Varakka

By Elisa Serave

Varakka on lasten fantasiakirja. Se kertoo 7-vuotiaasta Hipusta ja hänen veljestään Teemusta. Lapset ovat juuri muuttaneet uuteen kotiin ja alkavat yhdessä tutkia lähiympäristöä. Kun lähialueen purkutalojen pihasta löytyy asuntoauto, lapset saavat idean: he päättävät viedä äitin etelään uuden erikoisen ystävänsä avulla!

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Nov 12, 2020
• ISBN: 9789528031222

Elisa Serave

Elisa Serave kirjoittaa ihan vain huvikseen ja tekee enimmäkseen kaikenlaista muuta. Hän on kirjoittanut kirjat Varakka ja Varakkarikko.

Book preview

Sisällysluettelo

Luku yksi, jossa kerrotaan, miksi emme menneet kouluun

Luku kaksi, jossa minä opin tinkimään

Luku kolme, jossa löydämme Olennon

Luku neljä, jossa alkaa Varakan suursiivous

Luku viisi, jossa äiti on tyhmä

Luku kuusi, jossa äiti jatkaa tyhmänä olemista

Luku seitsemän, jossa on alakerta

Luku kahdeksan, joka kertoo alakerrasta

Luku yhdeksän, jossa äiti tulee kipeäksi

Luku kymmenen, jossa kukaan ei ole kipeä

Luku yksitoista, jossa on ärsyttävä työmies

Luku kaksitoista, jossa päätetään soittaa poliisille

Luku kolmetoista, jossa soitetaan poliisille

Luku yksi,

jossa kerrotaan, miksi emme menneet kouluun

Meillä on eri äiti kesäisin ja talvisin. Sitä on hiukan vaikea selittää, mutta totta se on. Kesällä meillä on kesä-äiti. Sellainen, joka osaa tehdä ruokaa, hyräilee pyykkejä ripustaessaan ja vaihtaa eteisen lampun kun se on sammunut. Talvella meillä on ihan samannäköinen ja samanniminen äiti, mutta sisältä erilainen.

Talviäiti huokailee, pesee pyykit vasta kun en löydä lempipaitaani ja hymyilee vain silloin, jos yritämme ihan tosissamme saada hänet hymyilemään. Meidän äiti on siis vähän kuin sellainen syntymäpäiväkortti, jota voi käännellä ja eri suunnasta katsottuna kuva on vähän erilainen. Äiti on oikeasti kesä-äiti. Mutta talven lähestyessä hän muuttui enemmän ja enemmän talviäidiksi.

Talviäidistä johtui, ettei äiti huomannut mitään. Talviäiti ei nimittäin aina huomaa ihan kaikkia pikkuasioita. Kun muutimme Pikkuhelmenkadulle, emme aloittaneet ollenkaan koulua. Siihen on aika montakin syytä. Isoin syy oli se, että me emme halunneet.

Isoveljeni Teemu oli menossa jo toiselle luokalle eikä vieläkään ollut tajunnut koko lukemisjuttua. Mitä turhaa siellä koulussa kävi, jos ne eivät osanneet edes opettaa ihmisiä lukemaan? Koulussa piti kuulemma vain istua hiljaa ja keskittyä. Ja sitten jos keskittyi liikaa, vaikka ulkona näkyvään kuumailmapalloon, niin sekin oli huono juttu. Tehtäviäkin oli pakko tehdä pöydän ääressä ja jalat lattiassa. Kuka nyt sillä tavoin mitään sai tehtyä?

Teemu kertoi, että kuvaamataidon tunnilla sai vain yhden paperin, johon piti piirtää jotain, mitä opettaja halusi. Minä ainakin piirsin ja maalasin mieluummin kotona, ihan mitä itse halusin. Kotona sai levittää vanhan tapettirullan koko olohuoneen lattialle ja maalata vaikka varpailla jos huvitti. Minäkään en siis halunnut aloittaa koko koulua. Tutkimme mieluummin Pikkuhelmenkadun lähiympäristöä. Tietenkään emme lähteneet mihinkään kauas, sehän olisi ollut ihan tyhmää ja vaarallista. Kerrostalon pihaan emme silti jääneet, eihän sitä tiennyt vaikka talviäiti olisi katsonut ikkunasta ja huomannut, että emme olleetkaan koulussa.

– Äiti, me mennään nyt! huusin työhuoneen suuntaan ja avasin oven rappukäytävään.

– Hyvää koulupäivää! talviäiti kiekaisi tekopirteällä äänellä. – Olkaa kiltisti!

– Minä otin evääksi mehua ja ruisleipää. Mitä sinä otit? Teemu kysyi minulta, kun juoksimme alas portaita.

– Banaania ja muumikeksejä, vastasin hengästyneenä.

Muumikeksit rapisivat mukavasti repussani ja minun oli pakko virnistää, ihan vain siksi, että oli taas uusi hauska päivä. Kadulla oli märkää ja pimeää. Yksi syksynlehti tippui läiskähtäen naamalleni. Se ei haitannut minua yhtään.

– Tänään mennään tuonne, kerroin veljelleni ja osoitin lähimetsää, jonka reunalla nökötti pari vanhaa ja surullista taloa.

Teemu tasapainotteli jalkakäytävän reunalla, eikä vastannut mitään. Yleensä teimme mitä minä halusin, koska olin niin hyvä haluamaan kaikenlaista.

Seurasimme vähän aikaa paria muuta lasta ihan näön ja huvin vuoksi. Poikkesimme sitten pyörätieltä vanhalle ajotielle, joka vei väsyneiden talojen pihaan. Ajotietä reunustavat vanhat havupuut huojuivat hiljaa syksytuulessa, kuin tanssien outoa tervetulotanssia. Kävelimme pihan keskelle ja jäimme hetkeksi seisomaan melkein hiljaa. Pihaa ympäröivät samat tummat vanhat puut ja ne tuijottivat meitä huojuen. Puiden takana olevasta metsästä kuului lintujen laulua. Autojen äänet kuuluivat etäisinä, kuin jostain toisesta maailmasta.

– Vau. Täällä on aika pelottavaa, Teemu sanoi ja juoksi tutkimaan taloja.

Minä poimin maasta pitkän kepin, ihan siltä varalta, että jokin metsän eläin ei olisi tottunut meihin ihmisiin ja haluaisi vaikka maistaa minua.

– Kaikki ikkunat on hakattu kiinni ja ovessa on pääkallon kuva! Teemu huusi kävellessään talon takaa takaisin pihaan. – Minua ei ainakaan huvita nähdä yhtään pääkalloa.

Talojen etuovissa oli tosiaan pääkallon kuvat ja keltaista nauhaa jossa oli kirjaimia. Aikuiset olivat hassuja, ihan kuin keltainen nauha estäisi ketään menemästä katsomaan pääkalloja.

– Ei minuakaan kyllä huvita, sanoin ja lähdin kävelemään kohti pientä metsää. – Mennään tänne!

Metsänreunasta alkoi kapea polku. Kävelimme tosi hitaasti, koska polku oli täynnä puista tippuneita lehtiä, joita oli tietenkin pakko potkia samalla. Ne lentelivät kevyinä joka paikkaan. Poimin sylini täyteen lehtiä ja heitin ne ilmaan.

Polun alkaessa laskeutua alaspäin, Teemu eteni kuperkeikoilla, koska niitä on niin hauska tehdä alamäkeen. Pyörivä Teemu katosi puiden väliin ja kohta kuului erittäin kova KLONKS.

– Täällä on jotain! Teemu huusi jostain alhaalta. – Tule äkkiä!

Tunsin, miten ihoni alkoi kihelmöidä jännästi. Olimme löytäneet aarteen. Tai luukun maanalaiseen rosvoluolaan. Ryntäsin puiden välistä Teemun perään ja näin ison pressulla peitetyn jonkun.

Pressu oli ollut siinä kauan aikaa. Metsän lehdet ja oksat olivat maatuneet pressun reunojen päälle vuosikausia, ihan kuin maa haluaisi pitää kankaan paikallaan. Nyt kangas oli syvällä maan sisällä, sen tiukassa otteessa. Sen alla oli jotain ainakin kaksi kertaa korkeampaa kuin minä. Se oli ehkä leikkimökin kokoinen tai isompi.

– Tule auttamaan! huusin veljelleni ja yritin kiskoa pressua irti maasta.

Puolen tunnin päästä söin banaania, join appelsiinimehua ja kannustin samalla Teemua, joka kiskoi pressua vaaksan verran kerrallaan pois maan alta.

– Vaaksa on se, kun laittaa etusormen ja peukalon eri paikkoihin. Ja jos siinä välissä on aika vähän, niin silloin se on vaaksa, Teemu selitti minulle.

Se oli aika kovaa hommaa. Kannustaminen banaani suussa ei ole ihan