Aikahyppääjä

By Reetta Joska

Kaisla on Aikahyppääjä.
Vanhempiensa tavoin, tytön kohtalo on kirjoitettu Kultaiseen Kirjaan.
Saako Islan ja Kollin tarina jatkua ikuisesti?

"Hiljaisuus haalistuu
kunnes katoaa
ääntäni kavahdan
aikamatkaajaa"

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Mar 21, 2019
• ISBN: 9789528076575

Reetta Joska

Reetta Joska on 25-vuotias kirjoittaja ja bloggaaja Heinolasta. Hänen muita kirjoituksiaan voi lukea myös Korkojen Kapina nimisestä blogista.

Book preview

on

1 .luku

KAISLA. K-a-i-s-l-a. Kaisla. KAISLA (Nimeä toistetaan) Tunnen kuinka minua viedään paikasta A paikkaan B. Näen. Kuulen. Haistan. Kaiken.

Valkoinen Audi ajaa kerrostalon pihaan vierasparkkipaikoille. Näen tutun talon. Kuulen, kuinka moottori sammuu. Haistan kevään merkit, kun työnnän nenäni ikkunasta. Kokonaisuudessa istun takapenkillä odottaen auton pysähtymistä ja nousua ulos kulkuneuvosta paiskaten oven kiinni. Joku huutaa nimeäni, mutten katso taakse. Jo pienestä tytöstä lähtien minulle on opetettu ettei taakse kannata katsoa, sillä se toisi vain huonoa tuuria jatkoon. Joten jatkan kävelyäni kohti ulko-ovea täydellä teholla. Käännän avaimen reiästä ja karkaan sisätilaan. Vittu.

Lähden juoksemaan portaat ylös kerrokseen ja otan avaimen uudestaan esille taskustani. Ovi pamahtaa ja joku kurkistaa keittiöstä minuun. Jätän kengät eteiseen ja juoksen oitis omaan huoneeseeni pamauttaen oven kiinni.

- Hei kulta. Miten isällä meni?… tämä ei sano lausetta loppuun.

Pian ovikelloa soitetaan ja henkilö kääntyy katsomaan kuka ovesta astuu sisään vaikka tiesi vastauksen.

- Tuliks Kaisla sisälle? Kolli kysyy sulkiessa oven.

Isla nyökkää, kysyen Mitä tapahtui?

Matias riisuu kenkänsä ja heittää avaimet pöydällä olevaan kulhoon. Tämä lähtee kävelemään kohti keittiötä entisen kahviseuransa saattelemana.

-Mikä sille tuli? nainen kysyy samalla kun ottaa kahvikupistaan huikan.

Mies nostaa hartioitaan ja on sanomatta sanaakaan.

Myös Isla istahtaa murheellisena vastapäätä olevalle tuolille. Molemmat olivat hiljaa sanomatta mitään.

Makaan omassa huoneessani katsoen kattoon. Auringonkukkia.

Muistan kuinka maalasimme kattoon kukkia. Ne kuulemma muistuttivat minua syntyessäni ja heti maalauksen jälkeen makoilimme yhdessä läjässä lattialla. Kolli, äiti sekä mä.

Oli jännä tajuta, ettei kukat koskaan vanhentuneet. Minä se olin joka näki niiden kasvun aina eri tavalla kun tuijotin niitä lumoutuneena ennen nukahtamista. Halusin kadota. Tuntemattomana tuntemattomiin. Kokea kokonaisen uuden seikkailun toisessa maailmassa. Sellaisessa, jossa lentäisivät perhoset aamusta yöhön. Perhoset, jotka kulkivat vapaina lentäen minne halusivat. Joskus kuvittelin olevani yksi heistä. Varmaan kultainen kamppaileva sielu, joka ei antaisi vastatuulen estää menemistä eteenpäin. Mutta eivät supersankarit jaksaneet aina pysytellä ilmassa, sillä heidän oli pakko levähtää. Pysähtyä paikalleen. Pieni nipistys ja on aika palata takaisin kukan sisästä todellisuuteen.

Keittiöstä ei kuulunut mitään. Porukat varmaan istuivat kasvotusten ruokapöydässä, jossa kyhnöttäisi kolmas ja vapaa paikka ilman istujaa.

Käännän radiota kovemmalle, antaen listahitit viedä minut hetkeksi unelmien pyörteisiin.

Kahvikuppi lasketaan pöydälle.

- Sille pitää vaan antaa aikaa, ei se ota tätä kaikkea niin helposti eikä meidän pidä olettaa mitään sellaista, Isla vastaa hiljaisuuden jälkeen.

- Niin kait. Mä en tiedä oliko tää sittenkään hyvä idea. Mä en usko, että se antaa helposti anteeks meidän mokailut, Kolli kommentoi.

- Helvetti. Mua pelottaa tää siirto Matias. Mua pelottaa tää niin paljon, että mitä jos…

Kolli tarttuu naista kädestä.

- Isla. Mä olen tässä. Me ollaan tässä perheenä ja me selvitään tästä yhdessä. Ei kukaan viel meiltä Kaislaa missään vaiheessa. Ei niillä ole syytä, oikeasti.

- Mut se karkas. Se tyttö karkas ja sille olis voinu sattuu vaikka ja mitä vaan koska me riideltiin… Me ei saada riidellä meidän yhteisen lapsen edessä, se kärsii siitä ja tekee tollasia tempauksia.

- Noh, se on nyt sattuu olemaan tempperamenttinen yksilö…Ihan äitiinsä tullu siinäkin. Mies sanoo nauraen.

- Oikeesti Kolli… Isla vastaa huolissaan.

- Joo joo. Ei se sitä tee toistamiseen. Onhan se kuullu meidän riitelevän ennenkin.

- Silti. Mitä suurempi syy. Mitä jos ne vie sen pois kun se katsoo että se on lapsen parhaaks? Mä en kestä, jos menetän teitä kumpaakaan enää. Kymmenen vuotta sitä tuskaa riitti.

- Rauhotu nainen. Mä puhun sille, Matias sanoo.

Isla pudistaa päätänsä.

- Ei, ku mä teen sen. Mä soitan sulle sitten kun täällä on kaikki okei, ja puhutaan siitä ens viikosta sitte tarkemmin.

Matias nousee ylös ja antaa suudelman naiselle jonka kanssa vaihtoi ikuisuussormuksia tuhansia vuosia sitten. Ovi pamahtaa kiinni. Isla kääntää katseensa seinällä olevaan valokuvaan ja jää muistelemaan kattoon maalattuja kultaisia kukkia.

^Hiljaisuus. Seisotte edelleen melko lähekkäin seinää vasten katsellen toisianne. Suudelma.

- Hevosen laukka merkitsee onnea, renki sanoo ottaen läheiseen syleilyyn naisensa.

- Oletan sen laukkaavan yhä uudestaan ja uudestaan. Mies tarttuu rakastettuaan kädestä ja kysyy tätä karkaamaan vartijoilta huomennakin.

Kop.Kop. Kop.

Joku kurkistaa oven suusta Kaislan huoneeseen. Käännyn selin seinää päin, vaikka huomaankin tulijan olevan äiti. Hän kysyy saako tulla ja astuu makuuhuoneeseen kuuntelematta vastausta.

Istahtaen viereen, katsahtaa (tämä) ikkunasta ulos.

- Mä olen pahoillani. Se että…

- Mitä sä luulet? ETTÄ MÄ JUOKSISIN karkuun vaan koska riitelette Kollin kanssa?

- Etkö sä sitten lähteny? Isla kysyy huojentuneena.

Huokaisen syvään.

- En.

- Kuule, se että isäs ja minä asutaan nyt näin…

- Mulle on ihan sama riitelettekö te vai ette…Mua vituttaa että tää elämä on tällästä soutamista ja huopaamista paikasta toiseen. Tiedäks miltä tuntuu kun kavereitten vanhemmat asuu yhdessä ja niillä on täydellinen elämä täydellisin arki… Mut mun arki on tällästä hiton eestaas menemistä. Jos mulla olis ollu rahaa enemmän ni mä olisin lähteny Norjaan.

- Hei. Eiks me puhuttu tää Norja juttu selväks? äiti kysyy minulta huolissaan.

- Ei. Miksi mä en sais tehdä samaa asiaa kun sä teit? Mitä jos mä haluan nähdä maailmaa ja elää itekseni? Luuletko sä että mä en pärjäis?

- Kyllä sä pärjäisit. Mutta kulta sulla on asiat hyvin verrattuna muhun silloin, ja mulle teki hyvää lähteminen.

Isla laittaa käden tyttärensä käteen, mutta Kaisla repäisee sen yhtä nopeasti kuin nousee ylös sängystään.

- Ja mitä tulee sinuun ja isääs niin mä rakastan teitä, te ootte mulle kaks rakkainta tässä maailmassa, tiedäthän sä sen?

- Jos sä rakastat meitä niin miks me ei voida asua yhdessä? Miks te teette elämästä hankalaa?

- Kuule, ei se ole musta kiinni. On Kollillaki siihen sanottavaa, sillä on oma elämänsä.

- Toi on niin täyttä paskaa! Sä lähit silloin karkuun rakkautta KKKta kohtaan, ja sä teet sen uudestaan jos tulis sellainen hetki. Mitä jos mä haluaisin tehdä samoin, ilman sitä rakkautta? Kysyn kaksoisolennoltani suoran kysymyksen.

- Kaisla. Mä rakastan sua ja Kollia. Ja mä tekisin mitä vaan, että teillä olis hyvä olla. Ja jos se vaatis sen lähtemisen niin mä tekisin sen mutta en vaa siks että mua huvittais VAAN siksi että se olis pelastus teille. Isla nousee ylös ja lähtee kävelemään kohti huoneen ovea.

Katson häntä haluten ymmärtää sanomaansa.

- Sä olet parasta mitä meille on koskaan tapahtunut, tämä sanoo ja poistuu.

En mä halunnut muuttaa Norjaan vaan siksi koska seuraisin äidin jalanjälkiä, päinvastoin. Mä halusin alkaa elämään omaa elämää ja kavuta korkeimmalle vuonolle mitä koko Bodøsta löytyi. Isla ei koskaan palannut takaisin, eikä se ole käynyt siellä sen jälkeen kun lähti viimeisen kerran. Jotenkin musta vaan tuntui, että se kuuluu mun kohtaloon päästä käymään siellä.

Sammutin pöydältä lampun katsoessani ulos tähtiin. Millaiselta mahtoivat näyttää tähdet siellä mihin tunsin sydämeni kuuluvan?

Isla nousee taksista ylös, katsoen lentoaseman kylttiä. Kuski ojentaa tavaratilasta rinkan ja auttaa sen kulkijan selkään. Nainen jää tuijottamaan liikkuvia pilviä ja sulkee silmänsä. Ajatukset harhailevat suuntaan ja toiseen. Jalat halusivat rientää mutta jossakin kohtaa oli pakko jarruttaa. Tuulahdus saa tämän hiukset heilumaan ja laittaessa niitä korvan taakse Isla avaa silmät.

Nainen pyörii sängyssä herätessä painajaiseen, jota jäi miettimään hetkeksi. Uni ei tule silmään ja siksi tämä nousee ylös hakemaan lasin kylmää vettä.

Keittiö on pimeä, valo syttyy tuulettimeen. Isla kääntää katseensa samaan kelloon kuin monia monia vuosia sitten. Se käy taas. Eteenpäin elämässä. Sulkiessa silmänsä tämä ottaa hörpyn lasista. On menossa vuosi kaksituhattanelkyt ja kuus. Tuntuu kuin vasta olisi kulunut pieni tovi siitä kun tämä otti ison ratkaisevan askeleen elämässään.

Se, että kaksikolla oli kolme vaihtoehtoa niin he eivät valinneet vain yhtä. Mutta he eivät myöskään toteuttaneet niitä kaikkia. Harppaus. Kaikkien niiden välistä ja vähän päälle.

Ottaen uuden hörpyn Isla jää miettimään lapsensa sanoja. Kävellessään makuuhuoneeseen tämä päättää kääntyä takaisin ja käydä katsomassa Kaislan huoneeseen. Tyttö oli jossain päin unimaata, seikkailujen keskellä. Hymyillen tämä lähtee takaisin kokeilemaan nukahtamista. Kääntyessä kyljelleen tämä katsoo tyhjää paikkaa vieressään. Kymmenen vuotta.

Valkoisen Audin kuskinpuoleinen ovi pamahtaa kiinni. Kurkkaan ikkunasta ulos huomaten Kollin kävelemässä taloa kohti. Keltainen maalaistalo, jossakin päin Porin, Tampereen sekä Rauman keskellä olevassa Euran kunnassa. Kummisetäni Tumppi aukaisee oven samalla sytyttäessään tupakan.

En kuule mitä he keskustelevat, mutta luin huulilta. Opin tekemään sen kun vakoilin äidin ja isän puuhia keittiössä. Kolli laittoi kädet taskuihin ja kohautti hartioitaan jostakin tuntemattomasta syystä mihin en osannut päätellä mitään järkevää. Muistan kuinka pienenä tulin lomalle kummisedän luokse ja miten hauskaa meillä olikaan pelatessamme pleikkaria. Muistan kuinka isä toi minut tänne silloin kun Isla oli lähtenyt tai miehen oli itse levättävä huonon vointinsa takia. Muistan juhlapyhät, varsinkin joulun. Neljä kokonaista sellaista ja vitsin pahasta pukista kuulen vieläkin korvissani.

Tämä päivä oli melkein samanlainen, paitsi se poikkesi kahdesta syystä. Minua ei kukaan tuonut Tumpin luokse, karkasin. Toinen syy oli, että molemmat heistä olivat kotona kerrankin samaan aikaa ja huolissaan minusta. Jollain tavalla se oli täysin oikein. Jos he voivat hölmöillä niin kuka estäisi minua.

- Tajuaks sä yhtään miten huolissamme me ollaan mutsis kans oltu? Kolli kysyy minulta ajaessaan autoa.

En vastaa mitään.

Mies katsahtaa tytärtään peräpeilistä ja olisi voinut lyödä vetoa siitä, että aika olisi tehnyt tehtävänsä ja hän olisi nähnyt Islan takapenkillä. Heidän katseensa vain kohtasivat. Silloin Kolli tiesi, että tulisi törmäämään tuohon naiseen heidän yhteisessä tarinassaan. Ajat muuttuvat.

- Me pelästyttiin todella. Sä et vaan voi karata tosta noin vain…Matias katsoo uudestaan peilistä.

- Lähtihän äitiki.

Tämä sana sai miehen sydämessä jonkin lyömään kierroksen nopeammin. Ajaessa tien sivuun tämä pysäyttää autonsa, kääntyen Kaislaan joka kuuntelee toisella korvalla musiikkia.

Mä en tiedä mikä tossa lauseessa sai sen hiljaiseksi, mutta koko matkana se ei sanonut enää sanaakaan.

Oli täysin totta, että kuulin kaiken mistä porukat riitelivät sinä varhaisena aamuna. Ei siihen tarvinnut huulilta lukemista kun on liian hyvä kyky kuulemaan mitä parin sadan metrin säteellä puhutaan. Normaalia? Epäilen vahvasti.

Kuitenkin.

Heräsin lauantai aamuna huutoon.