuvasti, mutta äiti sanoi omaan lempeään tyyliinsä: »Siellä on aika kylmä.»

   »Voitaisiin tehdä lumiukko!» Laura innostui lähes tönäisten lautasensa kumoon.

   »Kukaan ei tee nyt mitään ennenkuin kaikki ovat syöneet», isä jyrähti. »Ei minkäänlaisia tapoja...»

   Puiset lusikat kopisivat lautasia vasten eikä kukaan meistä lapsista uskaltanut sanoa mitään. Vilkaisin Anttia ja hän näytti haikailevan silti ulos ikkunan suuntaan katsellessaan. Eikä hänen tehnyt mieli syödäkään enempää.

   Joku saattaisi ajatella meidän isäämme kovin ankarana, mutta ei, ei hän sellainen ollut. Hän osasi välillä olla mukava ja kilttikin, hän vain halusi pitää periaatteista ja käytöstavoista kiinni, eikä hän pitänyt siitä, jos olimme tottelemattomia.

   Muistissani oli vielä hyvin miten isä oli piiskannut Essin tämän revittyä uuden paitansa ruusupensaissa viime kesänä. Hän oli laskenut tytön hameen nilkkoihin ja lyönyt paljaalle takamukselle kymmenen kertaa, viisi kertaa paljaalla kämmenellä ja viisi kertaa piikikkäillä ruusunoksilla. Sen jälkeen tyttö ei ollut kyennyt viikkoon istumaan, mutta läksy oli opittu.

   Sellainen isämme vain oli.

   »Isä», sanoin varovasti saatuani lautasen tyhjäksi.

   Hän vilkaisi minua kuitenkaan sanomatta mitään.

   »Arvaa mitä me näimme aamulla?»

   »No en tiedä.»

   »Me näimme kummituksen.»

   Äidin lusikka kolahti lautaselle. Isä katsoi minua osittain vihaisena, osittain pelästyneenä ja muutkin sisareni tuijottivat minua suut avoinna.

   »Se oli kissa», äiti sanoi tiukasti, »se ei ollut kummitus.»

   »Mutta se –»

   »Nyt suu tukkoon!» isä jyrähti. »Syökää ruokanne loppuun.»

   Painoin pään alas ja välillä silmäkulmieni alta vilkuillen söin hernekeiton viimeiset lusikalliset.

Ruoan jälkeen isä oli antanut vihdoin luvan poistua pöydästä. Äitikin oli vihdoin suostunut päästämään meidät ulos puettuaan meille kunnolla päälle. Se olikin kannattanut, sillä ulkona todella oli kylmä. Tuntui kuin pakkasherra olisi yhä hiippaillut lähimetsissä. Jos niin oli, toivoin ettei hän ollut kovasti eksynyt.

   Metsä olikin vaarallinen ja pelottava paikka. Talomme sijaitsi pienen mäen laella peltojen ympäröimänä lukuunottamatta pihalla kasvavia muutamaa mäntyä ja koivua. Peltojen toisella laidalla siinsivät valtavan laajat korpimetsät. Isä tunsi ne melko hyvin sillä siellä hän metsästi, mutta minä ja Essi olimme nähneet metsästä vain sen kapean osan, jonka halki kulki pitkä joka-aamuinen koulumatkamme. Ja uskokaa pois, meitä oikeasti pelotti tuolla metsässä. Varsinkin aikaisin aamuisin kun metsä oli vielä pimeä ja susien ulvonta kantautui kauempaa.

   »Näittekö te oikeasti kummituksen?» Essi kuiskasi minulle mennessämme pihalle kuin nyt olisi turvallisempaa puhua siitä. Minä ja Essi menimme edeltä ja Antti seurasi tiiviisti vanavedessämme.

   »Näimme. Se oli kissa. Minä silitinkin sitä ja se kehräsi. Ja sitten se vain katosi. Eikä se jättänyt lainkaan jälkiä», selitin kahlatessamme pihamaan poikki navettaa ja sen päädyssä sijaitsevaa puuliiteriä kohti.

   Laura, jonka äiti oli pukenut viimeisenä – ja paksuimmin – säntäsi nyt ovesta ulos niin innoissaan että mätkähti samantien naamalleen hankeen. Paksu ja lyhyt tyttö nousi takaisin jaloilleen ja taapersi syvään hankeen muodostunutta polkua meitä kohti.

   »Hienoa, tuokin tulee...» Essi manasi.

   Liiterin ovi narahti uhkaavasti ja valkoisilta hangilta heijastuva päivänvalo levisi halkopinoihin. Sisällä ei ollut ketään.

   »Täälläkö se oli?» Essi kysyi uteliaana.

   »Joo. Tuossa.»

   »Se kummitusko?» Antti kysyi samalla kun Laura tunki hänen taakseen.

   »Mikä on kummitus?»

   »Sinä olet, Laura, vähän liian pieni tietämään sitä», sanoin.

   »Minä haluan tietää!»

   Siitä huolimatta kukaan meistä ei kertonut sitä hänelle. Yrittääkseen ärsyttää vielä lisää Laura roikkui koko ajan mukana ja veti Essiä takinhelmasta.

   Liiterin sisällä ei näkynyt kissaa. Ei liioin sen ulkopuolellakaan. Tutkimme Essin kanssa koko liiterin ympäristön ja lähimmät navetan seinustatkin, mutta kissan jälkiä ei löytynyt.

   »Minähän sanoin, se oli kummitus.»

   »Kyllä se silti jonnekin meni», Essi sanoi.

   »Etsitään!» Antti innostui. »Ei se voi kaukana olla.»

   Vaikken uskonutkaan kissan olevan enää lähellä, lähdin silti mukaan sisarusteni keksimään etsintään. Eiväthän he sitä tosissaan, se oli heille ennemminkin leikkiä.

   »Täällä on jälkiä!» Laura huudahti osoittaessaan nietoksia.

   Hetken ajan jo luulin hänen löytäneen kummituskissan jäljet, mutta riennettyämme paikalle havaitsin niiden olevan pelkkiä jäniksen jälkiä.

   »Kummitusjäniksen?» Laura kysyi.

   »Ei kun ihan tavallisen jäniksen», Essi sanoi. »Sinä olet sitten tyhmä.»

   »Katsotaan minne ne menevät», Antti ehdotti ja lähti seuraamaan jälkiä.

   Niin me kaikki neljä lasta vaelsimme suurella pihamaalla lumessa kahlaten ja jäniksen jälkiä seuraten. Jäljet kiersivät kauempana pihasta sijaitsevan riihen vierestä ja johtivat pellon reunassa hankeen juuttuneiden vanhojen hevoskärryjen luokse, kiersivät niiden ympäri ja jatkuivat suurelle pellolle.

   »Tuonne ei varmaan kannata enää lähteä», sanoin pidätellen muiden intoa. »Jänis voi olla vaikka kuinka kaukana.»

   Talvinen maisema oli lähes lumoavan kaunis. Valkeana hohtava hanki kimmelsi pieninä tähtinä samalla heijastaen korkealla kaartuvaa pehmeänvalkoista taivasta. Hengitys höyrysi ilmassa ja poskia alkoi nipistellä, samoin kuin sormia ja varpaitakin. Alkoi tehdä mieli takaisin sisälle.

   Lämpimän takkatulen ääressä lämmittely kuumaa mehua juoden oli minusta yksi ihanimpia asioita mitä tiesin. Tosin siihen tarvittiin kylmyyttä ennen sitä, ilman sitä se ei ollut ollenkaan niin mukavaa. Olin ollut mummin ja äidin mukana viime kesänä kun olimme käyneet poimimassa metsästä noita samoja marjoja, joista mehu oli valmistettu. Sen juominen nyt tuntui kuin palkinnolta työn jälkeen.

   Äiti pyysi minua viemään mehua mummillekin. Koputin kahdesti hänen huoneensa oveen ja avasin sen sitten. »Mehua.»

   Mummi oli parhaillaan kutomassa villasukkia. Hän nosti katseensa, kiitti ja otti mehun vastaan. »Tämä tekeekin hyvää.»

   Pidin kovasti mummista ja hänkin piti minusta. Olin hänen mielestään meidän perheen hyvätapaisin, ehkä koska olin ainoa joka ei häirinnyt hänen aamu-uniaan, mutta varmaan muutenkin. Mummi oli vähän kuin kurttuinen lapsi itsekin. Oli hän toki välillä tylsän aikuismainen, mutta silti, silti hänessä oli jotakin mikä sai minut aina nauramaan, viihtymään hänen seurassaan.

   Mummin huone tosin oli minusta hieman pelottava. Pappa oli vielä eläessään harrastanut eläinten ja lintujen täyttämistä niiden metsästyksen ohessa, ja hän oli elämänsä aikana tullut täyttäneeksi jos jonkinmoista elukkaa. Nyt nuo kaikki tyhjyyteen katselevat eläimet jököttivät mummin huoneessa mikä missäkin; Uikku seisoi kaula suoristettuna pöydällä, lumikko vaani ikkunalaudalla piileskeleviä hiiriä ja pikkulintuja, puhumattakaan kirjahyllystä, jonka päällä uljas kotka levitteli siipiään, ja jonka lasivitriineissä pöllöt kuuntelivat silmät pyöreinä kaikkea mitä huoneessa puhuttiin.

   »Mummi, saanko kysyä sinulta jotain?»

   Hän nyökkäsi ja korjasi silmälasiensa asentoa.

   Varmistuttani ettei kukaan kuunnellut ovella, kysyin lähes kuiskaten: »Oletko koskaan nähnyt kummitusta?»

   »Kummitustako?» mummi kysyi. »Olen toki. Vaikka kuinka monta.»

   »Minäkin näin tänään», kuiskasin innoissani kuin olisin kertonut suurenkin salaisuuden. »Kissan. Se ei jättänyt lainkaan jälkiä lumeen.»

   »Sen täytyi sitten olla kummituskissa», mummi sanoi tietävyyttä uhkuen, »olen itsekin nähnyt niitä.»

   »Oletko?»

   »Kyllä vain. Monta kertaa.»

   »Täällä meilläkö?»

   »Ehei nyt sentään. Markkinoilla. Silloin oli satanut ja minä olin ehkä ainoa joka huomasi etteivät vesilammikot värähdelleet lainkaan joidenkin kissojen kävellessä niiden halki.»

   »Jukra.»

   Tuona hetkenä tunsin miten silmäni kiiluivat innostuksesta. Ajatus kissoista jotka olivat olemassa, mutta jotka pystyivät kävelemään ilmassa ja katoamaan jäljettömiin tuntui tosi hurjalta, oikeastaan samalla myös karmivalta. Olivatko ne kissat jo oikeasti kuolleita?

   En ollut pahemmin ajatellut kuolemaa. Meille lapsille kaikki tuntui olevan vähän niin kuin ikuista. Tiesin, että pappa oli kuollut, ja sitä kautta olin oppinut, että kuolema tarkoitti ettei ole enää olemassa.

   »Sellainen kissako oli täällä meillä?» mummi kysyi.

   »Joo-o!»

   »Ajatella...»

Illalla äidin leipoessa leipää kävin lisäämässä puita takkaan. Tuli rätisi ihanan lämpöisesti ja mieleni olisi tehnyt jäädä sen eteen lämmittelemään huopiin kääriytyneenä. Äiti kuitenkin pyysi minua auttamaan ja menin.

Luku 2

07.12.1952

Vajaa parikymmentä yötä jouluun, laskin heti herättyäni. Vielä kaksi viikkoa koulua ennen sitä.

   Koulu sijaitsi kirkonkylässä, noin kahdeksan kilometrin päässä. Matka sinne kesti kesäisin puolitoista tuntia kävellen, talvisin vähemmän sillä kuljimme hiihtäen ja lisäksi saatoimme oikaista pienen lammen poikki sen jäädyttyä. Joskus harvoin pääsimme isän kärryissä hänen mennessään hevosella samaan suuntaan. Polkupyöriä meillä ei ollut muilla kuin isällä vain.

   Antti ja Laurahan eivät vielä koulussa olleet, mikä miellytti ainakin Essiä, sillä hän ei sietänyt pikkusiskoaan ja oli tyytyväinen joka kerta päästessään tästä eroon. Minun kanssani Essi sen sijaan tuli loistavasti toimeen ja liikuimmekin paljon kaksistaan kuin parhaat kaverukset ikään.

   Matka kouluun tuntuikin turvallisemmalta kahdestaan. Pakkanen paukkui yhä ja kylmyyden kangistamat valkoiset puut seisoivat liikkumattomina kuin vartioiden tietämme. Silti pimeä metsä onnistui pelottamaan joka kerta ainakin minua. Ehkä se johtui mielikuvituksestani, mutta metsä tuntui heräävän eloon liiankin helposti kuvitelmissani ilman että tein muuta kuin katsoin sinne. Ja katsoessani jokainen kanto, jokainen kivi saattoi olla kyyryssä lymyävä mörkö, ja kun kääntäisin katseeni niistä pois ne saattaisivat hyökätä päällemme takaapäin, syödä meidät suihinsa ja kirkonkylässä opettaja luulisi meidän taas vain lintsaavan.

   Vaikka emme oikeasti olleet lintsanneet aikoihin, emme sitten alkutalven. Ja silloinkin meillä oli ollut pätevä syy siihen: Olimme eksyneet metsään lähdettyämme seuraamaan outoja jalanjälkiä, joita olin epäillyt jonkin hirviön jättämiksi. Jäljet olivat ensilumeen painautuneita ja pelottavan pitkin välein. Siitä olin päätellyt jälkien olevan hyvin korkean ja pitkäjalkaisen hirviön. Todellisuudessa jäljet olivat olleet kaiketi hirven jättämiä, mutta hirviön seuraaminen oli ollut minusta huisin jännittävää leikkiä. Tosin opettajamme, herra Karhinen ei ollut ollut samaa mieltä vaan olimme saaneet runsaasti jälki-istuntoa rangaistukseksi myöhästymisestämme.

   Metsään eksyminen tosin oli ollut vielä pahempi rangaistus tutulta polulta harhautumisesta. Olimme olleet hyvin peloissamme ja luulleet ettemme enää löytäisi takaisin kotiin. Onneksi olimme keksineet kulkea samaan suuntaan mistä olimme palanneet ja päädyimme lopulta takaisin tielle. Mutta metsässä, siellä oli ollut aavemaisen hiljaista ja jotenkin niin karmivaa että olin nähnyt painajaisia useana yönä sen jälkeen. Essin kanssa sovimme, että emme kertoisi tuosta eksymisestä kenellekään, olimme kertoneet vain lähteneemme seuraamaan jonkin eläimen jalanjälkiä, ja palanneemme sitten nopeasti takaisin.

   Sen jälkeen emme olleet harhautuneet tieltä kertaakaan. Koulumatka kulki omaa pihatietämme pellon poikki metsään ja aina isommalle tielle asti, joka johti kirkonkylään kiertäen matkalla pienen lammen. Tuohon aikaan aamusta kaikkialla oli tietenkin pimeää, joten valaisimme tiemme lyhdyllä. Sen pitäminen kädessä ei ollut syksyisin mikään ongelma, mutta hiihtäessä se useimmiten alkoi rasittaa.

   Lampi oli tänä vuonna jäätynyt jo marraskuun alussa niin paksusti, että sen yli saattoi kulkea. Viime päivien runsas lumisade oli peittänyt entiset jälkemme, mutta aurasimme hankeen uudet epämääräiset urat.

   Herra Karhinen oli ankara ja tuima opettaja, joka ei aikaillut oppilaiden rankaisemista mikäli joku oli tehnyt tai sanonut jotain väärää. Hänen tunneillaan kaikki istuivatkin kiltisti aloillaan ja kukaan ei uskaltanut avata suutaan muutoin kuin kysyttäessä. Herra Karhinen myös määräsi runsaasti kotitehtäviä, ja mitä huonompi oppilas, sitä enemmän niitä sai. Jotkut luokkalaisista tuskailivatkin kaiket illat heille lähes ylitsepääsemättömän vaikeiden tehtävien parissa ja herra Karhinen tuntui vain iloitsevan jos hän saisi jättää mahdollisimman monta oppilasta luokalleen.

   Minä ja Essi emme olleet luokan huonoimpien oppilaiden joukossa, mutta emme olleet parhaitakaan. Siksi saimme olla melko rauhassa herra Karhisen ilkeilyltä emmekä saaneet hirveän paljoa kotitehtäviäkään. Yleensä kotiin joutui kantamaan vain yhden tai kaksi kirjaa ja läksyjen tekoon kului parisen tuntia.

   Pakkasen nipistellessä jääkylmiä poskia ja nenän vuotaessa jatkuvasti pääsimme lopulta koululle asti. Varpaani olivat kylmettyneet kauttaaltaan jäykiksi ja odotin jo, että lämpimään päästessäni niitä alkaisi pistellä inhasti. Suurin osa oppilaista oli jo paikalla ennen meitä. Puiset sukset asetimme koulun seinustaa vasten ja herra Karhisen tullessa ovelle soittamaan kelloa asetuimme välittömästi parijonoon portaiden eteen.

   Hän oli melko lyhyt ja hieman tanakka mies, noin viisikymppinen, ja hän näytti sinä aamuna yhtä tuimalta ja ilkeältä kuin ennenkin. Vaatteet olivat siistit ja silmälasit vastakiillotetut. Silmät ammuskelivat salamoita meitä kohti ja kalju otsa olisi heijastanut valoa ellei olisi ollut niin kurttuinen.

   »Vain kahdeksan!» herra Karhinen huusi, »missä Peltonen on?»

   Odottava hiljaisuus. Kaikki vilkuilivat varovasti ympärilleen päitä kääntämättä.

   »Eikö kukaan tiedä?»

   Kukaan ei uskaltanut vastata, sillä kaikki tiesivät mitä siitä seuraisi.

   »Hyvä on. Menkäämme sisälle», herra Karhinen antoi luvan ja kylmästä tutiseva parijono kiipesi kuistin kiviportaat sisään.

   Koulu itse oli pitkä tummanpunainen rakennus valkoisine ikkunanpielineen. Lehdettömien syreenipensaiden välissä, keskellä julkisivua sijaitsi sisäänkäynti. Vanha koulu oli toiminut sota-aikaan väliaikaisena sairaalana ja suojapaikkana, jonka jälkeen sen toinen, lahoamassa ollut pääty oli kunnostettu.

   Varsinaisia luokkahuoneita oli vain yksi, muut tilat koulussa oli varattu muuhun käyttöön. Kaikki yhdeksän oppilasta istuivat samassa luokassa, vaikka olivatkin periaatteessa eri luokilla. Osa oppilaista oli ensimmäisellä, osa toisella ja loput kolmannella luokalla. Tai kolmannella luokalla oppilaita oli vain kaksi, Olavi Ylämaa ja minä. Essi oli minua vuotta nuorempi, joten hän oli toisella luokalla.

   Kaikki yhdeksän oppilasta seisoivat siisteissä riveissä pulpettiensa vierellä opettajan astellessa arvokkaasti sisään. Hän antoi luvan istuutua ja kaikki istuimme, takapuoli penkkiin, selkä suoraksi ja kädet ristiin pulpetin päälle.

   Ensimmäisellä tunnilla oli laskentoa. Herra Karhinen komensi ottamaan oppikirjat esiin ja kirjoitti taululle muutaman esimerkkilaskun.

   Karttakepillä osoittaen hän kysyi: »Paljonko saadaan vastaukseksi tästä?» Hän kurtisti otsaansa ja mulkaisi oppilaita etsien katseellaan sopivaa kohdetta. »Anni?»

   »Kaksikymmentäkolme ja yksi kahdesosaa», pieni tyttö eturivissä sanoi.

   »Millä muulla tavoin vastauksen voi sanoa?»

   Anni tuijotti opettajaa tietämättä vastausta ja opettajan katse irtautui hänestä. »No, Jukka?»

   »Kaksikymmentäkolme… ja puoli?» tummahiuksinen poika sanoi arastellen.

   »Hyvä. Entäs sitten tämä toinen laskutoimitus. Paljonko saadaan...?» Karhinen osoitti laskua taas karttakepillä, seisoen itse taulun vieressä.

   Essi viittasi.

   Vastaus on yhdeksäntoista, ajattelin mielessäni, mutta en vaivautunut viittaamaan. Vastaus on tasan yhdeksäntoista.

   »Essi?»

   »Kahdeksantoista ja kolme neljäsosaa.»

   »Väärin. Tietääkö Anna?»

   Herra Karhinen loi katseen minuun jälleen kerran