Marraskuinen maa

By KIRSI MARKKOLA

Rohkaiseva tarina unelman täyttymisestä ja sukupolvien yhteydestä. Inhimillisyyden sisäistävä talosuunnitelma ja tarina kodin merkityksestä minuudelle sekä tunteesta paikkaan kuulumisesta. Tavoitteeseen voi päästä, kun tekee valintoja sen eteen.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Sep 20, 2022
• ISBN: 9789528079613

KIRSI MARKKOLA

Kirsi Markkola on koulutukseltaan TtM sekä terveystieteiden opettaja ja fysioterapeutti, joka on tehnyt pitkän työuran erikoissairaanhoidossa. Nyt omaishoitajan roolissa vanhemmilleen.

Book preview

SISÄLLYS

Alku

Mitä voisin tehdä

Joen törmällä

Mummun unelma

Läheisten tuska

Rauhallinen äiti

Tavallinen, turvallinen isä

Nikkaroiva setä

Kestämisen rajat

Vanhan unelman elvyttäminen

Tavoitteena uusi talo

Nainen ja talo

Taistelu rakennusluvasta

Uusi talo nousee

Muutto

Reviirit ja roolit

Mistä alkaa vanhuus

Jokaisen persoona on tärkeä

Kaikki ei mene kuin Strömsössä

Syntipukkina oppii

Ajoittaista alamäkeä

Isä kuntoutusarviojaksolla

Hoitokodin vanhukset

Oma turvallinen koti

Unta vai totta

Rauhoittumisen paikkoja

Elämän merkityksellisyys

Roolit ovat vaihtuneet

Katoava aika

Pyrkimys hyvään

Lauralle, Nooralle ja Sonjalle

Alku

Kotona. Astun ovesta sisään ja heitän avaimet eteisen pöydälle kauniiseen perintökulhoon. En keksinyt kulholle muutakaan tehtävää. Kassini värisee puhelimen soidessa. Otan luurin käteeni ja näen ruudulla tekstin Äiti. Mitä nyt? Juurihan olen tulossa sieltä, ajomatka kesti kymmenisen minuuttia?

- Hei, mitä kuuluu? vastaan.

- Ei tässä mitään, ajattelin vain kokeilla, oletko jo kotona, äiti vastaa epäröivällä äänellä.

Äidillä on usein tapana soittaa tarkistuspuhelu, kun lähden heidän luotaan. Hän haluaa tarkistaa, miten nopeasti saa minut kiinni, jos oikea tarve tulisi. Keskustelimme hetken niitä näitä ja varmistin, että muistavat syödä iltapalaksi leivät, jotkatein valmiiksi jääkaappiin nimikoituihin rasioihin. Äidille oma rasia ja isälle omansa.

- Juu, kyllä muistetaan. Äidin ääni muuttui taas jotenkin omituisen hätäiseksi.

- oliko vielä muuta murheena? kysyin.

- koska mahdat tulla seuraavan kerran tänne? äiti vastasi.

Ilmoitin tulevani parin päivän kuluttua, koska olin ollut heillä juuri samana päivän. Seuraavana päivänä menisin töiden jälkeen katsomaan miten iäkäs yksin asuva setäni, isäni veli tulee toimeen.

- Onko jotain mitä pitäisi tuoda? kysyin.

- Ei, mutta isä makaa lattialla ja mumisee, en saa selvää sanoista. En saa isää nostettua ylös. äiti jatkoi.

Itku tuntuu jo äidin kurkussa ja tunkee linjoja pitkin ihoni alle.

- Mitä ihmettä on tapahtunut? saan kysytyksi.

Isä oli lähettänyt äidin katsomaan porraskäytävän ilmoitustaululla olevaa jotain olematonta lappua, jotta saisi äidin ulos huushollista. Äiti yrittää aina estää isää tekemästä mitään, ettei vaan tapahdu onnettomuutta. Sillä välillä, kun äiti ajoi hissillä talon ylimmästä kerroksesta alimpaan, isä oli ottanut tikkaat ja kiivennyt makuuhuoneen yläkaappiin, ottamaan jotain hänelle tärkeää historiallista aarretta, jonka juuri sinä päivänä, sillä hetkellä halusi käteensä.

Huonolla tasapainolla varustettuna isä oli horjahtanut ja pudonnut tikkailta. Hän oli lyönyt päänsä sängyn reunaan ja makasi nyt puoli pökerryksissä lattialla sopertaen jotain. Äiti oli tullut ihmetellen sisälle, kun ei ollut ilmoitustaululta löytänyt yhtään mitään mielestään tärkeää. Äiti löysi isän lattialta, eikä saanut selvää mitä isä sopersi lattialla tikapuiden vieressä maatessaan.

Mitä voisin tehdä

Mitä tahansa tapahtuikin, äidillä oli tapana soittaa minulle, vanhimmalle tyttärelleen ja ainoalle lähellä asuvalle sukulaiselleen. Aivan kuin olisin kaikkitietävä ja kaiken osaava. Ymmärsinhän minä tämän, niin olimme sopineetkin aikaisemmin, että minulle soitetaan, vaikka yöllä, jos jotain sattuu. Olin ajatellut, että silloin kun on kysymys ambulanssitarpeesta, niin sinne luonnollisesti soitetaan ensin. Äiti oli kuitenkin pienessä shokissa eikä tietenkään osannut ajatella järkevästi. Sanoin äidille tulevani heti, mutta hänen pitäisi soittaa välittömästi hätänumeroon. Sen äiti sanoi tekevänsä ja tiesin, että silloin hän vielä osasi soittaa puhelimella.

Olin vanhempieni luona samaan aikaan kuin ambulanssi. Ensihoitajat tutkivat isäni ja veivät mennessään. Rauhoittivat kuitenkin sanomalla, ettei mitään ihmeellistä nyt tule tässä esiin. Sydänfilmit, pulssit, saturaatiot mitattuina ja soitto lääkärille oli tehty. Kaikki näytti hyvältä. Mutta tässä tapauksessa omaisten ei kannattanut tulla mukaan. Päivystyksestä soitetaan, kun tiedetään tarkemmin, kommentoi ensihoitaja ja jatkoi työtään.

Rauhoituimme ensihoitajien ammattitaitoisesta toiminnasta ja näimme ambulanssin kaartavan pihasta kohti yhteispäivystystä. Pillit eivät soineet, sekin kertoi jotain.

Tapahtuma oli yksi niistä monista, jotka lisäsivät minun, tyttären ahdistusta riittämättömyydestä ja vanhempien kyvyttömyydestä elää yksin, ilman tarkempaa valvontaa. Olisinko jatkossa heti saatavilla, olisinko paikalla oikeaan aikaan ja mitä oikeastaan osaisin tehdä? Näiden ajatusten kanssa yritin nukahtaa iltaisin.

Olin samana päivänä ollut vanhempieni luona ja tarkistanut jääkaapin. Ruoka-annokset, jotka olivat muutaman päivän vanhoja, olivat edelleen jääkaapin kakkoshyllyllä koskemattomina. Talouspaperin palanen oli laitettu niiden päälle suojaamaan annoksia. Tämä oli äidillä ollut tapana jo vuosia. Poistin paperin ja alta paljastui makaronilaatikko, jonka päällä oli selkeä homekerros mikä kuorrutti annokset syömäkelvottomiksi. Kysyin, miksi he eivät olleet niitä syöneet. Sain vastaukseksi, että olivat päättäneet jättää ne viikonlopuksi. Viikonloppuun oli vielä aikaa. Saattoihan olla, että se viikonloppu oli jo mennytkin huomaamatta ohi, ja tulossa oli jo se seuraava viikonloppu. Kuka näitä laskee.

Olin myös tarkistanut äidin lääkedosetin. Tiistain ja keskiviikon aamulokeroon oli sullottu lähes koko viikon lääkkeet, vaikka olin sen annostelijan täyttänyt sunnuntaiiltana viikoksi valmiiksi. Kaikki verenpainelääkkeet, joiden kaunis vaaleanpunainen sävy ihastutti äitiä, olivat sunnuntain iltapäivälokerossa.

Kysyin pillereiden sijoittelusta.

- Olen syönyt näitä samoja lääkkeitä yli neljäkymmentä vuotta, tiedän kyllä, miten ne otetaan, äiti vastasi.

Vastaus tuli vihaisena, joka merkitsi sitä, että äiti itsekin oli alkanut epäröidä niiden sijoittelun oikeudenmukaisuutta.

Hän vaan ei muistanut, että oli itse järjestänyt dosetin uudelleen.

Joen törmällä

Istun ulkoterassilla aamukahvilla. Hiljaista, syksyn tuoksua ilmassa, kaikkialla on kosteaa. Päivälle on kuitenkin luvattu lämpötila hellelukemiin, sitä pitää vielä odotella. Rikkaruohomeri peittää puutarhani. Hävettää. Välillä tuntuu siltä, että naapureilla on aina niin siistiä ja itsellä kaikki on puutarhassa mullin mallin. Rehottavista pensaista ja ylikasvaneesta ruohosta huolimatta puutarhani on jossain tuolla edessäni, se on siellä. Salainen puutarhani, kuten ajattelen ja samalla rauhoitan mieltäni tekemättömistä töistä. Aina ei jaksa, viitsi tai halua. Kaikesta ei voi laistaa, mutta puutarhan hoidosta voi. Vaikka tiedän, että vanha sananlasku käy toteen: minkä taakseen jättää sen edestään löytää. Toisinaan puutarhassa kykkiminen, mullan kaivaminen pensaiden ja monivuotisten perennojen istuttaminen on kultaakin kalliimpaa terapiaa ja päivän pelastaja, jota ei malttaisi lopettaa. Rakastan pioneja ja liljoja.

Usva nousee joesta ja peittää peltomaiseman. Ilmassa on jotain aavemaista, joka saa ajatukset menneisiin aikoihin. Pihassa puut seisovat niin kuin ovat aina seisoneet. Lehtikään ei liiku. Kaukana kuuluu liikenteen vaimea melu. Syksyn lähestyessä ääntä saa aikaan myös vastarannalla, hieman sivummalla oleva puimakone. Edessäni virtaa joki, joka on nähnyt vuosisatojen ajan historian enemmän ja vähemmän kiehtovia tapahtumia ja erilaisia muutoksia. Tuo joki, joka tulee jostain, virtaa tässä hetkessä, jonnekin. Istun muinaismuistoalueella, omassa pihassani ja on aamuinen maisema. Nyt elokuussa syksyn tulon aistii selkeästi.

Talomme on korkealla joen törmällä. Maa allamme on kallioista ja kivistä. Tiedän tämän, koska kaikenkokoisia kiviä on tontilla ollut aina. Kun jostain kaivaa, aina on kiviä edessä. Isovanhempien muuttaessa 1940-luvun alussa tälle samalle paikalle omaan taloonsa, he vierittivät isoja kiviä jokeen. Silloin ne olivat tiellä, koska piti saada raivattua peltoa ja perunat istutettua. Perhe oli ruokittava ja talveksi piti täyttää kellari.

Mitä allamme on nyt? Kallion ja kivien alla, maan uumenissa ovat menneiden aikojen salat. Niitä arkeologiopiskelijat ja muinaismuistojen metsästäjät metallinpaljastimien avulla etsivät keväisin ja kesäisin, samoavat pitkin edessäni olevia peltoja.

Tonttini on paikalla, jolla satoja vuosia sitten on historiatietojen perusteella poltettu noitia. Siitä on painettua tietoa viereisen, entisen kansakoulun pihalla, kalliolla seisovassa kyltissä. Alue sijaitsi aikaisemmin Turun kaupungin ulkopuolella, Kaarinan kunnassa.